Pallontallaajat.net
Valikko

Viisi ravintolaillallista yksin

Kirjoittanut Inka 6.8.2017

En oo koskaan kokenut olevani mitenkään hyvä viettämään aikaa yksin, eikä se oo koskaan ollut mulle mitenkään itseistarkoitus, sillä sen kuuluisan oman ajan kaipaaminen ei oo ollut mulle kovin ominaista. Viime vuosina oon kuitenkin viettänyt itsekseni jopa enemmän aikaa kuin varsinaisesti yksin asuessani opiskelujen alkumetreillä, ja sitä kautta oon myös oppinut tosi paljon itsestäni.

Kävin ensimmäisen reissun yksin vuonna 2013, sillon kun oltiin asuttu Karimin kanssa yhessä viitisen vuotta ja vietetty muutenkin todella paljon aikaa yhessä. Siihen päälle oli vielä ihan hurjan rikas sosiaalinen elämä, kun perhe ja lähes kaikki ystävät asui lähellä ja päivät ei olleet kovin aikataulutettuja saati kiireisiä. Valtavan rikkaan sosiaalisen elämän vastapainona viikon mittainen yksin tehty reissu ei ihan hirveästi inspiroinut, iskin itselleni “ei kiinnosta reissata yksin” -leiman otsaani ja totesin, että se oli siinä.

En oikeastaan osannut kuvitella mitään painajaismaisempaa kuin viettää koko reissua itsekseen, ja mikä pahinta, illastaa itsekseen. Oon puhunut yksin reissaamisesta aika monen kanssa ja aina sama asia nousee esille: yksin syöminen ravintolassa. Aika harva sitä varmaankaan kotioloissa tekee, mutta reissussa on kuitenkin luontevaa käydä ravintoloissa syömässä, ja jos seuraa ei oo saatavilla, häätyy se tehdä yksin.

Yleensä työmatkoilla voi luottaa siihen että illallisseuraa löytyy aina. Tavallisesti dinnerit on isoja, koko pressireissulle osallistuvalla porukalla vietettyjä sosiaalisia tapahtumia, mutta pienemmilläkin matkoilla seuraa on tähän mennessä löytynyt aina. Madeira oli kuitenkin selvä poikkeus, sillä reissulla ei ollut mun lisäksi muita toimittajia, ja poikkeuksellisesti reissun järjestänyt taho oli superkiireinen, eikä ehtinyt yhtä illallista enempää viettää mun kanssa.

Siinä sitä sitten oltiin, yksin ravintolassa syömässä – ja vieläpä useana iltana putkeen!

Eka ilta oli ehkä kaikkein pahin, sillä silloin vielä kuvittelin, että mulla olisi seuraa illallisella. Siinä vaiheessa kun valkeni että ei ollut, kaivoin kännykän esille ja näpräsin sitä koko illallisen ajan. Tyypillistä.

Ensimmäinen yksin syöty ravintoladinneri oli rehellisesti sanottuna kaikkea muuta kuin miellyttävä. En oikein osannut rentoutua, eikä sitä helpottanut illallisen aikaisen ajankohdan vuoksi lähes puolityhjä ravintola. Paikallisille iski nälkä vasta tunteja sen jälkeen kun suomalaisturisti olis jo kuollut nälkään, joten mun lisäksi ravintolassa oli tuohon aikaan vaan muutama saksalaislomailija. Vedin ruoan naamaan sellaisella vauhdilla että heikompaa hirvittäisi, ja puolen tunnin sekä kahden ruokalajin jälkeen olin ulkona. Huh! Pyyhin hiet otsalta toivoen, että tässä olisi ollut reissun ensimmäinen ja viimeinen dinneri yksin, sillä se ei tuon kokemuksen perusteella ollut todellakaan mua varten.

Sitten koitti seuraava ilta, ja sain taas kuulla herkuttelevani itsekseni. Tällä kertaa kyseessä ei ollut mikään perussyöttölä, vaan taidegallerian yhteydessä sijaitseva fine dining -ravintola, ja edessä oli lukuisia ruokalajeja – aivan omassa seurassani. Tällä kertaa ajatus ei enää tuntunut ihan niin vastenmieliseltä, kun takana oli jo yksi yksin syöty illallinen ja olin ehkä vähän jo voinut totutella ajatukseen yksin syömisestä.

