Pallontallaajat.net
Valikko

Yhteistyössä Arctic Challenge

Kaikki alkoi yhdestä alkusyksyn tyttöjen illasta. Milla heitti ilmoille ajatuksen itsensä ylittämisestä, ja aika nopeasti se oli siinä, päätös Arctic Challengeen osallistumisesta. Ensimmäinen suunnitelma oli lähteä vasta kesällä järjestettävään heinäkuun kisaan, ja valmistautumisaikaa oli määrä olla melko mukavasti, melkein kokonainen vuosi. Lopulta kuitenkin kävi niin, että lyhyen aikatauluja koskevan keskustelun jälkeen oltiinkin aisaparini Millan kanssa valmistautumassa talven kisaan.

Viime lauantaina sitten herättiin Leviltä Sokos Hotel Break -hotellissa, konkoiltiin aamupalalle viimeiseen tankkaukseen ja palattiin huoneeseen ihan hillittömässä jännityksessä. Oli tullut viimein se päivä, jota varten oltiin valmistauduttu kuukausitolkulla todella kauhunsekaisin tuntein. Edellisinä päivinä oli välillä tosi hyvä fiilis, joka vaihtui hetkessä ihan järjettömään pakokauhuun. Suurin pelko oli ihan puhtaasti oma suorittaminen, sillä aika ajoin en kyllä ihan rehellisesti uskonut selviäväni tuosta haasteesta.

Siinä sitä sitten kuitenkin oltiin, Levin eturinteellä noutamassa pölliä paria tuntia ennen kisasuoritusta. Arctic Challenge on siis Levillä järjestettävä kilpailu, jossa vedetään rinteitä ylös ja alas kymmenen kilometriä, minkä lisäksi suoritetaan matkan varrella kymmenen haastetta. Kaikki tämä puinen pölli kainalossa. Arktisista talviolosuhteista johtuen saatiin kuulla edellisenä päivänä että edessä olisikin kuusi kilometriä ja 12 haastetta, mikä saattoi olla joko hyvä tai hankala juttu. Kisaan osallistutaan tiimeinä, ja kahta kisaajaa kohden on aina yks pölli, joka on mukana alusta loppuun, halusi tai ei.

Oltiin henkisesti varauduttu siihen että saadaan koko Levin suurin pölli, ja aika lähelle päästiin. Siinä vaiheessa kun meidän joukkueelle osoitettiin meille nimetty pölli, ei kyllä voitu muuta kuin nauraa. Siellä niiden ohuiden keppien joukossa seisoi meidän jäätävä pölli, joka oli niin painava että en meinannut jaksaa nostaa sitä edes suorille käsille. Sen kanssa sitä sitten oli tarkoitus kirmata hangessa seuraavat tunnit.

Lumi satoi hiljalleen, taivas oli täysin pilvinen ja eturinteen alapuolelle rakennettu lähtöpaikka oli täynnä riemukasta kisatunnelmaa. Noin 300 kahelia oli valmiina talviseen haasteeseen, ja Arctic Challengen äiti, superenerginen Laura piti huolen että jokaisen kisaajan fiilis oli taivaissa. Pieni lämppä oman lähtöryhmän 49 muun kisaajan kanssa ja kisaan valmistavat motivaatiohuudot tekivät sen, että yhtäkkiä oltiinkin valmiina lähtölaskentaan. Kun päästiin nollaan, oli meidän aika lähteä.

Pölli pysyi kädessä, harteilla ja jopa pään päällä yllättävän hyvin, vaikka keräsikin lunta ja jäätä matkan varrella saaden aika mukavasti lisäpainoa. Ensimmäinen haaste oli heti lähtöpaikan jälkeen, kun kiivettiin luminen mäki pölli sylissä. Sen jälkeen noustiin lumista rinnettä ylöspäin, ja perillä kontattiin lumitampparin alta. Seuraavat kolmisen tuntia luvassa oli hemmetin hikistä meininkiä: kiipeämistä, ryömimistä, liukastelua, tasapainottelua, kantamista, kantamista ja vielä lisää kantamista. Vuoroteltiin Millan kanssa pöllin kantoa, mikä oli kyllä omiaan muistuttamaan kisan ”not me but we” -teemasta. Tätä haastetta todella tehtiin joukkueena, sillä siinä vaiheessa kun toinen väsyi, oli toisen aika tsempata ja jeesata.

