Pallontallaajat.net
Valikko

Itämeri, 2019

Otsikko paljastaa kaiken: kävin silmien laserleikkauksessa, eikä mulla oo enää silmälaseja!!!

Se on aivan mahtavaa, ja elämä ilman laseja on niin helppoa, että en voi välillä muuta kuin taivastella, miten helppoa tää on. Ei tarvi hankkia piilareita, ei vaihtaa niitä pois, ei huolehtia nokkaunista piilarit päässä eikä ahtaa kertakäyttöpakkauksia mukaan nestepusseihin. Enää ei myöskään tarvi nostella nenälle valuneita rillejä tai harmitella, että ei voi käyttää aurinkolaseja, kun ei sattunut piilareita mukaan. Ne ajat on ohi, ainakin siihen saakka, kunnes ikänäkö iskee.

Kun kirjoitan tätä tekstiä (tulee julki hyvin viiveellä), leikkauksesta on kulunut viikko, ja asiat on vielä aika hyvässä muistissa. Tällä hetkellä näkökyky on hyvä, ja jos se tällaiseksi jää, oon tyytyväinen. Samalla kuitenkin toivon, että se paranis tästä edes piirun verran, mutta kun verrataan aiempaan, tällä todellakin pärjää ja saa olla tyytyväinen.

Mun päätös leikkauksesta heräsi hetkessä, sillä oon aina ollut tosi vahvasti sitä mieltä, että silmälasit on tosi iso osa mun identiteettiä. Oon aina rakastanut suuria rillejä (tai ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajan), ja mitä isommat lasit on olleet, sen parempi. Myös ajatus silmäleikkauksesta on lähinnä oksettanut, sillä en vaan pystynyt kuvittelemaan, että joku sörkkisi silmääni veitsellä.

Ja siinä sitä sitten maattiin yhtäkkiä, laserin alla.

Singapore, 2018

Tukholma, 2015

Helsinki, 2014, mukana menossa Marimente-blogin ihana Mari

Tapahtumasarja sai alkunsa aika surkuhupaisasti, ja aivan sattumalta. Mulla nimittäin loppu piilarit! Lopulta en saanut uusia piilareita moneen viikkoon, ja elettyäni (ja erityisesti treenattuani) muutaman päivän pelkästään silmälasien varassa totesin, että ei näin voi elää. Olin aivan liian riippuvainen piilareista, sillä niiden puuttuminen huononsi mun elämänlaatua todella merkittävästi. Pyysin instan puolella suosituksia helsinkiläisistä silmäsairaaloista, jotka tekee Smile-leikkausta, ja kaikki saamani suositukset koskivat Citycenterissä sijaitsevaa Silmäaseman Silmäsairaalaa. Sain varattua hoitoarvion seuraavalle päivälle.

Siitä varattiin esitarkastus, jota piti odottaa lähes kaksi viikkoa. Ennen esitarkastusta piilareita ei saa käyttää viikkoon, joten päätin jatkaa piilaritonta putkea, tosin vaihtoehtojakaan ei ollu, sillä en ollu vieläkään saanu uusia piilolinssejä. Kun esitarkastus koitti, siellä todettiin leikkauksen olevan mahdollinen. Olin niin mielissäni!!!

Samalla kävi vielä älytön munkki, ja seuraava vapaa aika järjestyi seuraavalle aamulle. Mun ei siis tarvinnut jännittää yhtään, sillä sille ei vaan ollut aikaa.

Just näin sen pitikin mennä.

Tukholma, 2019

Berliini, 2016

Helsinki, 2015

Reykjavik, 2017, mukana Seven Seas -blogin Sanna.

Seuraavana aamuna astelin Silmäsairaalaan, missä sain odotella hetken ennen, kuin olin jo hoitajan huoneessa kuulemassa leikkauksen hoito-ohjeita ja nauttimassa diapamia. Olo oli raukea, kun käväisin istumassa kirurgin tarkastuksessa ja hetkeä myöhemmin astelin toimenpidehuoneeseen.