Tällä kertaa turvauduin kännykkään ja kameraan vaan muutamia kertoja, sillä yritin ihan oikeasti nauttia illallisesta varsinkin, kun ruoka oli ensiluokkaista ja maisemat niin ikään tajuttomat upeat. Ruokalajien välillä kului kuitenkin tosi pitkään, mikä itsekseen illastaessa tuntui raastavalta. Onneksi paikalla oli monta muuta seuruetta joita pystyi seurailla kaikessa rauhassa, minkä lisäksi satamassa sijainneen ravintolan maisemat vaihtelivat aika vauhdilla laskevan auringon mukana.

Tosin siinä vaiheessa kun olin puolisen tuntia pelkästään odottanut jälkiruokaa ja kello alkoi pitkän päivän päätteeksi olla ihan tarpeeksi totesin, että eiköhän tämä yksin illastaminen riitä. Jälkkäri tuotiin onneksi sen jälkeen melko nopeasti, ja tää ilta ei loppujen lopuksi superhitaasta palvelusta huolimatta ollut ihan samanlainen katastrofi kuin edellisen illan dinneri, mutta en kyllä ihan vielä voinut sanoa nauttineeni yksin syömisestä. Tunnelma oli semmoinen vaivaantuneiden ensitreffien luokkaa, mutta vaikutti sen verran lupaavalta, että päätin antaa yksin illastamiselle vielä yhden mahdollisuuden – tosin mulla ei kyllä ollut vaihtoehtoja, eli se siitä.

Seuraavana iltana ravintola sijaitsi aivan hotellin vieressä, joten illan sosiaalisista kontakteista oli pyyhitty myös kuskin seura, ja olin omillani. Fiilikset illallista kohtaan olivat kuitenkin hieman muuttuneet, sillä ensimmäistä kertaa ei harmittanut, että joutuisin syömään yksin. Ravintolan tarjoilijat olivat huippumukavia ja palvelu pelasi, joten ekaa kertaa nyt onnistuin oikeastaan nauttimaan yksin syödystä dinneristä: en katellut kännykkää tai kameraa juuri ollenkaan, vaan keskityin ruokaan, tunnelmaan ja muihin paikalla olleisiin. Ravintola olikin täynnä, joten oli mukavaa etten jäänyt yksin illastavana median edustajana henkilökunnan silmätikuksi.

Ilta sujui niin mukavasti, että jäin vielä illallisen päälle tunniksi siemailemaan teetä, eikä pannun tyhjenemisenkään jälkeen tuntunut olevan kiire minnekään. Tähän oli varmasti suurin syy ravintolassa, sillä patio oli täynnä ja tunnelma oli jotenkin tosi kotoisa. Verrattuna edellisillan tekohymyihin tuossa ravintolassa viihtyi kyllä ihan aidosti, ja vähän jopa harmitti lähtä.

Neljäntenä iltana fiilis oli tosi positiivinen, ja jollain tavalla oikein odotin illallista yksin. Tällä kertaa kuitenkin sain oppia miten iso merkitys istumapaikan sijainnilla on yksin illastamisen viihtyvyyteen. Mun pöytä ja paikka sijaitsi nimittäin aivan ravintolan terassin reunalla kasvot baaritiskiin päin niin, että tilauksia odotteleva henkilökunta tapitti mua jatkuvasti. Se loi vähän vaivaannuttavan fiiliksen varsinkin, kun en voinut paeta kyyläämällä muita ruokailijoita, sillä se olis edellyttänyt ihan kunnon kääntymistä eikä pokkaa riittänyt ihan niin paljoa.

Kaikkein vaivaannuttavinta oli kuitenkin se, kun tarjoilija tuli alkuruoan jälkeen kysymään, että joko madam haluaisi jälkiruokaa. Vaikka tavallisesti oon aika ronski mun isojen annoskokojen suhteen ja suhtaudun niihin hyvin vitsailevasti, tuossa hetkessä kieltämättä vähän angstatti kertoa, että söin jättisalaatin vasta alkuruokana… Tarjoilija ei vastannut mun naurahdukseen, vaan pakeni nolona paikalta. Hehe, siinä sitten suursyömärinä vedin mun jättimäistä pääruokaa naamariin saman jäbän todennäköisesti ihmetellessä, miten kukaan voi ahtaa kupuunsa noin paljon ruokaa – ainakin siihen malliin se mun annosta kyyläsi.

Eli neljäs dinneri ei siis ollut aivan samanlainen menestys kuin iltaa aikaisemmin, mutta ei kuitenkaan onnistunut jättämään ihan hirveitä traumoja. Lisäksi se opetti oman pöydän ja istumasuunnan tärkeyden, sillä henkilökunnan valvovan silmän alla syöminen ei todellakaan kuulu mun lempipuuhiin.

Seuraavana päivänä nautin illallisen lisäksi  myös lounaan itsekseni, ja koin olevani jo melko kokenut yksin illastaja. Enää en hakenut turvaa mistään, vaan nautiskelin kaikessa rauhassa ruoasta ja nautin maisemista. Viimeinen yksin syöty illallinen oli vielä laivan ravintolassa, joten se meni ihan superkivuttomasti varsinkin kun tiesi, että toinen vaihtoehto olis vaan ollut istua nollat taulussa jossain muualla ja tuijottaa samoja merimaisemia.

En ehkä vieläkään lähtis ihan ensimmäisenä dinnerille itsekseni, mutta noiden kokemusten perusteella voin kuitenkin sanoa nauttineeni siitä ainakin paikoitellen. Jatkossa siis ei tartte ensimmäisenä alkaa pälyillä epätoivoisena ympärille tai tarttua kännykkään ensimmäisten sekuntien aikana, sillä kyllähän sitä yksin voi syödä aivan kaikessa rauhassa.

Mitkä on sun kokemukset yksin illastamisesta, joo vai hell no?

12 Kommenttia

Tiia(ntai) 6.8.2017 at 11.22

Hauska näkökulman avarrus! En ole kokenut yksin syömistä erityisen vaivaannuttavaksi, vaan harrastan sitä kyllä myös Suomessa. Myönnettäköön silti, että joissain vähän paremmissa paikoissa tulee välillä sellainen anteeksipyytävä etkaisäänymuavarte-fiilis. Toisaalta pari kertaa olen huomannut, että ravintolaa ei yhtään kiinnosta panostaa asiakkaaseen, joka vesittää liiketoimintaa viemällä yksinään kokonaisen pöydän – enkä minäkään silloin jää syömään tai ainakaan tippaa kovin kummoisesti.

Mutta joo, varmaan yksin ruokailemisen ihanuus tai ikävyys on pitkälti luonnekysymys. Ja kyllähän puhelin tosiaan nykyään pelastaa paljon… :)

Vastaa
Inka 7.8.2017 at 7.34

Olipa mielenkiintoista lukea sun kokemuksia yksin syömisestä. Tuo etkaisäänymuavarte-fiilis on todella tuttu, ja varsinkin aluksi se oli niin vaivaannuttavaa! Tosin mieluummin se kuin tuo henkilökunnan jäätävä suhtautuminen koko pöydän valloittavaa yksin syövää asiakasta kohtaan.

Luonteesta kaikki on varmasti kiinni myös tässä asiassa, kuten niin monessa muussakin. Laumasielu on aina laumasielu. :)

Vastaa
Noora | Kerran poistuin kotoa 6.8.2017 at 11.43

Mä enemmänkin lounastan kuin illallistan reissuilla yksin. En välttämättä raaski maksaa kahdesta ravintolaruokailusta päivässä ja lounaalla mun pitää taas syödä kunnolla, muuten muutun ihmishirviöksi. Lounastelu yksin on ainakin varsin helppoa. Ehkä siksi, että viihdyn muutenkin varsin hyvin yksin ja ehkä lounaalla on enemmän muitakin yksin syöjiä. En sitten tiedä, olisiko illemmalla yksin syödessä eri fiilis. Pitää ehkä joskus kokeilla.

Tuli tuosta ruokamäärän tuijottelusta mieleen tarina kun oltiin kaverin kanssa laivalla syömässä. Tilattiin molemmat sama annos, muistaakseni kanaa ja riisiä. Mielestäni ihan normaalin kokoinen annos, jonka söin hyvällä ruokahalulla loppuun asti, kaveri taas ei jaksanut ihan kaikkea. Kuulemma kun oltiin noustu pöydästä, kaveri kuuli viereisessä pöydässä ruokailleen pariskunnan todenneen “Se söi kaiken”, viitaten varsin selkeästi muhun. Onneksi en itse tuota tokaisua kuullut, olisi voinut singota pari sarkastista kommenttia sinne suuntaan. Ilmeisesti paljon syövät pienikokoiset naiset ovat joku julkinen ihmetyksen aihe :D

Vastaa
Inka 7.8.2017 at 7.36

Haha, repesin niin tuolle ihmishirviö-vertaukselle, kuvittelin sut riehumassa jossain ravintolassa. :D :D Mutta joo, asiaan. Mun mielestä on jotenkin helpompi lounastaa yksin entä syyä illallista itsekseen, mutta en kyllä osaa eritellä mistä se johtuu. Tosin eipä sen niin väliä, kun molemmat menee.

Ja joo, oon kyllä kuullu maailman kaikki kauhistelut ruokamääristä, niin mulle kuin kavereillekin suunnattuna. Nimim. aina näläkä!

Vastaa
SlummiViikuna 6.8.2017 at 13.26

Njaa. En oo oikeastaan koskaan ajatellu, että yksin syöminen olisi ongelma. :D Tosin oon niitä ihmisiä, jotka viihtyy hyvin yksin, mutta nyt kun mietin..en itseasiassa oo käyny Suomessa varmaan ikinä ihan ravintolassa yksin syömässä, mutta reppureissulla 2013 Aasiassa kävin monestikin aamiaisella tai lounaalla yksin ja se oli ihan viihdyttävää. Siinä mielessä itseasiassa tykkään yksin kulkemisesta ja syömisestä, että saa mennä just sinne minne tahtoo ja syödä sitä mitä haluaa. Monestikin kanssa ihmiset on ruoankin suhteen niin hemmetin paljo krantumpia, kuin minä, että omaa nuppia alkaa kiristää se paikan valinnan vaikeus ja siksi yksinään on aivan jees valita paikka ja ruokailla.

Hahhah…nauratti tuo paljon syöminen. Täälä kanssa yks suursyömäri. Mie oon kyllä enimmäkseen ylpeä siitä miten paljo ruokaa muhun mahtuu kerralla. :D

Vastaa
Inka 7.8.2017 at 7.39

Kiitti kommentista, asiathan on tasan niin vaikeita kuin niistä tekee. :D Tuo on kyllä hyvä pointti että ku syö yksin (ja muutenki ku tekee jutut yksin) niin saa mennä tasan sinne minne huvittaa. Mää oon varmaan reissukaveri pahimmasta päästä kun on niin hemmetin nirso, joten siinäkin mielessä on ihan hyvä syyä yksin ettei tartte häiritä kavereita typerillä vaatimuksilla.

Ja haha, nyt on mahtavaa että muitakin suursyömäreitä löytyy!

Vastaa
Hanneli/duunireissaaja 6.8.2017 at 16.29

Haa, tämä on ollut asia, joka mua on yksin reissaamisessa häirinnyt eniten. Kunnes tämän vuoden alussa päätin, että nyt loppuu se eväiden hakeminen hotellihuoneen syövereihin ja mars ravintolaan. Päätös on ollut yksi parhaista! Tälle vuodelle yksin syötyjä illallisia onkin kertynyt jo reilusti. Ja oon tehnyt osittain samoja huomioita mm. pöydän sijoittumisen merkityksestä. Mutta mulle suurin harmituksen aihe on ollut se, että tarjoilu pelaa yksin ollessa aivan liian nopeasti.

Vastaa
Inka 7.8.2017 at 7.40

Hyvä Hanneli, ihan huippua että teit tuon päätöksen ja mahtava kuulla että se on ollut menestys! :) Ehkä määki kehityn vielä niin hyväksi yksin illastajaksi, että palvelu alkaa tuntua liian nopealta. Saas nähä!

Vastaa
Juho 6.8.2017 at 22.26

Tässä asiassa meidän ajatusmaailmat on näköjään kovin erilaiset. En oikein saanut täysin kiinni tuosta sun kirjoituksesta, että mikä siinä yksin syömisessä on niin kauheaa? Pelkäätkö hiljaisuutta vai sitä, että muut ihmiset ja henkilökunta jotenkin tuomitsee sut noloksi yksin syömisen johdosta? Samaahan voi ajatella myös yksin keikoille tai leffaan (tai jopa reissuun!) lähtemisestä, mutta mun mielestä tollaisen miettiminen rajoittaa elämää kauheasti. Etenkin näin yksin vieraalle paikkakunnalle muuttaneena toihan johtais pian siihen, että en uskaltais lähteä kämpiltä mihinkään. Toki myönnän, että onhan moni asia mukavampaa hyvässä seurassa, mutta jos skippaa kaikki hyvät leffat ja keikat ja reissut ja ravintolat sen takia, että kavereiden aikataulut ei sovi yksiin omien aikataulujen kanssa ja yksin ei voi mennä, niin siinä jää lopulta aika monta siistiä elämystä kokonaan kokematta. Ei ihmisiä oikeesti kiinnosta, vaikka siellä olis joku syömässä yksin, ja jos kiinnostaakin, niin mitä väliä sillä on? Todennäköisyydet sille, että tuut tapaamaan ne ihmiset uudestaan on kuitenkin hyvin pieni, etenkin ulkomailla reissatessa.

Vastaa
Inka 7.8.2017 at 8.15

Moro Juho! Vitsi tuo sun kommentti sai rattaat ruksuttamaan mun päässä. Eka mietin että mikä jätkä tää on, tunteeko se mua ollenkaan ku vihjaa että muut ihmiset olis se syy miksi yksin syöminen ahistaa. Ensimmäinen ajatus siitä syystä miksi se on niin kauheaa oli se että se on niin hiton tylsää, että ihan sama muille ihmisille mutta tylsäähän se on. Sitte jäin miettiin että miten se nyt sitten eroaa kotona syömisestä tai puistossa syömisestä missä yksin voi syyä aivan heleposti. Tulin siihen tulokseen että mulle ravintolassa syöminen on kokemus, jotain ei-päivittäistä ja elämys – aivan kuten matkailukin – josta saan parhaimmat kiksit silloin, kun pystyn jakamaan sen jonkun kanssa. Siitä syystä ainakin näin harjoituksen puuttuessa tuntuu, että kaikki on vähän puolittaista itsekseen puuhasteltuna, erityisesti ravintolassa syöminen (yksin reissaaminen alkaa tuntua jo ihan eriltä). Eli vähän tuntuu siltä, että kokemus (ja rahat) menee hukkaan, kun käy yksin ravintolassa.

Toki on tilanteita, jolloin juttuja on tehtävä yksin, ja silloin niitä ei tietenkään jätetä välistä sen takia että seura uupuu. Ite kuitenki teen noita siistejä juttuja kaikkein mieluiten kavereiden kanssa, mutta aina sitä vaihtoehtoa ei tietenkään oo.

Vastaa
Juho 7.8.2017 at 10.08

Hmm, hyvä pointti kyllä tuokin. Jäi tuo tylsyysnäkökulma oikeastaan omassa kommentissa huomioimatta, kun keskityin noihin sun kirjoituksessa olleisiin mainintoihin henkilökunnan silmätikuksi joutumisesta. Onhan se kieltämättä aika pitkäveteistä odotella aina seuraavaa ruokalajia yksin, jos ei oo juttuseuraa. Ja enpä oo kyllä itekään tainnu koskaan käydä yksin ns. oikealla ravintolaillallisella, jossa tulis useamman ruokalajin eestä syötävää. Yleensä yksin liikkeellä ollessa ei jaksa panostaa niin paljon, vaan haluaa vain jotain täyttävää nopeasti, mikä aika tehokkaasti myös karsii pois perinteisemmät illallisravintolat valikoimasta. Ehkä tuo ero ravintolassa ja puistossa tai kotona yksin syömiseen onkin siinä, että kotona ja puistossa voi syödä täysin omaan tahtiin ja monesti yhdistää sen syömisen johonkin muuhun tekemiseen, kun taas ravintolassa oot pakotettu odottelemaan ruoan valmistumista ja ei oikein voi sanomalehteäkään siihen pöydälle levittää ajan kuluksi :D

Vastaa
Inka 8.8.2017 at 16.17

Mulla on vähän sama että itekseen reissatessa panostus on jossain muualla ko ruoassa, mistä syystä näitä yksin nautittuja dinnereitäkään ei tosiaan oo kovin paljoa. Sen takia se varmasti myös tuntuu vähän vieraalta ajatukselta. Ens kerralla Kaleva mukkaan! :D

Vastaa

Jätä Kommentti