Kun kisa lähti käyntiin ja oltiin tekemässä ensimmäistä nousua, siinä liukastellen Kapuksi nimetty pölli kainalossa, olo oli todella epäuskoinen. Kaikki se treenaaminen kulminoitui tuohon hetkeen ja ajatukseen, että tätä varten on treenattu pääasiassa lenkkeillen ja me tuskin tultaisiin vetämään juuri yhtään juoksuaskelta noissa olosuhteissa. Kieltämättä pelotti.

Aika nopeasti kisa vei kuitenkin mukanaan, ja keskityttiin suorittamaan aina seuraavaa haastetta. Kivuttiin portaat ylös, nostettiin toisiamme ja vähän muitakin esteiden päälle, heiteltiin loputtomasti ylävitosia ja fiilisteltiin kisaa. Tuo päivä todisti sen, että kyllä sitä pystyy mihin vaan, kunhan vaan antaa sille koko sydämensä. Noiden kahden tunnin ja 45 minuutin aikana me ei keskitytty mihinkään muuhun kuin siihen mitä tehtiin. Vaikka sulanut lumi oli kastellut kengät litimäriksi jo ajat sitten, hanskat jäätyneet korpuiksi ja lumi oli jäädyttänyt ripset kiinni toisiinsa, ei tullut mielen viereenkään tehdä mitään muuta kuin suunnata kohti seuraavaa haastetta. Se jos mikä on itsensä voittamista!

Lopulta edessä oli enää viimeinen nousu, ja vaihdettiin Millan kanssa pöllin kantovuoroja varmaan kahden minuutin välein. Kun oli aika viimeisen laskeutumisen, saatiin naamalle kunnon myräkkä ja olosuhteet oli viimeistään siinä vaiheessa aivan jäätävän arktiset. Vaikka lumisokeus iski heti ja loput näkökyvystä hävis siinä vaiheessa kun lumi sato suoraan silmään, päästiin lopulta hengissä alas asti. Ja pöllikin oli vielä mukana. Jäljellä oli enää viimeiset kolme estettä.

Kontattiin toisen tampparin alta, vedettiin perässä moottorikelkkaa ja kannettiin vielä paloletkuja, ja sitten oltiin valmiita. Nostettiin jäätynyt Kapu yhdessä ja juostiin niin hirveää kyytiä kuin ikinä jaksettiin. Maaliviivan ylittäminen tuntui uskomattomalta. Edelliset kolme tuntia oli ihan hemmetin raskaita niin fyysisesti kuin henkisestikin. Räkä roikkui, tukka oli jäässä ja kamat aivan märät, mutta fiilis oli uskomaton.

Oltiin todellakin onnistuttu voittamaan itsemme, enkä oo kokenut vastaavaa euforiaa aivan äskettäin. Parasta oli tietysti se, että sen fiiliksen sai jakaa oman joukkuekaverin kanssa.

Arctic Challenge oli ensimmäinen juoksutapahtuma mihin osallistuin, vaan tuskin jää tämän kokemuksen perusteella viimeiseksi. Mikä parasta, seuraava mahis olis jo ens kesänä!

Tsekkaa myös kisan virallinen video alta!

Osa kuvista: Arctic Challenge

21.3.2017 3 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Odotin tosi kovasti majapaikkoja Thaimaassa, sillä pääsin viimein maistamaan sitä lähes kaikkien reissaajien hehkuttamaa bungalow-elämää! Haaveissa siinsi oma pikkuruinen mökki paratiisirannan edustalla, heikosti rähisevä tuuletin ja verhojen läpi sisälle paistava aurinko. Ja niitähän mää sain, oikein kunnolla.

Majoituttiin kahden viikon mittaisen reissun aikana kahdessa eri bungalowissa. Ensimmäinen toimi perinteisen hotellin yhteydessä Koh Lantalla, toinen oli puhtaasti bungalow-mökeistä koostuva lomakylä. Meidän budjetilla ei päästy noissa kohteissa aivan sinne rantaan, mutta molemmissa paikoissa oltiin kuitenkin suht lähellä. Se oma mökki aivan rannassa jäi siis odottamaan vielä seuraavaa kertaa.

