Pallontallaajat.net
Valikko

Terkut kesälomalaiselta! Kreikan pariviikkoinen loma on nyt ohitse, ja palattiin eilen Aegeanin lennolla takaisin kotiin. Kaks viikkoa hujahti hetkessä, ja piti sisällään kaivattuja herkkuruokia, upeita maisemia, hulluna uimista ja suolaista vettä sekä tietysti aurinkoa.

Reissu meni tosi hyvin, mutta toki esimerkiksi pari ekaa majapaikkaa oli ihan jäätäviä lääviä ja vaati vähän vaivaa lomatunnelman kaivamiseen. Onneksi majapaikat kuitenkin parani matkan edetessä ja fiilis oli muutenkin korkealla. Mua varoiteltiin tosi paljon etukäteen siitä, että Kreikkaan ei kannata matkustaa elokuussa, mutta meidän saarihyppely sujui oikein mukavasti lähes 35 lämmöstä ja paikoitellen suuristakin turistilaumoista huolimatta.

Reitti eteni Ateenasta Miloksen saarelle, mistä jatkettiin Folegandrokselle, sieltä Santorinille ja takaisin Ateenaan. Kaks ekaa saarta oli sen verran pieniä että siellä ei juuri ruuhkailtu, mutta Santorinilla oli molempien edestä porukkaa. Olin kuitenkin ehkä varoitusten saattelemana varautunut vieläkin pahempaan, joten eipä nuo kokemukset mitenkään erityisen järkyttäviä ollu. Kuumuus oli matkailijamassoja pahempi, sillä hiki tuli hetkessä, mutta onneksi sekä siestat että ilmastointi on keksitty.

Tässä vähän kuvatunnelmia reissusta perinteisesti näin tuoreeltaan, palailen seikkailuihin tarkemmin ihan kohta!

Palataan pian!

22.8.2017 0 Kommenttia
0 Facebook Twitter Google + Pinterest

Kuten kirjoitin aikaisemmin, nappasin syksyksi tarjouslennot New Yorkiin ihan vaan itelle. Olin puhunut New Yorkin -matkasta Karimille niin pitkään ku vaan jaksoin muistaa, ja kun mies ei lämmennyt ajatukselle totesin, että minkäpä sille mahtaa ja päätin että ihan yhtä hyvin voisin reenata yksin reissaamista myös siinä toisessa lempikaupungissa.

Mulla on siis marraskuulle buukattuna itelleni synttärireissu, jonka aikana vietän muutaman päivän New Yorkissa tehden just sitä mitä ikinä haluan. Pidempi reissu olis voinu käydä vähän turhan pitkäksi noin yksin matkaamista harjoittelevalle, joten tulin siihen tulokseen että jet lagistakin huolimatta tuo on varmasti erinomainen kompromissi. Ja parasta siinä on se, että mää pääsen New Yorkiin!

Lennot nappasin tosiaan heinäkuun loppupuolella, kun jenkkilentoja tuli vastaan ovista ja ikkunoista ihan järjettömään edulliseen hintaan. Icelandairin yhden nopean pompun lennot JFK:lle maksoivat 329 euroa, eli nämä lentoliput ovat virallisesti mun kaikkien aikojen halvimmat Nykin-lennot ikinä. Naurattaa varsinkin, kun vieläkin kirvelee kun maksettiin häämatkan suorista lennoista 800 euroa naamaa kohti.

Mulla on tosi vähän suunnitelmia, mutta majapaikka on sentään jo varattu. Suunnitelmissa oli varata joku supervaatimaton yösija hyvällä sijainnilla, ja lopulta varasin itselleni yhden hengen huoneen YK:n päämajan lähistöllä sijaitsevasta YMCA:sta. Alle kymmenen neliön huone on kyllä niin yksinkertainen kuin vaan voi, eikä siinä oo edes omaa kylppäriä. En kuitenkaan nähnyt järkeväksi panostaa yksin matkustavana huoneeseen kaupungissa, missä kaikki maksaa maltaita. Lisäksi en varmaan käy siellä muutenkaan kuin nukkumassa (se on varmaa, sillä huone on sen verran kämänen että siellä tuskin tekee mieli viettää yhtään ylimääräistä aikaa), minkä lisäksi en varmasti saa unirytmiä käännettyä paikalliseen aikaan noin lyhyellä matkalla. Siitä syystä mulla on oletettavasti asiaa kylppäriin niillä hetkillä, kun kaikki muut on huitelemassa tai nukkumassa.

Toistaiseksi mun suunnitelmat on lähellä olematonta, sillä tällä hetkellä ajatuksena on vaan haahuilla pitkin New Yorkin katuja ja syyä. Suunnittelen evästäväni ainakin Shake Shackissa, Five Guysissa, Bare Burgerilla, Mighty Quinns’issa ja tietysti Whole Foodsin eväsboksien äärellä. Lisäksi mielessä on piipahtaa myös meidän suosikkiaamiaispaikassa sekä lempparijäätelöbaarissa.

Näläkään ei siis pitäisi kuolla, mutta sen lisäksi voisi olla hyvä miettiä myös jotain muuta tekemistä. Veikkaan, että käyn kiertelemässä pääosin vanhoja lemppareita, mutta tietysti jotain uuttakin pitää kokea. Tällä suunnitelmia on siis todella vähän, mutta väitän että kun marraskuu koittaa, mulla on bullet journalissa pitkä lista asioita ja paikkoja, jotka pitää päästä kokemaan.

Isoimpana juttuna odotan itse kaupungin näkemisen lisäksi myös New Yorkin ruskaa, sillä se jos mikä kuulostaa mahtavalta. Ainakin näiden pingviinimatkalaisten kuvien perusteella marraskuussa on luvassa todellista silmäkarkkia.

Mikä on sun ykkösvinkki New Yorkiin, mitä kannattaa ainakin käydä katsomassa? Erityisesti uudet paikat kiinnostaa, sillä klassikot alkaa pikkuhiljaa olla jo tutuhkoja.

15.8.2017 3 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

Mun kamerakalusto on saanut viime kuukausina aikamoista täydennystä, sillä Hvarilla sattuneen pyöräilyonnettomuuden myötä olin uuden linssihankinnan edessä. Sitä ennen ostin talvella Kenian safareita varten uuden linssin, ja oon ehtinyt kartuttaa kokoelmaa vielä ihan viime viikkoinakin yhdellä uudella tulokkaalla.

Tsekataas siis läpi, millä kalustolla tämän blogin kuvat syntyvätkään.

Runkoon ei ole tullut muutoksia, ja kuten tässä esittelypostauksessa on kerrottu, kuvailen edelleen Canonin 6D (N) -rungolla. Se on ollut ihan huikea runko ja mulla käytössä nyt parisen vuotta, enkä oo löytänyt siitä mitään moitittavaa. Välillä iskee tietysti himo uuteen runkoon varsinkin nyt, kun kutosesta ollaan julkaisemassa uutta versiota. En kuitenkaan tee ihan vielä niin paljon kuvauskeikkoja, että toisen rungon hankkiminen olisi mitenkään perusteltua, eikä rungon päivityksellekään ole tällä hetkellä perusteluja, joten vielä mennään vanhalla. Ja mikäs siinä, kun sen tuntee ja se toimii mainiosti!

Nykyisin mun linssikokoelma käsittää neljä lasia, ja vaikka mulla on ollut aina tarkoitus määrän edellä, on tuo kokoelma paisunut jo sellaisiin mittasuhteisiin, että en ainakaan ite koe järkeväksi kasvattaa sitä ainakaan määrällisesti. Nyt koen että mulla on kaikki, mitä omaan kuvaukseeni tarvitsen.

Kokoelmaan kuuluu kaksi kalliimpaa ja kaksi halvempaa linssiä. Ihan kaikilta en oo saanu arvostusta siihen että ruuvaan kutoseeni halpasarjan linssejä, mutta kuten aina, tässäkin menee tarkoitus kaiken muun edelle.

Kallista sarjaa edustavat Canon EF 135 mm f/2.0 L USM -objektiivi, jonka hankin Kenian safareita varten päästäkseni vähän lähemmäs seeproja ja leijonia. Ihan pelkästään sen takia en kuitenkaan voinut perustella itselleni 1 150 euron arvoisen linssin ostamista, ja se onkin ollut kovassa käytössä niin hää- kuin urheilukuvauksessakin. Linssi on maksanut itsensä jo takaisin, enkä voi muuta kuin todeta, että kyseessä oli todellakin nappiostos!

Myös vanhan Canonin 50-millisen tilanne hankkimani Sigman Art-sarjan 50 mm f/1.4 GD HSM -linssi on vähän arvokkaampi. Noin 750 euron hintainen lasi toi kaivatun upgreidauksen Canonin 50-milliselle 1.4-linssille, ja heti kun sain tarkennuksen säädettyä telakan avulla, oli objektiivi yhtä timanttia. Oon ollut tosi tyytyväinen siitäkin huolimatta, että linssi on tosi iso ja hemmetin painava, eikä sitä kantaessa voi välttyä niskasäryltä.

Halpissarjan vanha suosikki on Canon EF 20 mm f/2.8 USM, jonka hankin vähän aikaa uuden rungon ostamisen jälkeen. Se on osoittautunut erinomaiseksi maisema- sekä selfie-linssiksi ja lähtee mukaan melkeinpä aina. Lasi on melko pieni (ainakin noihin kahteen edellä mainittuun verrattuna) ja kevyt, joten sen nappaaminen mukaan ei edellytä kovin pitkää miettimistä varsinkaan, kun linssi on niin monikäyttöinen. Tosin nyt kun aloin katsella linssin myyntihintaa rupesin vähän kyseenalaistamaan sitä, että onko kyseessä sittenkään halpissarjan linssi. Ostin omani käytettynä Helsingin Töölössä sijaitsevasta Optotekista, missä lasi maksoi muistaakseni 350 euroa. Uutena lasi näyttää maksavan 600 euroa, joten mistään halpiksesta ei todellakaan olekaan kyse. Oon saanut monesti kuitenkin vähän kummastunutta kommenttia tuosta lasista, mikä jaksaa jälleen kerran ihmetyttää!

Uusin ja edullisin tulokas mun kokoelmaan on lasi, jota olin himoskellut jo todella pitkään ja meinannut ostaa moneen otteeseen. Canon EF 40 mm f/2.8 STM on ollut mun hyppysissä ja rungossakin kiinni moneen otteeseen, mutta vasta nyt vastaan tuli niin hyvä tarjous, että korjasin lasin pois 170 eurolla. Linssi on superpieni sekä kevyt, ja aivan eri kaliiberia mun muun kokoelman, varsinkaan noiden painavien lasien kanssa. Suunnitelmissa on käyttää 40-millistä kaupunkilinssinä, joka kulkee mukana vaivattomasti mutta aika näyttää, mikä rooli tuolla pannukakkulinssillä tulee olemaan osana tätä objektiiviryhmää.

Kuten voi huomata, kaikki lasit ovat kiinteäpolttovälisiä linssejä, kuten mulla aina. Linssien vaihtaminen on the go on monen mielestä varmasti tosi työlästä ja jopa typerää, mutta mää oon niin tottunut siihen, että en jaksa kokea sitä mitenkään vaivalloisena. Tavallisesti mukana kulkeekin vähintään kaksi lasia, joita vaihtelen sitten tarpeen ja tilanteen mukaan.

Näillä siis syntyvät tämän blogin kuvat. Jälkikäsittelen kuvia lisäksi tietysti paikoitellen melko vahvastikin, mikä varmasti näkyy. Kiinnostaisiko teitä lukea postaus siitä, miten editoin kuvat?

Kreikan-lomalle nappaan mukaan 20-millisen ja 40-millisen, mikä on kombo joka kieltämättä jännittää aika lailla. Keveys on kuitenkin nyt etusijalla, joten katsotaan millaisia otoksia näillä syntyy! Reissuhumua kantsii seurata Facebookissa ja Instassa, blogi päivittyy toki myös tulevina viikkoina, mutta ei aivan tuoreeltaan paikan päältä kuitenkaan.

Tärkein on kuitenkin vielä kysymättä, eli mikä on sun luottokombo reissukuvauksessa?

8.8.2017 7 Kommenttia
0 Facebook Twitter Google + Pinterest

En oo koskaan kokenut olevani mitenkään hyvä viettämään aikaa yksin, eikä se oo koskaan ollut mulle mitenkään itseistarkoitus, sillä sen kuuluisan oman ajan kaipaaminen ei oo ollut mulle kovin ominaista. Viime vuosina oon kuitenkin viettänyt itsekseni jopa enemmän aikaa kuin varsinaisesti yksin asuessani opiskelujen alkumetreillä, ja sitä kautta oon myös oppinut tosi paljon itsestäni.

Kävin ensimmäisen reissun yksin vuonna 2013, sillon kun oltiin asuttu Karimin kanssa yhessä viitisen vuotta ja vietetty muutenkin todella paljon aikaa yhessä. Siihen päälle oli vielä ihan hurjan rikas sosiaalinen elämä, kun perhe ja lähes kaikki ystävät asui lähellä ja päivät ei olleet kovin aikataulutettuja saati kiireisiä. Valtavan rikkaan sosiaalisen elämän vastapainona viikon mittainen yksin tehty reissu ei ihan hirveästi inspiroinut, iskin itselleni “ei kiinnosta reissata yksin” -leiman otsaani ja totesin, että se oli siinä.

En oikeastaan osannut kuvitella mitään painajaismaisempaa kuin viettää koko reissua itsekseen, ja mikä pahinta, illastaa itsekseen. Oon puhunut yksin reissaamisesta aika monen kanssa ja aina sama asia nousee esille: yksin syöminen ravintolassa. Aika harva sitä varmaankaan kotioloissa tekee, mutta reissussa on kuitenkin luontevaa käydä ravintoloissa syömässä, ja jos seuraa ei oo saatavilla, häätyy se tehdä yksin.

Yleensä työmatkoilla voi luottaa siihen että illallisseuraa löytyy aina. Tavallisesti dinnerit on isoja, koko pressireissulle osallistuvalla porukalla vietettyjä sosiaalisia tapahtumia, mutta pienemmilläkin matkoilla seuraa on tähän mennessä löytynyt aina. Madeira oli kuitenkin selvä poikkeus, sillä reissulla ei ollut mun lisäksi muita toimittajia, ja poikkeuksellisesti reissun järjestänyt taho oli superkiireinen, eikä ehtinyt yhtä illallista enempää viettää mun kanssa.

Siinä sitä sitten oltiin, yksin ravintolassa syömässä – ja vieläpä useana iltana putkeen!

Eka ilta oli ehkä kaikkein pahin, sillä silloin vielä kuvittelin, että mulla olisi seuraa illallisella. Siinä vaiheessa kun valkeni että ei ollut, kaivoin kännykän esille ja näpräsin sitä koko illallisen ajan. Tyypillistä.

Ensimmäinen yksin syöty ravintoladinneri oli rehellisesti sanottuna kaikkea muuta kuin miellyttävä. En oikein osannut rentoutua, eikä sitä helpottanut illallisen aikaisen ajankohdan vuoksi lähes puolityhjä ravintola. Paikallisille iski nälkä vasta tunteja sen jälkeen kun suomalaisturisti olis jo kuollut nälkään, joten mun lisäksi ravintolassa oli tuohon aikaan vaan muutama saksalaislomailija. Vedin ruoan naamaan sellaisella vauhdilla että heikompaa hirvittäisi, ja puolen tunnin sekä kahden ruokalajin jälkeen olin ulkona. Huh! Pyyhin hiet otsalta toivoen, että tässä olisi ollut reissun ensimmäinen ja viimeinen dinneri yksin, sillä se ei tuon kokemuksen perusteella ollut todellakaan mua varten.

Sitten koitti seuraava ilta, ja sain taas kuulla herkuttelevani itsekseni. Tällä kertaa kyseessä ei ollut mikään perussyöttölä, vaan taidegallerian yhteydessä sijaitseva fine dining -ravintola, ja edessä oli lukuisia ruokalajeja – aivan omassa seurassani. Tällä kertaa ajatus ei enää tuntunut ihan niin vastenmieliseltä, kun takana oli jo yksi yksin syöty illallinen ja olin ehkä vähän jo voinut totutella ajatukseen yksin syömisestä.

Tällä kertaa turvauduin kännykkään ja kameraan vaan muutamia kertoja, sillä yritin ihan oikeasti nauttia illallisesta varsinkin, kun ruoka oli ensiluokkaista ja maisemat niin ikään tajuttomat upeat. Ruokalajien välillä kului kuitenkin tosi pitkään, mikä itsekseen illastaessa tuntui raastavalta. Onneksi paikalla oli monta muuta seuruetta joita pystyi seurailla kaikessa rauhassa, minkä lisäksi satamassa sijainneen ravintolan maisemat vaihtelivat aika vauhdilla laskevan auringon mukana.

Tosin siinä vaiheessa kun olin puolisen tuntia pelkästään odottanut jälkiruokaa ja kello alkoi pitkän päivän päätteeksi olla ihan tarpeeksi totesin, että eiköhän tämä yksin illastaminen riitä. Jälkkäri tuotiin onneksi sen jälkeen melko nopeasti, ja tää ilta ei loppujen lopuksi superhitaasta palvelusta huolimatta ollut ihan samanlainen katastrofi kuin edellisen illan dinneri, mutta en kyllä ihan vielä voinut sanoa nauttineeni yksin syömisestä. Tunnelma oli semmoinen vaivaantuneiden ensitreffien luokkaa, mutta vaikutti sen verran lupaavalta, että päätin antaa yksin illastamiselle vielä yhden mahdollisuuden – tosin mulla ei kyllä ollut vaihtoehtoja, eli se siitä.

Seuraavana iltana ravintola sijaitsi aivan hotellin vieressä, joten illan sosiaalisista kontakteista oli pyyhitty myös kuskin seura, ja olin omillani. Fiilikset illallista kohtaan olivat kuitenkin hieman muuttuneet, sillä ensimmäistä kertaa ei harmittanut, että joutuisin syömään yksin. Ravintolan tarjoilijat olivat huippumukavia ja palvelu pelasi, joten ekaa kertaa nyt onnistuin oikeastaan nauttimaan yksin syödystä dinneristä: en katellut kännykkää tai kameraa juuri ollenkaan, vaan keskityin ruokaan, tunnelmaan ja muihin paikalla olleisiin. Ravintola olikin täynnä, joten oli mukavaa etten jäänyt yksin illastavana median edustajana henkilökunnan silmätikuksi.

Ilta sujui niin mukavasti, että jäin vielä illallisen päälle tunniksi siemailemaan teetä, eikä pannun tyhjenemisenkään jälkeen tuntunut olevan kiire minnekään. Tähän oli varmasti suurin syy ravintolassa, sillä patio oli täynnä ja tunnelma oli jotenkin tosi kotoisa. Verrattuna edellisillan tekohymyihin tuossa ravintolassa viihtyi kyllä ihan aidosti, ja vähän jopa harmitti lähtä.

Neljäntenä iltana fiilis oli tosi positiivinen, ja jollain tavalla oikein odotin illallista yksin. Tällä kertaa kuitenkin sain oppia miten iso merkitys istumapaikan sijainnilla on yksin illastamisen viihtyvyyteen. Mun pöytä ja paikka sijaitsi nimittäin aivan ravintolan terassin reunalla kasvot baaritiskiin päin niin, että tilauksia odotteleva henkilökunta tapitti mua jatkuvasti. Se loi vähän vaivaannuttavan fiiliksen varsinkin, kun en voinut paeta kyyläämällä muita ruokailijoita, sillä se olis edellyttänyt ihan kunnon kääntymistä eikä pokkaa riittänyt ihan niin paljoa.

Kaikkein vaivaannuttavinta oli kuitenkin se, kun tarjoilija tuli alkuruoan jälkeen kysymään, että joko madam haluaisi jälkiruokaa. Vaikka tavallisesti oon aika ronski mun isojen annoskokojen suhteen ja suhtaudun niihin hyvin vitsailevasti, tuossa hetkessä kieltämättä vähän angstatti kertoa, että söin jättisalaatin vasta alkuruokana… Tarjoilija ei vastannut mun naurahdukseen, vaan pakeni nolona paikalta. Hehe, siinä sitten suursyömärinä vedin mun jättimäistä pääruokaa naamariin saman jäbän todennäköisesti ihmetellessä, miten kukaan voi ahtaa kupuunsa noin paljon ruokaa – ainakin siihen malliin se mun annosta kyyläsi.

Eli neljäs dinneri ei siis ollut aivan samanlainen menestys kuin iltaa aikaisemmin, mutta ei kuitenkaan onnistunut jättämään ihan hirveitä traumoja. Lisäksi se opetti oman pöydän ja istumasuunnan tärkeyden, sillä henkilökunnan valvovan silmän alla syöminen ei todellakaan kuulu mun lempipuuhiin.

Seuraavana päivänä nautin illallisen lisäksi  myös lounaan itsekseni, ja koin olevani jo melko kokenut yksin illastaja. Enää en hakenut turvaa mistään, vaan nautiskelin kaikessa rauhassa ruoasta ja nautin maisemista. Viimeinen yksin syöty illallinen oli vielä laivan ravintolassa, joten se meni ihan superkivuttomasti varsinkin kun tiesi, että toinen vaihtoehto olis vaan ollut istua nollat taulussa jossain muualla ja tuijottaa samoja merimaisemia.

En ehkä vieläkään lähtis ihan ensimmäisenä dinnerille itsekseni, mutta noiden kokemusten perusteella voin kuitenkin sanoa nauttineeni siitä ainakin paikoitellen. Jatkossa siis ei tartte ensimmäisenä alkaa pälyillä epätoivoisena ympärille tai tarttua kännykkään ensimmäisten sekuntien aikana, sillä kyllähän sitä yksin voi syödä aivan kaikessa rauhassa.

Mitkä on sun kokemukset yksin illastamisesta, joo vai hell no?

6.8.2017 12 Kommenttia
0 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit