Pallontallaajat.net
Valikko

No hablo ingles ja muita kieliongelmia

Kirjoittanut Inka 29.3.2013

Oon aina ajatellu varsin yliolkaisesti, että kaikkihan nyt englantia osaa. Että oikeastaan on ihan sama minne matkustaa, niin kyllä sitä englannilla aina pärjää. Tää ajatus kuvaa mainiosti paitsi mun skandinaavista ajattelutapaa, mutta kertoo myös siitä, että todellisuudessa en oo matkustanut juuri Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella, eli niihin paikkoihin, missä sitä englantia ei juuri osata.

Toki Euroopastakin on harvinaisen helppo löytää paikkoja, joissa ei englantia osata, kuten ne kerrat, kun olen reissannut saksan- tai espanjankielisessä maissa ovat todistaneet, joten tuollaiset yleistävät johtopäätökset voisi jo hyvin unohtaa.

Silti en voi kuin ihmetellä eurooppalaisia parikymppisiä, jotka kirkkain silmin kertovat, että no english. Tähän joukkoon kuuluvia ei tartte hakea kovin kaukaa, riittää että muistelen kaltaisiani pikkupitäjästä kotoisin olevia ala-astekavereitani, jotka pari vuotta sitten ihmettelivät, että miten voi olla mahdollista osata englantia.

Asuessani saksankielisessä ympäristössä ymmärsin kuitenkin melko nopeasti, että eipä siellä asuneet ikätoverini juuri osanneetkaan englantia. Toki mulla oli takana vuosikausia kestäneet saksan kieliopinnot, mutta tosipaikan tullen en saanut koskaan sanaa suustani, ainakaan saksaksi. Tai jos sain joskus aloitettua keskustelun nohevasti saksaksi, hiljenin aika nopeasti sen jälkeen, kun en ymmärtänyt mitä vastapuoli puhui. Oon tainnut joskus aikaisemminkin mainita, että neljän kuukauden vaihdosta mulla meni kolme kuukautta ja kolme viikkoa, että uskalsin alkaa puhua saksaa.

Muistan sen tilanteen vielä tosi hyvin: oltiin palaamassa takaisin Sankt Pölteniin viikonlopun mittaiselta rennolta järvireissulta, kun päätin paluumatkalla, että nyt olen riittävän rohkea ja aloin jutella itävaltalaisten ystävieni kanssa saksaksi. Ensimmäinen ihminen, johon tutustuin vaihtoni aikana oli sujuvaa saksaa puhuva venäläinen Stanislav, joka sattui kävelemään meidän ohitsemme kun siinä höpöteltiin saksaksi, ja pysähtyi niille sijoilleen. “Missä vaiheessa Inka on oppinut saksaa?”, Stas ihmetteli. Niin, osasin vaihdon alusta saakka, mutta en löytänyt missään vaiheessa uskallusta kielen puhumiseen, kiitos lukiosta saatujen traumojen.

Tuon reissun jälkeen kirjoitin koko vaihdon ajan ensimmäisen saksankielisen päivityksen facebookiin. Meniköhän tunti, kun joku suomalainen kaverini alkoi kommentoida datiivimokiani. Normaalisti olisin ottanut itseeni ja sulkeutunut takaisin kielikuoreeni, mutta nyt tilanne vaan nauratti: me suomalaiset ollaan just tuommoisia, jos ei sanota jotain täydellisesti, on parempi olla hiljaa tai muuten iskee kielipoliisi. Ymmärrän kyllä jos kyseessä on esimerkiksi pariskunta joista toinen korjaa toista, tai hyvä ystävä joka kaikella rakkaudella kommentoi toisen kielimokia, mutta se että puolituttu tyyppi, jonka kaverilistalta poistamista oon miettiny jo useaan otteeseen alkaa osoitella esille virheitäni, oli mun mielestä varsin huvittavaa. Siis sillain ylimielisen huvittavaa. Että onko pakko, kun meikäläinen kerrankin on ottanut sen valtavan harppauksen ja yrittää? Mutta oli ilmeisesti.

Käytännössä en siis kehittynyt saksan puhujana neljän kuukauden vaihdon aikana yhtään, sillä siinä vaiheessa kun uskallusta kielen käyttämiseen oli riittävästi, oli mun aika lähteä kotiin. Tärkein kuitenkin löytyi eli se hetki, kun en tuntenut itseäni täydelliseksi idiootiksi saksaa haastellessani. Vaihdon jälkeen olen toki useaan otteeseen yrittänyt käyttää saksaa, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun keskustelukumppani heittää vaikean lauseen tai puhuu sen verran nopeasti etten saa selvää, olen visusti takaisin kuoressani.

Muiden kielten kanssa ei ole läheskään niin paha juttu. Aikuisiällä opiskellut espanja ja arabia ovat kieliä, joita en osaa käytännössä juuri yhtään, mutta silti käytän niitä mielelläni ja isoon ääneen aina, kun eteen tulee mahdollisuus. Esimerkiksi höpöttelen Karimin serkkujen kanssa pääasiallisesti englantia, mutta keskustelun lomassa vaihdan joka ikisen sanan jonka vain tiedän, arabiaksi. Saatan sanoa vaikkapa että: “Ana nshallah drive caiara today.” Tai että “I am barra maa Karim”. Ja todennäköisesti tuokin tapa käyttää noita muutamaa sanaa on väärä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, vaan tärkeintä on se rohkeus kielen käyttämiseen.

Onneksi englannin suhteen mulla ei ole mitään kielipelkuruutta. Korkeintaan joskus natiivin kanssa jutellessani saattaa vähän jännittää, mutta se häviää aika nopeasti aina.

Tulevalla toukokuun Itävallan reissulla mulla on yksi tavoite: kokea uudelleen se ahaa-elämys, että minähän voin puhua tätä kieltä mitä olen vuosikauden opiskellut, että mulla on siihen oikeus vaikka en olekaan siinä mitenkään hyvä. Sitä ennen pitää ehkä vähän muistella sanastoa ja sanajärjestystä, vaikka niillä nyt ei loppujen lopuksi oo läheskään niin paljon merkitystä kuin sillä, että uskallan avata suuni ja valita englannin sijaan saksan. Vaikka sen kielen käyttäminen on mulle joka kerta yhtä hankalaa, ei siinä auta kuin asennoituminen. Ja jos se Saksa ei tälläkään kertaa lähte rullaamaan, niin oonpahan ainakin yrittänyt.

Onko muita kielipelkureita?

Kuvat on siltä merkittävältä järviviikonlopulta, jolloin rohkaisin itseni ja aloin puhua saksaa. Vähän noloja ovat, mutta joskus pitää olla nolo että uskaltaa.

Lisää tästä aiheesta

4 Kommenttia

Jaana 29.3.2013 at 17.31

Oot asian ytimessä Inka! Kielipelkuruuden tunnistan helposti. Oma kompastuskiveni oli ranska, jonka opinnot aloitin vasta yliopistossa. Sen kanssahan kävi niin, että jouduin suoraan epämukavuusalueelleni vaihtokeväänä Sveitsissä. Koulussani ei nimittäin saanut käyttää mitään muuta kieltä kuin ranskaa. Siinä sitä sitten yritettiin erittäin heikolta pohjalta. En oo varmaan koskaan elämässäni häpeillyt ja tuntenut itseäni niin noloksi joka ainoa päivä, mutta tulipahan ylitettyä se puhumisen kynnys. Ja selvisin hengissä! Aion kyllä sinnikkäästi yrittää jatkossakin, ihan kuten säkin saksan kanssa.

Vastaa
Inka 30.3.2013 at 9.49

Kuulostaa aika kamalalta kokemukselta, vaikka siitä ei varmasti ollut muuta kuin hytyä, ainakaan kielen oppimisen näkökulmasta. Mutta mun mielestä se ympäröivien ihmisten asenne vaikuttaa ihan hulluna siihen, millainen fiilis itelle jää kun heikohkolla kielitaidolla koittaa räpiköidä menemään! Esimerkiksi just Libanonissa kaikki on aivan mielissään kun heitän yhdenkään sanan arabiaa johonkin, Itävallassa taas kaikki ihmetteli että “mitä nää tänne oot ängenny ku et puhu täydellistä saksaa, ootpa juntti” -tyyliin jolloin se asenne ei todellakaan madaltanut sitä kynnystä alkaa käyttää saksaa. Veikkaan että jos teidän koulussa on ollut pakko käyttää ranskaa, on se ihmisten asenne saattanut olla vähän vähemmän ymmärtäväinen, jos se ei oo vielä ihan täydellisesti hallussa…

Ja onnea muuten valmistumisesta! Oon Helsingissä sillon alkuviikosta kun sulla on ne juhlat, joten menee just typerästi ristiin. :(

Vastaa
Ulla 1.4.2013 at 22.59

Tää postaus oli kyllä niin hyvä ja niin täynnä asiaa! Mun itsetunto-ongelmat enkun puhumisessa pulahtavat hassusti pintaan silloin kun läsnä on suomalaisia. Tuntuu, että täällä on kulttuuri, jossa pilkataan huonosta lausumisesta ja “Mika Häkkinen englannista” niin helposti, että mulla juuttuu aina kielikurkkuun kun mietin et joku suomalainen arvioi mun puhumista. Sitten kun oon reissussa niin kieli soljuu ongelmitta! Lohdullista, mutta surullista kuulla, et muillakin on näitä itsetunto-ongelmia kielen käyttämisessä.

Ps. mää poistaisin sen kielipoliisin facebook-kavereista! Mitä iloa tollasista ihmisistä on?! Pöh, en tykkää.

Vastaa
Inka 2.4.2013 at 7.53

Joo me suomalaiset ollaan ihan hirveitä rallienglannin dissaajia, vaikka pitäs vaan muistaa se että ainoa mikä merkitsee on se että uskaltaa puhua!

Ja kielipoliisi lähti kyllä kaaressa kaverilistalta tuon tapauksen jälkeen.

Vastaa

Jätä Kommentti