Ensimmäinen bungalow oli osa Lanta Fevrier Resort -hotellia,  ja oli kieltämättä ihan superkämänen. Toki meillä oli perusmukavuudet: juokseva vesi, vessa, kylppäri, tuuletin ja telkkari, mutta ne ei ihan hirveästi tasanneet sitä, että bungalow oli tosi likainen. Eipä siinä, ei sinne oltukaan tultu koko päiväksi makoilemaan, joten heti kun työpäivä oli pulkassa, painuin Karimin seuraan pihalle.

Koh Lipellä sijainnut majapaikka ylittikin sitten odotukset oikein kunnolla. Bayview Sunset Resort lunasti kaikki lupaukset, ja meidän pikkuruinen mökki oli ihan huippu! Siellä oli samat mukavuudet kuin Lantankin majapaikassa, mutta siisteys, oma parveke ja ihan pikkuisen nurkasta avautuva rantanäkymä saivat pisteet nousemaan tämän bungalowin puolesta. Oma parveke oli kyllä aivan ässä, sillä noustessani reissuaamuina viiden maissa hakkaamaan näppistä oli kätevää, kun oli mahdollisuus astua partsille nauttimaan lämmöstä työpäivän aikana.

Nyt kun ensimmäinen bungalow-kokemus on takana, seuraavalla kerralla osaa ehkä vähän paremmin taas kiinnittää huomiota oikeisiin asioihin. Niitä on tuon kokemuksen perusteella erityisesti rannan läheisyys ja siisteys sekä se, että naapurimökki ei oo aivan kyljessä kiinni.

Thaimaan-reissu oli kyllä täynnä ekoja kokemuksia, ja ensimmäinen majoittuminen Bungalowissa oli kyllä siistiä!

Ja pst! Uudistin blogin ulkoasun kokonaan, kuten varmasti huomasit. Mitä mieltä oot, ja onko käytettävyys kohdillaan?

15.3.2017 0 Kommenttia
0 Facebook Twitter Google + Pinterest

Yhteistyössä Arctic Challenge

Nyt seuraa nolo tunnustus: en oo koskaan käyny Rolloa pohjoisempana. Huutelen toki jokaisessa käänteessä pohjoisista juuristani ja jauhan Oulun murteella niin paljon että kukaan ei jaksa enää edes kuunnella, mutta siitä huolimatta muulla on aivan valtava Lappi-aukko sivistyksessäni. (Edit: paitsi että ei ookaan! En muistanutkaan käyneeni Pallastunturilla juhannusvaelluksella viis vuotta sitten.)

Siihen tulee kuitenkin muutos ens viikolla, kun matkustan elämäni ekaa kertaa Leville! Lennot Kittilään on buukattu perjantaille, missä vietetään Millan kanssa pitkä viikonloppu. Syy tähän on kerrottu jo aikaisemmin, kun paljastettiin podcastissa reenaavamme räkä poskella Arctic Challengea varten. Nyt ollaan päästy siihen pisteeseen että reenit on reenattu, ja edessä on enää valmisteluviikko, jolloin keskitytään lähinnä syömään, että lauantaina sitten jaksaa.

Arctic Challenge on elämäni ensimmäinen juoksutapahtuma. Kevyesti aloitetaan siis kymmenen kilsan matkalla, mutta siihen se kevyt sitten jääkin. Maasto on melko haastava, sillä tapahtuma järjestetään tunturilla jota juoksennellaan ylös ja alas moneen kertaan. Mukavasti matkan varrella on vielä kymmenen estettä, joista en kyllä tiijä pystynkö yhteenkään, mutta nyt ei auta muu kuin tehä täysiä.

Tapahtuma on yleensä järjestetty kesäisin, ja nyt kun se pidetään ensimmäistä kertaa talvella, oli pakko lähteä mukaan. Fiilikset näin vajaata viikkoa ennen tapahtumaa on tosi ristiriitaiset, sillä toisaalta oon tosi innoissani ja en malta odottaa että päästään viimein konttaamaan hankeen, toisaalta taas oon aivan kauhuissani siitä, miten me tullaan selviämään haasteesta. Oman mausteensa tuo vielä perjantaille luvattu lakko ja Finnairin lennoille sisältyvä vaivaisen kahdeksan kilon käsimatkatavara, johon pitäisi sisällyttää neljän päivän treenivaatteet.

Uumoillaan että meidän konttausvauhdilla lauantain reittiin menee joku kuus-seitsemän tuntia, sillä kesäreitti on kuuleman mukaan taitettu jossain viidessä tunnissa Mistään kevyestä kympistä tässä ei siis todellakaan ole kyse.

Eli pitäkää peukut pystyssä meille, että selvitään hengissä ja päästään ylipäätään perille Lappiin! Ja tiijän että siellä ruudun toisella puolella on muutamia jotka on kans lähössä mukaan, niin heitetäänpä ylävitskat kun kohdataan hangessa!

12.3.2017 0 Kommenttia
0 Facebook Twitter Google + Pinterest

Jokainen meistä on varmasti kuullut niitä ikäviä tarinoita skootterilla lomakohteessa pärryyttelevistä turisteista, mitkä ei todellakaan pääty hyvin. Ne mielessäni lueskelin ennen Thaimaan-reissua kauhunsekaisin tuntein muun muassa Pallontallaajien keskustelupalstaa, jossa olevassa keskustelussa varoiteltiin melko antaumuksella skootterilla ajamista Thaimaassa. Olinkin vakuuttunut siitä, että me tullaan luottamaan reissun aikana joihinkin ihan täysin muihin kulkupeleihin eikä varmasti lähdetä ajelemaan skoottereilla ympäri saarta.

Jos ei muuta niin sen takia, että kummallakaan meistä ei oo juurikaan kokemusta skootterin, mopon tai ylipäätään minkään motorisoidun kaksipyöräisen käsittelystä. No way, Jose!

Kunnes koitti se reissaajille tuttu ilmiö, mihin törmää aika ajoin matkoilla: kotioloissa täysin käsittämättömältä tuntunut asia on matkakohteessa niin yleistä, että siihen vaan lähtee mukaan. Täysin riippumatta niistä kotona tehdyistä hell no -päätöksistä. Ja niinpä mekin löydettiin itsemme työntämästä kypäriä päihimme valmiina hyppäämään skootterin kyytiin.

Skodejen vuokraaminen on tehty aivan sairaan helpoksi Thaimaan lomakohteissa (ja tähän disclaimer: röyhkeä yleistys kahden paikan näkemisen perusteella), minkä lisäksi niitä ajavat kaikki: turistit ja paikalliset, aikuiset ja lapset, yksin, kaksin kolmin ja jopa viisin. Tapaa muutaman päivän seurailtuamme todettiin, että miksipäs ei siis mekin? Saatiin skootteri tosi kätevästi vuokrattua meidän hotellin respasta, minne piti jättää vaan passi pantiksi vuokrausta varten. Tämä taitaa olla aika yleinen tapa skootteria vuokratessa, ja ihan mihin tahansa kadunkulmavuokraamoon en kyllä ehkä passiani jättäisi, mutta oman hotellin respa oli toki semmoinen paikka, mihin sen uskalsi jättää.

Ajokorttia ne ei edes kysyneet, vaan ojensivat kypärät käteen ja lykkäsivät avaimet kouraan. Bensaakin olis saanut ostaa litroittain lasisissa pulloissa omasta hotellista, mutta tankattiin vasta toisaalla – samalla tavalla lasipullosta suppilon kautta tankkiin.

ilmiselvästi meistä Karim hoiti ajamisen mun istuessa takana. Pärryyteltiin pitkin Koh Lantan teitä paikasta toiseen, ja todettiin skootteri kyllä tosi käteväksi menopeliksi. Jännittäväksi homma meni teiden käydessä huonokuntoisiksi ja mäkien mennessä yhä jyrkemmiksi, mutta Karim vaan painoi kaasua ja antoi mennä.

Vastaan tuli jatkuvasti muita turisteja, ja fiilis oli kaikin puolin turvallinen. Samalla päästiin näkemään saarta ihan eri tavalla, sillä tuskin oltaisiin päästy esimerkiksi luolaseikkailulle tai edes Millaa moikkaamaan, jos oltais kuljettu jalan tai oltu pelkkien taksien varassa. Myös Muay Thai -tunti olis varmasti jäänyt kokematta.

Se mikä skootterihommassa yllätti eniten oli hintataso. Reilulla kympillä päivässä saatiin ajella niin paljon kuin huvitti, mikä on aika pieni hinta jos miettii, minkä verran esimerkiksi auton vuokraaminen maksaa. Ei siis mikään ihme, että skootterit tuntuu olevan se kaikkein yleisin menopeli saarella.

Tää taitaa olla superyleistä kaikkien Kaakkois-Aasian-konkareiden kesken, mutta kysyn silti: uskaltaisitko nää?

10.3.2017 4 Kommenttia
0 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit