Pallontallaajat.net
Valikko

Talvinen Arctic Challenge Levillä

Kirjoittanut Inka 21.3.2017

Yhteistyössä Arctic Challenge

Kaikki alkoi yhdestä alkusyksyn tyttöjen illasta. Milla heitti ilmoille ajatuksen itsensä ylittämisestä, ja aika nopeasti se oli siinä, päätös Arctic Challengeen osallistumisesta. Ensimmäinen suunnitelma oli lähteä vasta kesällä järjestettävään heinäkuun kisaan, ja valmistautumisaikaa oli määrä olla melko mukavasti, melkein kokonainen vuosi. Lopulta kuitenkin kävi niin, että lyhyen aikatauluja koskevan keskustelun jälkeen oltiinkin aisaparini Millan kanssa valmistautumassa talven kisaan.

Viime lauantaina sitten herättiin Leviltä Sokos Hotel Break -hotellissa, konkoiltiin aamupalalle viimeiseen tankkaukseen ja palattiin huoneeseen ihan hillittömässä jännityksessä. Oli tullut viimein se päivä, jota varten oltiin valmistauduttu kuukausitolkulla todella kauhunsekaisin tuntein. Edellisinä päivinä oli välillä tosi hyvä fiilis, joka vaihtui hetkessä ihan järjettömään pakokauhuun. Suurin pelko oli ihan puhtaasti oma suorittaminen, sillä aika ajoin en kyllä ihan rehellisesti uskonut selviäväni tuosta haasteesta.

Siinä sitä sitten kuitenkin oltiin, Levin eturinteellä noutamassa pölliä paria tuntia ennen kisasuoritusta. Arctic Challenge on siis Levillä järjestettävä kilpailu, jossa vedetään rinteitä ylös ja alas kymmenen kilometriä, minkä lisäksi suoritetaan matkan varrella kymmenen haastetta. Kaikki tämä puinen pölli kainalossa. Arktisista talviolosuhteista johtuen saatiin kuulla edellisenä päivänä että edessä olisikin kuusi kilometriä ja 12 haastetta, mikä saattoi olla joko hyvä tai hankala juttu. Kisaan osallistutaan tiimeinä, ja kahta kisaajaa kohden on aina yks pölli, joka on mukana alusta loppuun, halusi tai ei.

Oltiin henkisesti varauduttu siihen että saadaan koko Levin suurin pölli, ja aika lähelle päästiin. Siinä vaiheessa kun meidän joukkueelle osoitettiin meille nimetty pölli, ei kyllä voitu muuta kuin nauraa. Siellä niiden ohuiden keppien joukossa seisoi meidän jäätävä pölli, joka oli niin painava että en meinannut jaksaa nostaa sitä edes suorille käsille. Sen kanssa sitä sitten oli tarkoitus kirmata hangessa seuraavat tunnit.

Lumi satoi hiljalleen, taivas oli täysin pilvinen ja eturinteen alapuolelle rakennettu lähtöpaikka oli täynnä riemukasta kisatunnelmaa. Noin 300 kahelia oli valmiina talviseen haasteeseen, ja Arctic Challengen äiti, superenerginen Laura piti huolen että jokaisen kisaajan fiilis oli taivaissa. Pieni lämppä oman lähtöryhmän 49 muun kisaajan kanssa ja kisaan valmistavat motivaatiohuudot tekivät sen, että yhtäkkiä oltiinkin valmiina lähtölaskentaan. Kun päästiin nollaan, oli meidän aika lähteä.

Pölli pysyi kädessä, harteilla ja jopa pään päällä yllättävän hyvin, vaikka keräsikin lunta ja jäätä matkan varrella saaden aika mukavasti lisäpainoa. Ensimmäinen haaste oli heti lähtöpaikan jälkeen, kun kiivettiin luminen mäki pölli sylissä. Sen jälkeen noustiin lumista rinnettä ylöspäin, ja perillä kontattiin lumitampparin alta. Seuraavat kolmisen tuntia luvassa oli hemmetin hikistä meininkiä: kiipeämistä, ryömimistä, liukastelua, tasapainottelua, kantamista, kantamista ja vielä lisää kantamista. Vuoroteltiin Millan kanssa pöllin kantoa, mikä oli kyllä omiaan muistuttamaan kisan “not me but we” -teemasta. Tätä haastetta todella tehtiin joukkueena, sillä siinä vaiheessa kun toinen väsyi, oli toisen aika tsempata ja jeesata.

Kun kisa lähti käyntiin ja oltiin tekemässä ensimmäistä nousua, siinä liukastellen Kapuksi nimetty pölli kainalossa, olo oli todella epäuskoinen. Kaikki se treenaaminen kulminoitui tuohon hetkeen ja ajatukseen, että tätä varten on treenattu pääasiassa lenkkeillen ja me tuskin tultaisiin vetämään juuri yhtään juoksuaskelta noissa olosuhteissa. Kieltämättä pelotti.

Aika nopeasti kisa vei kuitenkin mukanaan, ja keskityttiin suorittamaan aina seuraavaa haastetta. Kivuttiin portaat ylös, nostettiin toisiamme ja vähän muitakin esteiden päälle, heiteltiin loputtomasti ylävitosia ja fiilisteltiin kisaa. Tuo päivä todisti sen, että kyllä sitä pystyy mihin vaan, kunhan vaan antaa sille koko sydämensä. Noiden kahden tunnin ja 45 minuutin aikana me ei keskitytty mihinkään muuhun kuin siihen mitä tehtiin. Vaikka sulanut lumi oli kastellut kengät litimäriksi jo ajat sitten, hanskat jäätyneet korpuiksi ja lumi oli jäädyttänyt ripset kiinni toisiinsa, ei tullut mielen viereenkään tehdä mitään muuta kuin suunnata kohti seuraavaa haastetta. Se jos mikä on itsensä voittamista!

Lopulta edessä oli enää viimeinen nousu, ja vaihdettiin Millan kanssa pöllin kantovuoroja varmaan kahden minuutin välein. Kun oli aika viimeisen laskeutumisen, saatiin naamalle kunnon myräkkä ja olosuhteet oli viimeistään siinä vaiheessa aivan jäätävän arktiset. Vaikka lumisokeus iski heti ja loput näkökyvystä hävis siinä vaiheessa kun lumi sato suoraan silmään, päästiin lopulta hengissä alas asti. Ja pöllikin oli vielä mukana. Jäljellä oli enää viimeiset kolme estettä.

Kontattiin toisen tampparin alta, vedettiin perässä moottorikelkkaa ja kannettiin vielä paloletkuja, ja sitten oltiin valmiita. Nostettiin jäätynyt Kapu yhdessä ja juostiin niin hirveää kyytiä kuin ikinä jaksettiin. Maaliviivan ylittäminen tuntui uskomattomalta. Edelliset kolme tuntia oli ihan hemmetin raskaita niin fyysisesti kuin henkisestikin. Räkä roikkui, tukka oli jäässä ja kamat aivan märät, mutta fiilis oli uskomaton.

Oltiin todellakin onnistuttu voittamaan itsemme, enkä oo kokenut vastaavaa euforiaa aivan äskettäin. Parasta oli tietysti se, että sen fiiliksen sai jakaa oman joukkuekaverin kanssa.

Arctic Challenge oli ensimmäinen juoksutapahtuma mihin osallistuin, vaan tuskin jää tämän kokemuksen perusteella viimeiseksi. Mikä parasta, seuraava mahis olis jo ens kesänä!

Tsekkaa myös kisan virallinen video alta!

Osa kuvista: Arctic Challenge

6 Kommenttia

Arna / Cocoa etsimässä 22.3.2017 at 11.47

Ootte te aikamoisia supernaisia kyllä! Hienosti vedetty! Vaikka kyllä mä koko ajan tiesin, että hienosti se menee

Vastaa
Inka 25.3.2017 at 14.49

Kiitos Arna! Fiilis oli kyllä just niinku supernaisella. :)

Vastaa
Maarit 22.3.2017 at 12.43

Näyttää kyllä hurjan hauskalta! Mutta voin kuvitella miten on ollut raskas urakka ja sen jälkeen onnistumisen fiilikset. Mahtavaa duunia, hyvä te! :)

Vastaa
Inka 25.3.2017 at 14.50

Haha, hauska ei ollut ehkä se sana mikä meillä oli ekana mielessä, ainakaan joka hetki. Mutta mahtavaa yhtä kaikki! :) Kiitti Maarit!

Vastaa
Jenna / Huge passion for life 22.3.2017 at 15.15

Te ootte niin kovia mimmejä!!!!!! Voin kuvitella sen tunteen, kun ylititte maaliviivan kaiken sen rypemisen jälkeen. Niin ylpeä olen teistä!

Vastaa
Inka 25.3.2017 at 14.50

Kiitti Jenna!! Fiilis oli kyllä ihan super. Huhhu!

Vastaa

Jätä Kommentti