Silmiin asetettiin luomenlevittimet, jotta silmät pysyisivät varmasti auki. Se toi hieman epämiellyttävää paineen tuntua noin pariksi sekunniksi, ja oli koko operaation kivuliain osa. Itse laserleikkaus kesti 11 minuuttia: laseria tuijotettiin ensin herkeämättä 28 sekuntia, minkä jälkeen kirurgi operoi silmää viitisen minuuttia. Kaikki meni hyvin ensimmäisen silmän kanssa, minkä jälkeen oli toisen silmän vuoro. Hyvä sekin.

Operaation jälkeen mut ohjattiin pimennettyyn lepohuoneeseen, missä otin ensimmäiset nokkaunet ja söin suklaata. Määrittelemättömän ajan jälkeen luvassa oli vielä lyhyt tarkastus, minkä jälkeen lähdin aurinkolasit päässä ulos suunnistamaan kohti bussipysäkkiä. Pärjäsin aivan mainiosti yksin, vaikka oikean bussin tunnistaminen olikin hivenen haastavaa. Vaan hetkeä aikaisemmin en olisi voinut -8-näölläni kuvitellakaan kulkevani ulkona ilman silmälaseja tai piilareita, ja nyt jo löysin oikean bussinkin.

Kotona suljin verhot ja yritin nukkua mahdollisimman paljon. Kävin kuitenkin illan päälle vielä lyhyellä kävelyllä, mikä meni aivan vaivatta. Seuraavana päivänä olin töissä jo aivan normaalisti.

Leikkaus maksoi kaikkinensa reilut 3 000 euroa, mikä tarkoittaa mun kulutuksella kuuden vuoden silmälaseja ja piilolinssejä. Oon ihan supertyytyväinen ja mietin vaan, miksi en tajunnut käydä leikkauksessa aikaisemmin. En voi edes kuvitella, miten paljon reissaaminenkin helpottuu nyt, kun lasiasiaa ei tarvitse enää miettiä.

Mitä ajatuksia tää herättää? Uskaltaisitko mennä?

13.10.2019 1 Kommentti
3 Facebook Twitter Google + Pinterest

Vaihdollinen lento Honkgongiin ja sieltä laivalla tunnissa Macaoon, missä mua oli vastassa hymyilevä Isabela ja kaupunki täynnä toinen toistaan överimpiä elämyksiä. Ensitöiksemme vietiin tietysti kamat hotelliin – Cotain alueella sijaitsevaan Grand Hyattiin. Nopea kamojen vaihto, onnentanssi isosta ja kivasta hotellihuoneesta ja takaisin ulos. Helle oli käsinkosketeltava ja kostea ilma paksua. Ei haitannut, vaan autoon ja kohti seuraavaa kohdetta!

Toukokuisen työmatkan menolento oli perillä sen verran myöhään, että matkapäivälle ei ollut muuta ohjelmaa kuin illallinen. Se nautittiin Macaon niemimaalla, St. Lazarus -aukion lähellä siirtomaahenkisten, värikkäiden talojen täyttämällä alueella. Vaikka sade ropisi ja kasteli kengät, ei paljoa haitannut, kun oli pitkästä aikaa kuuma myös ulkona. Portugalilaisvaikutteet näkyivät edelleen tosi vahvasti, ja esimerkiksi teiden nimet oli paitsi kiinaksi myös portugaliksi. Ja toki siirtomaahenkinen arkkitehtuuri ei jäänyt ainoaksi kosketuspinnaksi, sillä asteltiin Isabelan kanssa sisään portugalilaisravintolaan.

Macao on Portugalin entinen siirtomaa, ja eurooppalaisvaltio pitikin Macaota hallinnassaan 1500-luvulta aina vuoteen 1999, eli ei ihme, jos portugailaisvaikutteet on kaupungissa edelleen tosi vahvoina. Vuonna 1999 Kiina myönsi Macaolle Hongkongin kaltaisen erikoishallinnon statuksen, jonka on määrä kestää 50 vuotta eli vuoteen 2049 saakka.

Mun Macaon-työmatka kesti kolme päivää, joiden aikana sain aika hyvän käsityksen 33 neliökilometrin suuruisesta kaupungista. Se oli mun ensimmäinen Kiinan-kohde, ja toimi siirtomaavaikutteiden ansiosta tosi helppona ensikohteena.

Parin päivän aikana ehdin paitsi nauttia lasvegasmaisesta kasinohotellien tunnelmasta myös nähdä vähän paikalliskulttuuria, piipahtaa macaolaisilla rannoilla, herkutella paikallisilla kermaleivoksilla (eli pastel de natoilla – kyllä!!!), kiertää kaupungilla ja käydä teeostoksilla. Macaossa kiehtoi eniten juuri kontrastien määrä ja volyymi: aivan luksuskasinohotellikompleksien vieressä kohoaa monikymmenkerroksisia pilvenpiirtäjiä, joissa asuu aivan tavallisia macaolaisia. Jo ajatus siitä, että naapurissa kohoaa Venetian tai Paris, tuntuu älyttömältä, mutta se juuri ehkä kiteyttää Macaon.

Maisemien lisäksi otin kaiken irti kaupungin ruokatarjonnasta. Toki olin onnekkaassa asemassa, sillä Isabela vei mua ravintolasta toiseen, ja pysäytti kadulla ohjaten sisään aina kiinnostavan ruokapaikan kohdalla. Parin päivän aikana söin kolmessa tai neljässä Michelin-oppaassa mainitussa paikassa, ja pääsin myös kokemaan elämäni ensimmäisen Michelin-tähditetyn dinnerin. Hyvää ruokaa ei siis tästä kaupungista puutu, ja edullinen hintataso mahdollistaa myös uudenlaiset ruokaelämykset.

Kaiken kaikkiaan parin päivän visiitti Macaossa oli aika tervetullut ensikosketus kiinalaiseen elämänmenoon. Toki meininki on hyvin kaukana aidosta kiinalaisesta elämästä, mutta tämä kelpasi ensimmäisenä kokemuksena enemmän kuin erinomaisesti.

25.9.2019 1 Kommentti
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

Blogitauon aikana matkustin muun muassa Macaoon, ja siellä tehty onnentanssi sopii myös tähän päivään, kun blogikuviot jatkuu!

Terveppä terve pitkästä aikaa! Kuukausien blogitauko oli parasta, mitä olisin voinut suoda itselleni tänä vuonna. Sinä aikana mulla oli mahdollisuus panostaa juttuihin ruutujen ulkopuolella ja keskittyä ihan muuhun. Vaikka hävisin sanaakaan sanomatta, oli siitä huolimatta mielessä ajatus, että jossain vaiheessa homma jatkuu. Ja täällä sitä nyt ollaan!

En lupaa teille mitään, sillä ainoa lupaus joka bloggaamiseen liittyen teen, on mulle itelle. Ja se on se, että teen tätä tasan silloin, kun siltä tuntuu. Muistan hurjana ajan, kun päivitin blogia lähes joka päivä ja sen verran voin luvata, että ne päivät on takana päin. Eikä siihen oo jatkossa mahdollisuuttakaan, sillä keväällä mun elämään tuli ihan tosi iso uusi juttu, ja se on vaatinut ja tulee jatkossakin vaatimaan multa hurjan paljon aikaa.

Ja ne uudet kuviot – aiempaa harvemman postaustahdin lisäksi yhden pienen tavoitteen oon kuitenkin asettanut itelleni blogiin liittyen ja se on se, että yritän jatkossa kirjoittaa aiempaa lyhyempiä postauksia. Saa muistuttaa, kun alan taas vääntää kilometripostauksia!

Oon ehtinyt blogitauon aikana tehdä muutamia seikkailuja, joista varmaan pääsette kuulemaan lähiaikoina. Matkasuunnitelmiakin on, ja nekin varmaan uskaltaa jossain vaiheessa sanoa ääneen.

Palataan siis taas pikapuolin, ihana olla takas!

16.9.2019 6 Kommenttia
4 Facebook Twitter Google + Pinterest

Jo nimenä Death Valley, Kuolemanlaakso, kuulostaa todella mielenkiintoiselta paikalta ja vähintäänkin eeppiseltä vierailukohteelta. Jos ihan rehellisiä ollaan, mulla ei ollu ihan sikana ennakko-odotuksia tämän kansallispuiston suhteen, sillä kuvittelin kaipaavani nyt vehreää vuoristomaisemaa enkä maailman kuumimpien paikkojen joukkoon lukeutuvaa kohdetta.

Väärässä olin, taas kerran, sillä Death Valley osoittautui aivan fantastiseksi paikaksi! Kierreltiin kansallispuistossa koko päivä, mutta siitä huolimatta nähtävää olis ollut vielä vaikka kuinka, ja moni kohde jäi vielä kalvamaan hampaankoloon. Mutta mennään kuitenkin siihen, mitä me siellä nähtiin!

Saavuttiin Death Valleyyn meidän ensimmäisestä road tripin majapaikasta. Ajomatka aamun alkajaisiksi kesti muutaman tunnin, joten matkaa sai tehdä hetken aikaa, ennen kuin päästiin perille. Kansallispuiston pääsymaksu, 25 dollaria, maksettiin poikkeuksellisesti automaattiin. Vastaavaa en oo nähny muualla kuin Arizonan Slide Rock State Parkissa, mutta ilmeisesti kyseessä on kuitenkin suht yleinen käytäntö.

Pysähdyttiin ensimmäisellä pysähdyspaikalla, sillä hyvin varustettuihin vierailijakeskuksiin oli vielä matkaa ja meillä oli sitä ennen vielä ehkä päivän kiinnostavin kohde edessä. Pysähdyspaikalla oli kuitenkin aika aneemiset vessat ja parkkipaikka, jossa pystyi helposti pysähtyä sen verran, että saatiin lounaseväät nautittua autossa. Ilma alkoi olla mukavan lämmin kansallispuiston sisäpuolella, ja mittarin kolkutellessa 30 astetta mää vaihdoin pitkät housut shortseihin, mutta Karimin mukaan ei ollu vielä riittävän lämmin, että mustat housut olis saaneet auringossa kyytiä. Mikäs siinä!

Lyhyt huristelu ja oltiin ensimmäisen kohteen äärellä. Mesquite Flat Sand Dunes oli hurmannut mut kuvien perusteella, ja nyt oltiin hiekkadyyneillä! Oon ollut vastaavien maisemien edessä Arabiemiraateissa, Karim taas Kanarialla, mutta Jenkkien hiekkadyynit avautui nyt ihan ensimmäistä kertaa.

Lähdettiin tekemään matkaa hiljalleen autojen täyttämältä parkkipaikalta. Oli hauskaa, miten parkkipaikat oli ihan täynnä, mutta porukka vaan hukkui aavikon äärettömyyteen. Taustalla kohosi vuori, ja hiekka-aavikon alkuvaiheessa kasvoi kukkien täyttämiä risupuskia siellä täällä, mutta maisema harveni kovaa vauhtia sitä mukaa, mitä edemmäs asteltiin.

Asetettiin tavoite jatkuvasti pidemmälle, aina kaikkein kauimmaiselle dyynille, missä ei näkynyt yhtään ihmistä. Noustiin valuvaa ja upottavaa hiekkaa pitkin rauhassa dyynin päälle, ja laskeuduttiin taas alas kaikessa rauhassa. Lopulta, melko jyrkän nousun jälkeen oltiin sen viimeisimmän dyynin laella. Vähän matkan päässä oikealla oli yks kaveriporukka, mutta muuten edessä tai sivuilla ei näkynyt enää ketään. Aution tunnelman maksimoimiseksi mentiin tietysti vasemmalle kapean dyynin lakea pitkin, kunnes löytyi koskematon kohta: ei kengänjälkiä missään.

Kun siitä laskeutui vielä alas ja istahti paikkaan, missä dyyni kohosi korkealla pään yläpuolella takana, ei mistään kuulunut ääntäkään. Edessä oli ainoastaan dyynimaisema, ja kaukana horisontissa kohosi vuoret. Nämä hiekalla istutut minuutit muodosti äänettömän hetken, joka samaan aikaan rentoutti mutta yhtä lailla sai myös aivan hiljaiseksi. Kerrankin.

Kun oltiin nautittu hiekkamaisemasta tarpeeksi, oli edessä paluu autolle. Mentiin takaisin päin hiljakseltaan, ja kiitettiin onneamme, että löydettiin Karimin taskusta pudonnut auton avain samalla hetkellä, kun se sieltä tipahti. Samoin oli myös mukavaa, että lämmintä ei ollut 30 astetta enempää. Kuolemanlaakson hiekkadyynireissu 50 lämpöasteessa olis voinu olla vähän too much.

Autolle päästyämme tyhjennettiin lenkkarit hiekasta. Mulla sitä oli aikamoinen määrä, ja veikkaisin näppituntumalta, että hiekkaa valui ulos noin desilitran verran. Onneksi  mukana oli släbärit, jotka pystyin vaihtamaan hetkeksi jalkaan ennen seuraavaa kohdetta!

Se oli luvassa kuitenkin aika pian, sillä matkalla kohti visitor centeriä reitille osui vielä Golden Canyon -niminen paikka. Päätettiin pysähtyä vielä alkumatkan virroilla hetkeksi tsekkaamaan kohdetta, mutta lopulta jätettiin kuitenkin parin kilometrin patikointi välistä eikä menty aivan perille kanjoniin. Käytiin kuitenkin kävelemässä lyhyt matka  kanjonille päin, ja sekin reitti oli aika fantastinen!

Kävelyreitti kulki kanjonin keskellä korkeiden kallioiden välissä. Reitillä oli muinoin kulkenut amerikkalaisittain autotie, joka oli kuitenkin sittemmin suljettu. Aivan esteetön reitti ei tuosta alkupäästäkään kuitenkaan ollut, mutta vanha asfaltti oli siellä täällä selvästi yhä näkyvillä ja saman verran kuin se pilasi autenttista kalliomaisemaa, se myös helpotti liikkumista. Oikein hyvä siis mun mielestä.

Mutta kuten sanottua, kuljettiin reittiä ehkä vartin verran, kunnes päätettiin tehdä u-käännös ja palata autolle. Hienot oli maisemat jo alkupätkästä!

Viimein edessä oli kauan odotettu pysähdys vierailijakeskuksessa, jossa olleen kartan avulla tsekattiin vielä päivän lopulliset kohteet, ostettiin matkamuistot ja nautittiin ei-aneemisista saniteettitiloista. Matka jatkui kohti kohdetta, joka oli päivän ainoa pettymys.

Värikkäistä kallioista muodostuva Artist’s Palette -vuoristo näyttää valokuvissa nimenomaan siltä, kuin joku taiteilija olis läiskinyt sinistä, punaista, oranssia ja keltaista pastellimaalia vuorille. Näkymä on aika hieno, mutta pettymys tuli siinä, että maisemapaikoilla ei päässyt riittävän lähelle, jotta mun kaltainen puusilmä olis maisemasta mitään saanut irti. Siihen kun otetaan mukaan värisokea matkakumppani, jolla on muutenkin haastetta sävyjen erottelemisessa, ei tää kaksikko ollut kovin mielissään. Toki sanottakoot, että riemunkiljahduksiakin Hondan etupenkiltä kyllä kuultiin, mutta ne oli aika yksipuolisia.

Artist’s Palette on muutaman mailin mittainen yksisuuntainen maisematie, joka luikertelee kallioiden välissä välillä aika jännittävänkin tiukoissa mutkissa. Reitin varrelle tulee muutama maisemapaikka, joista kaikkein upein on ilmeisesti reitin keskiosassa oleva Artist’s Palette. Kuten arvata saattaa, me jäätiin innostuksissamme ensimmäiseen, eikä sitten jaksettu enää poistua autosta ja kävellä kilometriä nähdäksemme sen the-kohteen. Kieltämättä näin matkan jälkeen vähän harmittaa, mutta senhetkinen väsymys alkoi olla jo sitä luokkaa, että ei auta muu kuin tarjota itelle ymmärrystä.

Sinä päivänä oli edessä vielä yksi kohde, jonne saatiin huristella ihan mukava tovi. Badwater Basin eli Yhdysvaltain matalin kohta, 85,5 metrissä sijaitseva suola-aavikko. Aiempi suolakenttäkokemus, Utahin Bonneville Salt Flats, oli maaliskuisesta vierailuajankohdasta ja märästä säästä johtuen jättänyt vähän kylmäksi, joten tämän suhteen oli ymmärrettävästi hieman varautuneet odotukset.

Kurvattiin Honda parkkiin, syötiin vielä eväät autossa ennen suola-aavikolle astumista ja sitten oltiin valmiita seikkailuun! Aurinko oli jo hieman laskemassa, ja kello lähenteli kuutta, mutta päätettiin jaksaa vielä yksi kohde ennen sen yön majapaikkaan suuntaamista. Vastaan tuli jenkkejä, joiden keskustelusta erotettiin ilmaisu ”so worth it”, ja paineltiin kohti ääretöntä.

Sillä siltä se horisontti näyttikin, aivan äärettömältä. Oli mahdotonta arvioida, miten pitkään saataisiin kävellä ennen maiseman muuttumista täysin valkoiseksi. Aluksi ympäröivä suola-aavikko oli täynnä tummia alueita ja jopa hieman likaisen näköinen, mutta mitä pidemmäs käveltiin, sitä valkoisemmaksi ympäröivä maisema muuttui. Sinällään se oli hassua, sillä vaikka lämmintä oli noin 30 astetta ja oltiin Yhdysvaltain matalimmassa paikassa, tuntui kuin ympärillä olis lunta ja oltaisiin vuorilla.

Aivan vedenkaltaista hohtavaa maisemaa ei Badwater Basinissa päässyt näkemään, mutta kahdeksankulmaiset muodot maassa jatkuvana kuviona loi vähintään yhtä hienon maiseman. Jossain vaiheessa ympärillä oli aika lailla vaan valkoista maisemaa ja todettiin, että eiköhän nyt olla kävelty riittämiin ja saavuttu tarpeeksi pitkälle.

Ihmeteltiin näkymää jokunen tovi, napattiin sivupotkukuvat ja ihmeteltiin suolan koostumusta samalla, kun hengiteltiin raitista suolailmaa. Kovin kauaksi ei kuitenkaan jääty jähimään paikoilleen, sillä takaisin autolle oli vielä aika pitkä matka, ja aurinkokin alkoi jo laskea. Lähdettiin taivaltamaan takas parkkipaikalle, mutta etäisyyksien arviointi oli lähes mahdotonta myös paluumatkalla, joten otettiin rennosti ja luotettiin siihen, että joskus tullaan vielä perille.

Ja niin päästiin! Vähän matkaa ennen parkkipaikkaa huomattiin kalliossa merkintä, ja lähemmäs päästyämme huomattiin, että kallioon oli merkattu merenpinnan korkeus! Se oli aika hyvä merkki osoittamaan, miten matalalla oltiinkaan.

Enää edessä oli ajo Nevadan puolelle Pahrumpiin, jonne kruisailtiin samalla, kun laskeva aurinko heijasti ympäröivät kalliot aika upeiksi. Katse oli harvinaisen hankala pitää tiessä, kun jatkuvasti teki mieli tiirailla taustapeileihin siinä toivossa, että pääsisi edes hetkeksi ihailemaan väriloistossa laskevaa aurinkoa.

Päivä oli melko pitkä mutta sitäkin antoisa, enkä sen perusteella voi suositella Kuolemanlaaksoa liiaksi!

26.4.2019 9 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit