Pallontallaajat.net
Valikko

Pikavenematka Phi Phi -saarille

Pikaveneen kova vauhti saa koko veneen hypähtämään ilmaan aina aallon osuessa vastaan. Takapuoli nousee ihan kunnolla ilmaan ja putoaa hetken päästä tömpsähtäen takaisin kovalle penkille. Vastapäätä istuvan israelilaisen perheen äiti pitää lapsista tiukasti kiinni, ja vene nousee taas ilmaan seuraavan aallon voimasta. Matkan arvioitu kesto on 45 minuuttia, mutta merenkäynti rauhoittuu onneksi hetken päästä niin, että oransseihin pelastusliiveihin kietoutuneena on helppo nukahtaa.

Pikavenematka Thaimaan saaristossa on parhaimmillaan tietysti auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta, mutta on melko mukiinmenevä myös pilvisellä säällä. Andamaanienmerellä sijaitsevat Phi Phi -saaret on yksi koko Thaimaan suosituimpia matkailukohteita, ja sinne mekin päädyttiin, vaikka saarivierailu ei käynyt mielen vieressäkään siinä vaiheessa kun reissua suunniteltiin, enkä pitänyt sitä todennäköisenä edes Bangkokissa ollessa ennen saarille rantautumista. Pari päivää myöhemmin löydettiin kuitenkin itsemme seisoskelemasta noin 300 muun turistin kanssa hiekkarannalla, jossa oli joskus ollut maagisen hiljaista ja autiota. No eipä ollut enää.

Buukattiin yksi niistä Thaimaan lomakohteissa tarjolla olevista lukuisista saariretkistä, ja tämä seikkailu vei meidät Koh Lantalta Phi Phi -saarille. Saariryhmään kuuluu useita saaria, ja päivän aikana päästiinkin vierailemaan niin rauhallisella Bamboo Islandilla kuin matkailijoiden täyttämällä Phi Phi Don -saarellakin, Maya Bayta unohtamatta.

Olin ensimmäistä kertaa mukana perinteisellä turistiretkellä, missä osallistujia viedään suunnilleen kädestä pitäen kohteesta toiseen. Meidät haettiin majapaikasta, vietiin rannalle, osoitettiin oikea vene ja siinä me sitten trendikkäästi saarihypeltiin Thaimaan postikorttimaisemissa,  kansainvälisesti noin 20 muun turren kanssa.

Ja olihan päivä paitsi antoisa myös tehokas. Yhden seikkailun aikana ehdittiin kokea kolme saarta, ja päästä vielä siihen kaupan päälle snorklailemaan aika upeissa maisemissa. Tähän väliin täytyy muuten todeta, että oon päässy ihan superpitkälle siitä ajasta, kun kuus vuotta sitten väänsin itkua Key Westissä snorklaillessani.

Siinä pikaveneellä saarelta toiselle hypellessä oli välillä aika haastavaa käsittää, että oltiin todella niiden elokuvistakin tuttujen näkymien äärellä. Keli tosin oli kaukana trooppisesta rantaparatiisista, sillä kirkkaansinisen taivaan sijaan tuolla viikolla oli tosi pilvistä ja harmaata, ja päivän aikana satoi myös ihan ronskisti vettä. Eipä se noissa maisemissa ja lämpötiloissa haitannut kuitenkaan muuta kuin kameraa.

Matkan alkajaisiksi istuttiin pikaveneessä vajaa tunti, ja tuijotettiin suu ammollaan häikäiseviä kalliomaisemia kunnes oltiin perillä ensimmäisessä kohteessa. Se oli juurikin se leffoista tuttu Maya Bay. Vitivalkoinen hiekkaranta oli täynnä paitsi perinteisiä thaimaalaisia pitkähäntäveneitä myös nykyaikaisia pikaveneitä. Saatiin tunti aikaa tutustua rantaan, ja siellä sitä sitten koikkeloitiin muiden turrejen joukossa. Rantsun takana sijaitsi tuuhea ja tiheä kansallispuisto, mikä tuntui vähän absurdilta korkeiden kallioiden ja valkoisen rannan keskellä.

Täytyy myöntää, että Maya Baylla ei olis viihtynyt kovin paljoa kauempaa, paitsi ehkä jos olis käynyt ihan järjetön munkki ja paikalla olis ollu vaan pari hassua venettä. Nyt kun ranta oli oikeasti tupaten täynnä, ei suomalaisturisti ihan hirveän kauaa jaksanut katella muiden reissaajien uima-asuja. Siispä matka jatkui seuraavalle saarelle juuri sopivaan aikaan.

Tai itseasiassa reissu eteni seuraavaan aktiviteettiin ja maski sekä snorkkeli päässä veteen. Pinnan alla meitä tervehti valtava määrä todella värikkäitä kaloja, jotka ei ihan hirveästi snorklaajista piitanneet. Kuten aiemmin tuli ilmi, vedenalainen maailma avautui mulle tuolla snorklausreissulla aivan uudella tavalla, ja jännittävintä oli kalojen sijaan simpukat, jotka avautui ja sulkeutui sitä mukaa, mitä lähemmäs niitä meni. Tuntui uskomattomalta päästä näkemään jotain sellaista! Ja mikä parasta nynnyn näkökulmasta: merihirviöt loisti komeasti poissaolollaan!

Snorklauksen jälkeen oli luvassa seuraava saari, joka oli Bamboo Island. Saari on täyttä kansallispuistoa, ja vasta siellä pääsin ensimmäistä kertaa näkemään kunnon paratiisirannan. Hiekka oli toki yhtä valkoista kuin Maya Bayllakin, mutta huomattavasti hienojakoisempi hiekka sai munt kyllä ihmettelemään voiko niin pehmeää hiekkaa olla edes missään! Jalat vaan upposi pehmeään hiekkaan joka oli niin valkoista, että muutaman päivän aurinkoa nähneet koivetkin alkoivat näyttää oikein terveen värisiltä sen rinnalla. Tämä kelpasi oikein mainiosti! 

Bamboo Islandilta matka jatkui turistien täyttämälle Phi Phi Don -saarelle, joka on Phi Phin keskus. Siellä on valtavasti palveluja ravintoloista hotelleihin ja hierontapaikoista tuliaiskauppoihin. Siellä meidän aika kului vauhdilla, sillä mulla oli siellä yks työkeikka, minkä lisäksi ei juuri ehditty muuta. Pikavilkaisun perusteella saarella ei näyttänyt olevan juuri muuta kuin matkailupalveluja, joten periaatteessa lomalaisella olisi siellä varmasti tosi hyvät oltavat.

Viimeinen saarivierailu päättyi kunnon vesisateeseen, ja menomatkalla vedeen keulan vallannut ruotsalaisnuoriso saapui hattu kourassa sisätiloihin toivoen, että täydessä veneessä olis heillekin istumapaikka katoksen alla. Se löytyi tietysti, vaikka vastapäätä istunut israelilainen perheenäiti vähän karsastaen katsoikin pelkkiin bikineihin sonnustautunutta teiniä, joka kävi aivan sen lasten viereen istumaan.

Paluumatka osoitti samaa kaavaa kuin lähtiessäkin: suunnilleen kädestä kiinni ja oikealle autolla, ja oman hotellin kohdalla pois kyydistä. Aika heleppoa!

Kaikki kuvat on otettu elokuvamaisemista Maya Baylta.

Urapolku matkailualalle: näin minusta tuli matkailutoimittaja

Paljon puhuttaneen #girlboss-keskustelun velloessa parhaillaan monesta suunnasta ajattelin itsekin osallistua mukaan keskusteluun kertomalla oman tarinani. Kaikkihan lähti liikkeelle Visual Diary -blogin Saaran huipusta postauksesta, jota lukiessa itsekin nostin räikän taivaisiin ja annoin sen laulaa. Olin fiiliksissä, sillä viimein sanotaan ääneen se, mitä me tavalliset tyypit tuskastellaan: ei kaikki oo noin yksinkertaista!

Minä olen oman elämäni girlboss. No okei, en ehkä sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä oon vain yksi pieni työntekijä ison firman leivissä, ja vaikka mun työpäivät ei varsinaisesti oo mitään Instagram-matskua niin oon siitä huolimatta sitä mieltä, että ihan oman elämäni boss-levelille sillä kyllä päästään.

Varsinkin uudemmat tai harvemmin blogissa vierailevat lukijat ovat saattaneet ihmetellä vaikkapa noita mun viimeisimpiä Kenian, Kreikan tai Berliinin työmatkoja ja sitä, miten mulla on työreissulla aikaa ja mahdollisuus seikkailla ja kierrellä eri kohteissa aivan kuin kuka tahansa turisti. Se johtuu siitä, että olen ammatiltani matkailutoimittaja, ja työskentelen Suomen suurimmassa matkailumediassa Rantapallossa.

Mun työnkuvaan siis kuuluu aika ajoin matkustaa suomalaisia matkailijoita kiinnostaviin paikkoihin ja tutustua niihin kunnolla, jotta pystyn välittämään infoa ja tunnelmia matkan jälkeen meidän lukijoille. Totta puhuen se on ihan hemmetin siistiä, ja koen olevani superonnekas kun saan tehdä sellaista työtä.

Se mikä ei välity ulkopuolelle on se fakta, että valtaosa mun työarjesta kuluu ihan kenen tahansa muun tavoin toimiston avokonttorissa näppäimistöä hakaten, ja nuo työmatkat ovat vaan pieni osa sitä mitä työ pitää kokonaisuudessa sisällään.

Mun tie matkailutoimittajaksi on ollut onnekas, myönnän sen heti kättelyssä. On ilmiselvää, että matka Oulun seudun ammattikorkeakoulun journalistipuolelta tähän ei voi olla vaivaton eikä se onnistu, ellei mukana oo ripausta tuuria.

Opiskelujen alkaessa haaveilin televisio- tai radiotoimittajan töistä, mutta viimeistään vaihto-oppilaskevään aikana tajusin matkailun olevan ilmiselvästi se asia, mistä haluan tehdä mun erikoisosaamisalueen. Kun päätös oli syntynyt ja intohimoa aiheeseen oli vaikka kuinka, oli aika alkaa toimia.

Ensimmäinen suuri askel oli harjoittelupaikka. Meillä Oamkissa oli yksi kuuden kuukauden mittainen harjoittelu, jonka sai halutessaan hajauttaa. Mää en halunnut, sillä mun tavoite oli olla jossain paikassa niin pitkään, että mua ei varmasti unohdettaisi ihan heti. Pelasin vielä varman päälle ja pidin harjoittelun aikana kahden kuukauden verran vapaita, mikä tarkoitti sitä että kokonaisaika harjoittelupaikassa venyi kahdeksan kuukauden mittaiseksi.

Hain harjoittelupaikkaa Matkailulehti Mondosta ja sain sen. Sitä seurasi muutto kahdeksaksi kuukaudeksi Helsinkiin, mikä oli erityisesti omalta puolisolta aivan valtava uhraus, sillä Karimilla jäi koulu kesken, minkä lisäksi sekään ei tuntenut Helsingistä siihen aikaan juuri ketään. Uhraus kuitenkin kannatti, sillä väitän että harjoittelupaikka matkailumediassa on ollut valtavan merkityksellinen mun uralla.

Harjoittelun loputtua me muutettiin takaisin Ouluun ja mulla oli edessä vielä viimeinen vuosi Oamkissa. Kirjoittelin muutamia freelancer-juttuja paitsi paikalliseen sanomalehteen myös muihin medioihin, mutta pääasiassa keskityin tekemään opinnäytetyötä, jonka aiheena oli tietysti matkailujournalismi. Kun koulua oli vielä puoli vuotta jäljellä, bongasin Pallontallaajien työnhakuilmoituksen. Tuolloin Oulun Teekkarilupin omistuksessa ollut pulju etsi sisällöntuottajaa, ja homma oli kuin tehty mua varten. Hain ja sain lopulta paikan, joka oli puolipäiväinen vakkari, mikä sopi mulle täydellisesti.

Parin vuoden jälkeen Pallontallaajat myytiin Rantapallolle, ja tehtyäni hommia Oulusta käsin puolipäiväisesti kolme ja puoli vuotta mulle tarjottiin kokopäiväistä työtä. Se edellytti kuitenkin muuttoa Helsinkiin, ja taas oli puolison aika joustaa mun uran vuoksi. Sittemmin puolipäiväinen vakkarityö on muuttunut kokopäiväiseksi vakituiseksi työksi ja Oulun Hollihaan kotitoimisto pienen punavuorelaistoimiston kautta ison konsernin avokonttoriin.

Ja siellä ollaan nyt.

En kuitenkaan oli tässä, ellei mulla olis ollut tukiverkostoa, sillä vaikka kuinka fiilistelisin näitä boss-leveleitä ja oman työunelman saavuttamista, en voi väittää pystyneeni tähän yksin. En henkisesti enkä rahallisesti. Se tuki mitä sain pyytäessäni Karimia tekemään valtavan elämänmuutoksen ja muuttamaan mun kanssa Helsinkiin kaks kertaa on jotain, mitä ilman mää en olis tässä. Ei oo helppoa pyytää toista jättämään kaikkea taakseen mun työpaikan ja mun uran vuoksi samalla, kun sillä olis koulupaikka ja työmahdollisuuksia odottamassa. Eikä varmasti oo myöskään helppoa luopua kaikesta vain sen vuoksi, että puoliso pyytää.

Mun harjoittelun alkaessa Karim jätti yliopisto-opinnot kesken ja meni Helsingissä postille töihin samalla, kun mun opintotukikuukaudet oli melkein jo huvenneet. Ja vaikka Helsingistä ei tullut tuon kahdeksan kuukauden aikana kummankaan meistä lempikaupunki, oli se valmis neljä ja puoli vuotta myöhemmin muuttamaan mun työn vuoksi kaupunkiin uudelleen. Ilman sitä tukea en varmasti olis ammatillisesti tässä.

Eli loppukaneetti: vaikka oon omasta mielestä vähän #girlboss, niin oon myös ihan yhtä lailla ollut jossain vaiheessa #miehenelättämä. Olkootkin se tapahtunut opiskeluaikoina, ei se muuta sitä että ei tässä oltaisi, jos koko matka olis pitänyt kulkea yksin.

Loppuun vielä kysymys: kiinnostaako tämmöiset työjutut vai pitäskö pysytellä enemmän vaan reissukertomuksissa?

Kuvituksena parhaita paloja vuoden 2016 kahdelta viimeiseltä työmatkalta Kreikasta ja Keniasta.

Talvimyrskyn syleilyssä keskellä Helsinkiä

Kaupallinen yhteistyö: Original Sokos Hotel Presidentti

Helsinkiin muuttamisen jälkeen talvi on saanut mun silmissä täysin uuden merkityksen. Siinä missä Oulussa asuessa talvimyrsky tarkoitti vaakasuoraan naamaan tuulevia, pikkiriikkisiä ihoa repiviä jäähiutaleita, on talvimyrsky nykyään lähinnä vesisadetta ja jääkentillä tasapainoilua kovassa tuulessa. Muutto reilut 600 kilometriä etelään on tehnyt sen, että pitkille talville, loputtomalle lumelle ja auraamattomilla teillä paksussa lumipeitteessä pyöräilylle on pitänyt heittää heipat.

Reilu viikko sitten sain kokea todellisen etelän talvimyrskyn, sillä koitti päivä, jota olin suunnitellut pitkään. Aivan Helsingin keskustassa sijaitseva Original Sokos Hotel Presidentti käy parhaillaan läpi pitkää uudistusprosessia, kun huoneita uudistetaan monen suomalaisen suosikkisuunnittelija Ivana Helsingin Paola Suhosen suunnitelmien mukaisesti. Osa huoneista on jo uusittu, mistä syystä hotellissa voi jo nyt majoittua persoonallisissa teemahuoneissa. Teemat ovat Satumetsä, Juhannus, Hiljaisuus, Sisu ja Talvimyrsky. Ei varmaan tarvi montaa kertaa arvata, mihin teemahuoneeseen minä sain majoittua yhteistyön tiimoilta?

Ennen yöpymistä halusin kuitenkin päästä sisälle siihen, mitä talvimyrsky todella merkitsee mulle. Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että sen merkitys todella vaihtelee sijainnin mukaan, ja täällä Helsingissä se on jotain täysin muuta kuin kotikonnuilla Yli-Iissä. Helsingissä talvimyrsky on tosissaan pahimmillaan sitä vesisateessa liukastelua, Yli-Iissä taas navakassa tuulessa hangessa tarpomista. Molemmat on yhtä lailla Suomea, ja yhtä lailla nykypäivää. Niissä on paljon erilaista, mutta kuitenkin hyvin paljon samankaltaisuuksia.

Talvimyrsky-hengessä halusin tarjota mun kavereille mukavan ulkoilupäivän ennen rentoa iltaa hotellihuoneessa, ja järjestinkin pienet pihatreenit muutamalle bloggaajakollegalle. Mukaan lähtivät Laura, Jenna ja Eveliina, joista tiesin jo etukäteen, että kukaan näistä mimmeistä ei pelkää pihalla olemista, oli sää mikä hyvänsä. Alun perin ajatuksena oli olla lumisotaa, pelata umpihankifutista ja heittää toisille ehkä muutamat lumipesutkin, mutta Helsingin talvi päätti toisin.

Tietysti juuri tuona päivänä oli nollakeli, vesisade ja järjetön sumu eli etelän talvimyrsky parhaimmillaan!

Kokeneena valmentajana Karim lupautui vetämään meille pihatreenin ja suunnitteli sen sään mukaan aamulla vielä uusiksi. Olin kovasti sitä mieltä, että pieni pihalla karaistuminen oli vaan hyväksi ennen sisällä rentoilua: ensin kärsimys, sitten nautinto, kuten veljeni vaimo sanoisi.

Treeni alkoi mukavasti vesisateessa ja piti sisällään vähän itsepuolustusjuttuja, tikashyppelyä sekä perinteisempää lihaskuntojumppaa. Vedettiin melko kevyt setti, mutta oli erityisen mielenkiintoista päästä näkemään miten tytöt otti Karimin suunnitteleman itsepuolustustreenin. Hyvin homma näytti onneksi kiinnostavan!

Pihatreenistä siirryttiin saunan kautta Presidentin Talvimyrsky-teeman hotellihuoneeseen, missä meillä oli ohjelmassa vielä venyttely. Pelättiin aluksi huoneen tarjoavan melko rajalliset tilat venyttelyhommiin, mutta lopulta se onnistui varsin mainiosti, sillä sänky- ja lattiapinta-alaa riitti kuitenkin melko mukavasti. Karimin vinkeillä saatiinkin vähän huollettua kroppaa pihatreenin jälkeen, ja lisäksi hyvä muistutus kehonhuollon tärkeydestä. Onneksi oli fysioterapeutti ohjeistamassa!

Venyttelyn päätteeksi saatiin vielä päivän lopullinen palkinto, kun päästiin nauttimaan hotellin Sevilla-ravintolan keittiösta kannettuja eväksiä. Satokauden kasvikset oli tosi hyvin edustettuina meidän salaateissa jotka hävisivät aika vauhdilla parempiin suihin. Pihatreeni todellakin herätti nälkää, vaikka ei mikään superraskas ollutkaan!

Päivän aikana yhdistyivät ne talvimyrskyn molemmat puolet, joita oon tässäkin postauksessa pohdiskellut. Ensin ulkosalla saatiin se etelän talvimyrsky, mutta sisällä hotellihuoneessa meitä odotti se valkoinen, todellinen talvinen tunnelma. Talvimyrsky-huoneet on nimittäin sisustettu valkoharmailla lumipallomaisilla tapeteilla, tunnelmallisella pororyijyllä ja muutenkin talvea vahvasti henkivillä materiaaleilla. Eniten mua miellytti juurikin tuo ryijy, joka tuo ensimmäisenä mieleen mummolan tai mökin, jotka molemmat tarjoaa aika runsaasti talvimuistoja!

Tää uudistus on mun mielestä tosi kiva juttu, sillä perinteisen ketjuhotellin teemahuoneet tarjoavat kaivattua vaihtelua niille perustylsille hotellihuoneille, joita jokainen meistä on varmasti nähnyt jo aivan liikaa. Lisäplussaa tietty mielenkiintoisesta yhteistyökumppanista, sillä aika moni meistä taitaa jollain asteella fanittaa Ivana Helsinkiä. Iso peukku tälle, ja nyt kun todellinen talvimyrsky on pakkasineen saapunut myös tänne etelään, ei auta muu kuin painua pihalle – oli keli mikä hyvänsä!

Tuo viikonloppu ja pihatreeniä seurannut sisällä köllöttely (joka jatkui mukavasti vielä seuraavana aamuna lyhyiden joogasessioiden jälkeen) muistuttivat, että mikä siinä talvessa onkaan kaikkein parasta. Mun mielestä se on se fiilis, joka koittaa kun on just ähkinyt pihalla lumitöissä, treeneissä tai missä ikinä, ja sen jälkeen voi ansaitusti hyvällä omallatunnilla heittää verkkarit jalkaan, hakea teekupin käteen ja kääriytyä peiton mutkaan nauttimaan kavereiden huonoista jutuista ja pihalla pauhaavan talvimyrskyn tunnelmasta.

Jos haluat päästä kokemaan vaikkapa tämän uudistetun huoneen, kannattaa laittaa Presidentin Instagram-tili @sokoshotelpresidentti seurantaan, sillä ihan kohta siellä pärähtää käyntiin kuvakisa, jossa voit voittaa hotelliyön valinnaisessa Sokos Hotellissa kahdelle.

Matkapodcast ja kevään suurin haaste

Matkapodcast jäi tammikuun kiireissä vähän unholaan, mutta no worries sillä minä, Milla ja meidän huippuakin huipummat jutut on back!

Tämänkertaisessa podcastissa kertaillaan vähän alkuvuoden kuulumisia, pistetään TBGB pakettiin ja suunnitellaan tulevaa. Tälle keväälle meillä onkin Millan kanssa aikamoinen haaste, sillä maaliskuun koittaessa pakataan nastalenkkarit, juoksukalsarit ja -takit laukkuihimme ja suunnataan kohti pohjoista! Vuoden ensimmäinen lentomatka suuntautuu Leville, joka onkin pohjoisimmassa missä oon eläissäni käynyt (nyt saa revetä pilkalliseen nauruun).

Syy reissuun on Arctic Challenge -juoksutapahtuma, joka vie meidät haukkomaan henkeä, itkemään räkä poskella, ylittämään itsemme ja kokemaan jotain todella mieleenpainuvaa Levin tuntureille. Tarkoituksena olis juosta kymmenen kilsaa, ja suorittaa matkan aikana kymmenen hyytävää estettä. Kaikki tämä hoituu tiiminä, ja koko reissun ajan meillä on mukana meidän oman tiimin kisapölli, jota kohtaan mulla on aikamoisia patoutumia jo nyt.

Blogissa tullaan näkemään, kuulemaan ja lukemaan vielä lisää tunnelmia Arctic Challengesta ja siihen valmistautumisesta, mutta nyt kannattaa napata ensi alkuun kuulumiset podcastia kuunnellen.