Pallontallaajat.net
Valikko

Jos Cliffs of Moherin suhteen kävi tajuttoman huono munkki, oli onnetar mun puolella maanantaina, kun kotimatka Irlannista koitti. Ofelian saapumisesta oli varoiteltu useaan otteeseen, ja jännättiin sormet ristissä, miten paluulennon kanssa kävis.

Kaikeksi onneksi olin varannut paluulennon maanantaiaamulle, ja aikaiselta tuntunut puoli 11 lento taisi lopulta olla viimeisiä, mitä Dublinin lentokentältä sinä päivänä nousi. En siis nähnyt kuuluisia nähtävyyksiä, mutta pääsinpähän ainakin ajoissa kotiin ilman sen suurempaa lentokenttäjähimistä, mitä voi pitää jo sinänsä voittona varsinkin, kun osa kavereista odottelee edelleen uutta paluulentoa sunnuntaina päättyneistä kisoista.

Itse Dublinin-viikko oli melko erikoinen mun näkökulmasta, sillä tosi harvoin, tai oikeastaan ei juuri koskaan, tulee matkustettua ulkomaille niin että varsinaisesta kohteesta ei oikeastaan nää yhtään mitään. Nähtävyyksien tsekkailu jäi siihen yhteen ainoaan päivään, kun hengasin sumuisilla kallioilla ja tsekkasin Dublinin kaksi nähtävyyttä aamukuuden pimeydessä ja that’s all.

Olin lähtenyt reissuun töihin ja niissä merkeissä matka kuluikin, lähinnä kisahallin, hotellin ja lyhyen kävelymatkan päässä sijaitsevan ravintolan väliä hiihtäen. Näin reissaajan näkökulmasta aika paljon jäi kaivelemaan, ja tuntuukin että voisin ihan hyvin lähteä Dubliniin uudelleen milloin vain, jos kaupungista jotain silloin vaikka sattuis näkemään.

Nyt ehdin tosiaan nähdä Ha’pennyn sillan ja puikkelehtia hetken aikaa kapeilla ja aika hauskan näköisillä kaduilla, mutta siihen jäi nähtävyyksien tsekkailu. Toisaalta oli mielenkiintoista kokea tällainenkin reissu, jossa kohteesta saa vaan ihan pienen teaserin. Ehkä ens kerralla enemmän!

Löytyykö lukijoiden joukosta Dublinin-tuntijoita, kantsiiko lähtä uudelleen?

18.10.2017 6 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

”Olis tullu parempi mieli jos olis polttanut ne rahat.”

Tämä harvinaisen osuva lentävä lause kuultiin ensimmäisen kerran vuoden 2011 road tripillä Los Angelesissa, kun pojat oli käyneet Universal Studiosilla ja Juho ei ollut aivan tyytyväinen päivän antiin. Sama fiilis tuli tänään täällä Irlannissa, kun kävi katsastamassa maan kauneimmaksi kehutun luontonähtävyyden, Cliffs of Moherin.

Tai no rehellisyyden nimissä myönnettäkööt, että katsastaminen on ehkä turhan ylevä ilmaisu. Enemmän oikein menee, jos sanon että hengitin samaa ilmaa, mikä ympäröi kuuluisia kallioita. Nimittäin kuten tämän syksyn reissujen teemaksi on alkanut muodostua, myös tässä kohteessa oli niin sankka sumu ja linssin kasteleva tihkusade, että näkymästä ei nähnyt yhtään mitään. Mutta tulipahan käytyä oikein paikan päällä!

Lämpimät ja aurinkoiset terkut siis täältä Irlannista! Saavuin pelipaikoille eilen, ja oon tänään nauttinut tämän reissun ainoasta rehellisestä lomapäivästä. Uksin pitkään käytänkö päivän bussissa matkatakseni maan toiselle puolelle ja nähdäkseni Irlannin kauneimmat maisemat, vai otanko iisimmin ja piipahdan rennolla turreilupäivällä Dublinissa. Vuolaiden kehujen vakuuttamana valitsin ensimmäisen, ja kuten insta storystakin saattoi huomata, eihän se ihan nappiin mennyt ainakaan noin maisemien puolesta.

Reissu oli jo itsessään aika pitkä ja rasittava, sillä Cliffs of Moher sijaitsee tosissaan Irlannin länsirannikolla siinä, missä Dublin sijaitsee aivan itärannikolla. Matka maan toiselle reunalle kestää kolmisen tuntia, ja mun budjettiin mahtuvia retkiä tuntui olevan tarjolla vaan 13 tunnin mittaisina, jotka tietysti sisälsivät myös muita kohteita. Tehokkaasti käytettynä olisin siis ehkä selvinnyt reissusta noin kahdeksassa tunnissa, mutta koska lyhyitä reissuja ei tuntunut olevan tarjolla, päätin varata koko päivän kestävän reissun ja kuten aina, eipä se siinä varausvaiheessa niin pitkältä tuntunut.

Ja eipä siinä, olis voinut sylettää vielä enemmän jos koko päivän ohjelmassa ei olis ollu mitään muuta kuin hernerokkasumun takana piileskelevät sumuiset jyrkänteet. Cliffs of Moher oli kuitenkin koko päivän päätapahtuma sekä ainoan vapaapäivän ja sitä myötä myös koko viikon mittaisen matkan tärkein luontokohde, joten ymmärtänette miksi mua kyrsii niin paljon, että Kolin märinäpostauksen lisäksi oli pakko itkeä huonoa sääkarmaa myös toisen postauksen verran.

Vaan mitäpä tuosta enemmän kertoisi, kuvat antaa tasan oikean kuvan siitä, millaisessa sumussa yritin tiirailla piilossa olevia jumalaisia maisemia. Toivon, että mun huono sääkarma jäisi nyt tähän, sillä Kolin jälkeen mietin tosi kovasti että kiinnostaako edes ottaa riskiä Irlannissa, mikä ei nyt varsinaisesti oo aivan kuuluisa aurinkoisesta kelistään, mutta päätin ottaa riskin. Kelit kuulemma voivat vaihdella puolessa tunnissa rankkasateesta täydelliseen poutasäähän, ja siellä mää sitten seisoskelin tihkusateessa jyrkänteen reunalla tuijottamassa sumua ja odottamassa, milloin pilviverho väistyisi. Lopulta loppui aika ja oli luovutettava, eikä maisemista näkynyt yhtä todella epämääräistä siluettia enempää.

Ja ne ekassa lauseessa mainitut rahat – sen retken 60 euron hinnan lisäksi harmitti myös menettää käytännössä koko päivä, jonka olis voinut käyttää niin monella muullakin tavalla. Jos kuitenkin jotain hyvää oikein yritän tämän päivän retkestä kaivaa, oli se se, että sain nukuttua matkalla oikein mukavasti. Ja koinpahan myös elämäni ensimmäisen turistibussimatkankin!

En oo varma oonko maininnut blogin puolella riittävän monta kertaa sitä syytä, miksi mää täällä Irlannissa oon, niin tässä vielä yhesti: oon tekemässä urheilutoimittajan hommia Taekwon-Don maailmanmestaruuskilpailuissa. Jännintä on se, että tällä kertaa työskentelen koko maailmanliiton leivissä, mistä syystä myös kaikki mun juonnot on tietysti englanniksi. Jos siis oot miettinyt että millaista englantia mää mongerran, niin kantsii seurata kisavideoita ITF Taekwon-Do -Youtube-kanavalta. Siellä ei paljoa ehdi lausumisia siloitella, kun huomisesta alkaen pingotaan haastattelusta toiseen.

Nyt jos koskaan on niin jännät paikat, että eiköhän tuo Cliffs of Moherin tuoma pettymys siitä unohdu aika vauhdilla, kun todelliset hommat alkaa.

Ja tajusin juuri, että oon julkaissut kolme sumuista postausta putkeen. Tähän täytyy saada muutos ja vauhdilla!

9.10.2017 8 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Berliinissä piti kerrankin onnitella itseä (okei, kaikki kiitos menee kyllä Mipsulle) ennakkosuunnittelusta, sillä aiemmilla reissuilla missattu vierailu kaupungintalon kupolissa onnistui viimein! Vierailu on ilmainen, mutta se pitää varata etukäteen, aivan kuten esimerkiksi Lontoon ihana Sky Garden.

Ihan yhtä korkea tai vehreä Berliinin kupoli ei lontoolaispilvenpiirtäjän katolla sijaitsevaan trooppiseen puutarhaan verrattuna ole, mutta yhtä lailla mieleenpainuva elämys, ja selkeällä säällä vielä oikein mainio näköalapaikkakin. Ja mikä parasta, elämys on tosissaan täysin ilmainen, kunhan vierailun on muistanut varata etukäteen ja mukaan on napannut myös henkkarit.

Vierailun buukkaaminen onnistu näppärästi netissä,  ja se kannattaa tehdä sesongista riippuen hyvinkin etukäteen. Me oltiin matkalla syyskuussa ja varattiin vierailu muutamaa viikkoa etukäteen, jolloin oli vielä rutkasti tilaa myös viikonloppuna. Veikkaan että tilanne on esimerkiksi kesäsesongin aikaan täysin eri.

Mulla on ollut viime aikoina vähän kehnosti tuuria matkassa säiden suhteen, ja sama tuuri oli myös Berliinissä, missä vesisade, harmaus ja sumu pilasivat kaikki mun lomakuvat. Onneksi fiilis ei kuitenkaan laskenut sen takia, joten vaikka kuvissa onkin varsin harmaa tunnelma, olin kyllä harvinaisen fiiliksissä niin tyttöjen kaupunkilomasta kuin matkaseurastakin.

Kupolivierailusta saa varmana eniten irti hyvällä säällä, kun sieltä oikeasti näkee maisemia. Nyt keskityttiin ihailemaan arkkitehtuuria, ja kyllä siinäkin riitti katseltavaa, sillä rakennus on todella hieno. Parhaimmillaan maisema on varmasti auringonlaskun aikaan, ja kupoli onkin avoinna aamukasista keskiyöhön, joten vierailu auringon laskiessa onnistuu varmasti vaivatta.

Meillä hujahti vierailuun ehkä noin tunteroinen: ensin vilautettiin henksuja ja mentiin turvatarkastuksen läpi, mistä meitä kerättiin iso kasa yhteen ja kävelytettiin sitten ulkokautta sisälle rakennukseen. Käveltiin jonossa kuten Yhdysvaltain Helsingin-suurlähetystössä konsanaan, ja kun koko porukka oli sisällä, suljettiin takana oleva ovi visusti ennen kuin seuraava avattiin.

Kupolialueella saatiin kuitenkin kulkea vapaasti eikä esimerkiksi kuvauskieltoja mihinkään suuntaan ollut, vaan voitiin nauttia maisemista ihan kaikista suunnista. Kävely kupolin katolle oli hauskaa, ja aivan huipulla olikin avoin katto, mitä en olis osannut odottaa. Talvella kannattaakin varautua siihen, että kupoliin ei varsinaisesti pääse lämmittelemään.

Kapeat käytävät luikerteli pitkin kupolin reunaa ja ylös mentiin eri reittiä kuin alas. Kaikki oli järjestetty saksalaisen täsmällisesti ja järkevästi, ja varmaan ensimmäistä kertaa tällaisessa nähtävyydessä vieraillessani myös alas pääsi jonottamatta! Kaikki pelasi siis erinomaisesti, eikä vaatinut muuta kuin pientä ennakointia. Tästä vahva suositus!

Onko kupoli tuttu muille? Ja tietysti: sattuiko sulle paremmat kelit?

7.10.2017 6 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Aina reissut ei todellakaan suju odotusten mukaan, se on tuttua kaikille reissaajille. Sitä ei kuitenkaan aina muista, kuinka paljon epäonnistunut matka korpeaa – ihan t-o-d-e-l-l-a paljon! Pahinta on, kun matkaa kohti menee lataamaan epärealistisen määrän odotuksia, ja on henkisesti valmistautunut eeppiseen matkaan, upeisiin reissukuviin sekä unohtumattomiin maisemiin.

Ja sitten kaikki menee höpsis sen takia, että on huono sää. Tuttu juttu, nothing new.

Piipahdin viime viikonloppuna Kuopiossa, ja yhdistettiin viimein, monen vuoden suunnittelun jälkeen siihen myös reissu Kolille. Aluksi suunnitteilla oli majoittua Kolilla ja nautiskella maisemasta koko viikonlopun verran, mutta lopulta todettiin, että kahden tunnin autolla ajo yhdistettynä kuuden tunnin bussissa istumiseen ei oo selän terveyden kannalta mitenkään fiksu valinta, joten päätettiin vierailla Kolilla päiväseltään Kuopiosta.

Vielä lauantaiaamuna odotukset oli todella korkealla, ja vaikka Kuopiossakin oli tosi pilvistä, jaksoin uskoa että Kolila nähtäisiin kuitenkin jotain. Matkan varrella oli tosi hienoja maisemia, mutta lopulta kun päästiin Kolille, oli tunnustettava että reisille meni. Näkyvyys oli ihan tajuttoman huono!

Ruska oli viikonloppuna parhaimmillaan, mutta rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että se oli tosi laiha lohtu. Kiivettiin Paha-Kolin portaat samalla, kun vatsanpohjalla kipristeli edessä odottavien näkymien vuoksi, ihan vaan todetaksemme että edessä ei näy yhtään mitään muuta kuin pari kämästä risua ja niin paksu sumupeite, että sitä vois melkein veitsellä leikata.

Meillä oli suunnitteilla kiertää Huippujen kierros, joka kattoi Paha-Kolin, Akka-Kolin ja Ukko-Kolin, ja olisi vaan 1,4 kilsan mittainen. Ohitettiin Paha-Koli melko nopeasti, ja Akka-Kolille päästyämme ei voitu muuta kuin huokaista. Näkyvyys oli ehkä kymmenen metriä, ja sen takia me just ajettiin tuntikausia. Jotain eeppistä tuossa kokemuksessa kuitenkin oli, ja se oli tasan se, miten iso fail tuo meidän reissun epäonnistuminen olikaan.

Just kun oltiin päästy naureskelemasta olematonta näkymää, bongasin samojen maisemien ääreltä Travellover-blogin Annikan, joka oli niin ikään nauttimassa Suomen kauniista kansallismaisemasta. Mikä sattuma! Annika oli kuitenkin sen verran fiksu että antoi Kolin sumulle pari päivää aikaa, ja seuraavana päivänä näkymä olikin auennut, ja eteen oli avautunut muutakin kuin sumuverho.

Tuo reissu oli omiaan muistuttamaan, että reissut voi tosissaan mennä hyvinkin reisille, ja jotenkin niistäkin matkoista vois olla hyvä löytää jotain positiivista. Ehkä tästäkin reissusta se löytyy, kunhan aika vähän kuluu, sillä vielä ei ainakaan naurata yhtään. Me kyllästyttiin tosi nopeasti sumumaisemissa taivaltamiseen, ja paineltiin takaisin Kuopiota kohti ehkä puolen tunnin maisematuskailun jälkeen. Mukana olleet eväsmakkaratkin syötiin kylmiltään autossa, kun omien polttopuiden ostaminen ja kantaminen nuotiopaikalle tuntui niin järjettömältä.

Harmittaa, että reissu meni noin pahasti pieleen ja lopulta ei nähty muuta kuin sumua, mutta onneksi Kolille ei oo ihan tajuttoman pitkä matka, ja voidaan yrittää päästä uudelleen noiden näkymien äärelle johonkin toiseen vuodenaikaan. Ja toki noissa sumumaisemissa oli myös oma viehätyksensä, joten ehkä tuosta harmituksesta päästään vielä yli!

Tekstistä välittyy pettymyksen fiilis tosi vahvasti, mikä jos ei muuta niin alleviivaa niitä tajuttoman kovia odotuksia, mitä tuohon retkeen oli ladattu. Tästä jos jotain opin niin sen, että fiilistelylläkin on huono puolensa, ja se on karvas niissä tilanteissa, kun mikään ei mene kuten odotti.

2.10.2017 8 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit