Pallontallaajat.net
Valikko
Kirjoittaja

Inka

”Olis tullu parempi mieli jos olis polttanut ne rahat.”

Tämä harvinaisen osuva lentävä lause kuultiin ensimmäisen kerran vuoden 2011 road tripillä Los Angelesissa, kun pojat oli käyneet Universal Studiosilla ja Juho ei ollut aivan tyytyväinen päivän antiin. Sama fiilis tuli tänään täällä Irlannissa, kun kävi katsastamassa maan kauneimmaksi kehutun luontonähtävyyden, Cliffs of Moherin.

Tai no rehellisyyden nimissä myönnettäkööt, että katsastaminen on ehkä turhan ylevä ilmaisu. Enemmän oikein menee, jos sanon että hengitin samaa ilmaa, mikä ympäröi kuuluisia kallioita. Nimittäin kuten tämän syksyn reissujen teemaksi on alkanut muodostua, myös tässä kohteessa oli niin sankka sumu ja linssin kasteleva tihkusade, että näkymästä ei nähnyt yhtään mitään. Mutta tulipahan käytyä oikein paikan päällä!

Lämpimät ja aurinkoiset terkut siis täältä Irlannista! Saavuin pelipaikoille eilen, ja oon tänään nauttinut tämän reissun ainoasta rehellisestä lomapäivästä. Uksin pitkään käytänkö päivän bussissa matkatakseni maan toiselle puolelle ja nähdäkseni Irlannin kauneimmat maisemat, vai otanko iisimmin ja piipahdan rennolla turreilupäivällä Dublinissa. Vuolaiden kehujen vakuuttamana valitsin ensimmäisen, ja kuten insta storystakin saattoi huomata, eihän se ihan nappiin mennyt ainakaan noin maisemien puolesta.

Reissu oli jo itsessään aika pitkä ja rasittava, sillä Cliffs of Moher sijaitsee tosissaan Irlannin länsirannikolla siinä, missä Dublin sijaitsee aivan itärannikolla. Matka maan toiselle reunalle kestää kolmisen tuntia, ja mun budjettiin mahtuvia retkiä tuntui olevan tarjolla vaan 13 tunnin mittaisina, jotka tietysti sisälsivät myös muita kohteita. Tehokkaasti käytettynä olisin siis ehkä selvinnyt reissusta noin kahdeksassa tunnissa, mutta koska lyhyitä reissuja ei tuntunut olevan tarjolla, päätin varata koko päivän kestävän reissun ja kuten aina, eipä se siinä varausvaiheessa niin pitkältä tuntunut.

Ja eipä siinä, olis voinut sylettää vielä enemmän jos koko päivän ohjelmassa ei olis ollu mitään muuta kuin hernerokkasumun takana piileskelevät sumuiset jyrkänteet. Cliffs of Moher oli kuitenkin koko päivän päätapahtuma sekä ainoan vapaapäivän ja sitä myötä myös koko viikon mittaisen matkan tärkein luontokohde, joten ymmärtänette miksi mua kyrsii niin paljon, että Kolin märinäpostauksen lisäksi oli pakko itkeä huonoa sääkarmaa myös toisen postauksen verran.

Vaan mitäpä tuosta enemmän kertoisi, kuvat antaa tasan oikean kuvan siitä, millaisessa sumussa yritin tiirailla piilossa olevia jumalaisia maisemia. Toivon, että mun huono sääkarma jäisi nyt tähän, sillä Kolin jälkeen mietin tosi kovasti että kiinnostaako edes ottaa riskiä Irlannissa, mikä ei nyt varsinaisesti oo aivan kuuluisa aurinkoisesta kelistään, mutta päätin ottaa riskin. Kelit kuulemma voivat vaihdella puolessa tunnissa rankkasateesta täydelliseen poutasäähän, ja siellä mää sitten seisoskelin tihkusateessa jyrkänteen reunalla tuijottamassa sumua ja odottamassa, milloin pilviverho väistyisi. Lopulta loppui aika ja oli luovutettava, eikä maisemista näkynyt yhtä todella epämääräistä siluettia enempää.

Ja ne ekassa lauseessa mainitut rahat – sen retken 60 euron hinnan lisäksi harmitti myös menettää käytännössä koko päivä, jonka olis voinut käyttää niin monella muullakin tavalla. Jos kuitenkin jotain hyvää oikein yritän tämän päivän retkestä kaivaa, oli se se, että sain nukuttua matkalla oikein mukavasti. Ja koinpahan myös elämäni ensimmäisen turistibussimatkankin!

En oo varma oonko maininnut blogin puolella riittävän monta kertaa sitä syytä, miksi mää täällä Irlannissa oon, niin tässä vielä yhesti: oon tekemässä urheilutoimittajan hommia Taekwon-Don maailmanmestaruuskilpailuissa. Jännintä on se, että tällä kertaa työskentelen koko maailmanliiton leivissä, mistä syystä myös kaikki mun juonnot on tietysti englanniksi. Jos siis oot miettinyt että millaista englantia mää mongerran, niin kantsii seurata kisavideoita ITF Taekwon-Do -Youtube-kanavalta. Siellä ei paljoa ehdi lausumisia siloitella, kun huomisesta alkaen pingotaan haastattelusta toiseen.

Nyt jos koskaan on niin jännät paikat, että eiköhän tuo Cliffs of Moherin tuoma pettymys siitä unohdu aika vauhdilla, kun todelliset hommat alkaa.

Ja tajusin juuri, että oon julkaissut kolme sumuista postausta putkeen. Tähän täytyy saada muutos ja vauhdilla!

9.10.2017 7 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Berliinissä piti kerrankin onnitella itseä (okei, kaikki kiitos menee kyllä Mipsulle) ennakkosuunnittelusta, sillä aiemmilla reissuilla missattu vierailu kaupungintalon kupolissa onnistui viimein! Vierailu on ilmainen, mutta se pitää varata etukäteen, aivan kuten esimerkiksi Lontoon ihana Sky Garden.

Ihan yhtä korkea tai vehreä Berliinin kupoli ei lontoolaispilvenpiirtäjän katolla sijaitsevaan trooppiseen puutarhaan verrattuna ole, mutta yhtä lailla mieleenpainuva elämys, ja selkeällä säällä vielä oikein mainio näköalapaikkakin. Ja mikä parasta, elämys on tosissaan täysin ilmainen, kunhan vierailun on muistanut varata etukäteen ja mukaan on napannut myös henkkarit.

Vierailun buukkaaminen onnistu näppärästi netissä,  ja se kannattaa tehdä sesongista riippuen hyvinkin etukäteen. Me oltiin matkalla syyskuussa ja varattiin vierailu muutamaa viikkoa etukäteen, jolloin oli vielä rutkasti tilaa myös viikonloppuna. Veikkaan että tilanne on esimerkiksi kesäsesongin aikaan täysin eri.

Mulla on ollut viime aikoina vähän kehnosti tuuria matkassa säiden suhteen, ja sama tuuri oli myös Berliinissä, missä vesisade, harmaus ja sumu pilasivat kaikki mun lomakuvat. Onneksi fiilis ei kuitenkaan laskenut sen takia, joten vaikka kuvissa onkin varsin harmaa tunnelma, olin kyllä harvinaisen fiiliksissä niin tyttöjen kaupunkilomasta kuin matkaseurastakin.

Kupolivierailusta saa varmana eniten irti hyvällä säällä, kun sieltä oikeasti näkee maisemia. Nyt keskityttiin ihailemaan arkkitehtuuria, ja kyllä siinäkin riitti katseltavaa, sillä rakennus on todella hieno. Parhaimmillaan maisema on varmasti auringonlaskun aikaan, ja kupoli onkin avoinna aamukasista keskiyöhön, joten vierailu auringon laskiessa onnistuu varmasti vaivatta.

Meillä hujahti vierailuun ehkä noin tunteroinen: ensin vilautettiin henksuja ja mentiin turvatarkastuksen läpi, mistä meitä kerättiin iso kasa yhteen ja kävelytettiin sitten ulkokautta sisälle rakennukseen. Käveltiin jonossa kuten Yhdysvaltain Helsingin-suurlähetystössä konsanaan, ja kun koko porukka oli sisällä, suljettiin takana oleva ovi visusti ennen kuin seuraava avattiin.

Kupolialueella saatiin kuitenkin kulkea vapaasti eikä esimerkiksi kuvauskieltoja mihinkään suuntaan ollut, vaan voitiin nauttia maisemista ihan kaikista suunnista. Kävely kupolin katolle oli hauskaa, ja aivan huipulla olikin avoin katto, mitä en olis osannut odottaa. Talvella kannattaakin varautua siihen, että kupoliin ei varsinaisesti pääse lämmittelemään.

Kapeat käytävät luikerteli pitkin kupolin reunaa ja ylös mentiin eri reittiä kuin alas. Kaikki oli järjestetty saksalaisen täsmällisesti ja järkevästi, ja varmaan ensimmäistä kertaa tällaisessa nähtävyydessä vieraillessani myös alas pääsi jonottamatta! Kaikki pelasi siis erinomaisesti, eikä vaatinut muuta kuin pientä ennakointia. Tästä vahva suositus!

Onko kupoli tuttu muille? Ja tietysti: sattuiko sulle paremmat kelit?

7.10.2017 6 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

Aina reissut ei todellakaan suju odotusten mukaan, se on tuttua kaikille reissaajille. Sitä ei kuitenkaan aina muista, kuinka paljon epäonnistunut matka korpeaa – ihan t-o-d-e-l-l-a paljon! Pahinta on, kun matkaa kohti menee lataamaan epärealistisen määrän odotuksia, ja on henkisesti valmistautunut eeppiseen matkaan, upeisiin reissukuviin sekä unohtumattomiin maisemiin.

Ja sitten kaikki menee höpsis sen takia, että on huono sää. Tuttu juttu, nothing new.

Piipahdin viime viikonloppuna Kuopiossa, ja yhdistettiin viimein, monen vuoden suunnittelun jälkeen siihen myös reissu Kolille. Aluksi suunnitteilla oli majoittua Kolilla ja nautiskella maisemasta koko viikonlopun verran, mutta lopulta todettiin, että kahden tunnin autolla ajo yhdistettynä kuuden tunnin bussissa istumiseen ei oo selän terveyden kannalta mitenkään fiksu valinta, joten päätettiin vierailla Kolilla päiväseltään Kuopiosta.

Vielä lauantaiaamuna odotukset oli todella korkealla, ja vaikka Kuopiossakin oli tosi pilvistä, jaksoin uskoa että Kolila nähtäisiin kuitenkin jotain. Matkan varrella oli tosi hienoja maisemia, mutta lopulta kun päästiin Kolille, oli tunnustettava että reisille meni. Näkyvyys oli ihan tajuttoman huono!

Ruska oli viikonloppuna parhaimmillaan, mutta rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että se oli tosi laiha lohtu. Kiivettiin Paha-Kolin portaat samalla, kun vatsanpohjalla kipristeli edessä odottavien näkymien vuoksi, ihan vaan todetaksemme että edessä ei näy yhtään mitään muuta kuin pari kämästä risua ja niin paksu sumupeite, että sitä vois melkein veitsellä leikata.

Meillä oli suunnitteilla kiertää Huippujen kierros, joka kattoi Paha-Kolin, Akka-Kolin ja Ukko-Kolin, ja olisi vaan 1,4 kilsan mittainen. Ohitettiin Paha-Koli melko nopeasti, ja Akka-Kolille päästyämme ei voitu muuta kuin huokaista. Näkyvyys oli ehkä kymmenen metriä, ja sen takia me just ajettiin tuntikausia. Jotain eeppistä tuossa kokemuksessa kuitenkin oli, ja se oli tasan se, miten iso fail tuo meidän reissun epäonnistuminen olikaan.

Just kun oltiin päästy naureskelemasta olematonta näkymää, bongasin samojen maisemien ääreltä Travellover-blogin Annikan, joka oli niin ikään nauttimassa Suomen kauniista kansallismaisemasta. Mikä sattuma! Annika oli kuitenkin sen verran fiksu että antoi Kolin sumulle pari päivää aikaa, ja seuraavana päivänä näkymä olikin auennut, ja eteen oli avautunut muutakin kuin sumuverho.

Tuo reissu oli omiaan muistuttamaan, että reissut voi tosissaan mennä hyvinkin reisille, ja jotenkin niistäkin matkoista vois olla hyvä löytää jotain positiivista. Ehkä tästäkin reissusta se löytyy, kunhan aika vähän kuluu, sillä vielä ei ainakaan naurata yhtään. Me kyllästyttiin tosi nopeasti sumumaisemissa taivaltamiseen, ja paineltiin takaisin Kuopiota kohti ehkä puolen tunnin maisematuskailun jälkeen. Mukana olleet eväsmakkaratkin syötiin kylmiltään autossa, kun omien polttopuiden ostaminen ja kantaminen nuotiopaikalle tuntui niin järjettömältä.

Harmittaa, että reissu meni noin pahasti pieleen ja lopulta ei nähty muuta kuin sumua, mutta onneksi Kolille ei oo ihan tajuttoman pitkä matka, ja voidaan yrittää päästä uudelleen noiden näkymien äärelle johonkin toiseen vuodenaikaan. Ja toki noissa sumumaisemissa oli myös oma viehätyksensä, joten ehkä tuosta harmituksesta päästään vielä yli!

Tekstistä välittyy pettymyksen fiilis tosi vahvasti, mikä jos ei muuta niin alleviivaa niitä tajuttoman kovia odotuksia, mitä tuohon retkeen oli ladattu. Tästä jos jotain opin niin sen, että fiilistelylläkin on huono puolensa, ja se on karvas niissä tilanteissa, kun mikään ei mene kuten odotti.

2.10.2017 8 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

Suurin syy miksi päädyttiin pysähtymään Miloksen saarella meidän pariviikkoisen Kreikan saarihyppelyn aikana, oli Sarakinikon ranta. Koko reitti oikeastaan muotoutui sen ja Santorinin auringonlaskun ympärille, sillä nuo oli ne kaksi asiaa, mitkä halusin ehdottomasti nähdä eikä muulle ollut niin väliä.

Sarakinikon ranta on ehdottomasti Miloksen kuuluisin nähtävyys, ja kiinnostavan siitä tekee sen tosi erikoinen ulkonäkö. Valkoisten kallioiden ympärillä sijaitseva superpieni ranta on tosi suosittu uimapaikka, vaikka sitä varsinaista rantakaistaletta ei juuri kymmentä metriä enempää olekaan. Se ei haitannut meitä eikä tuntunut haittaavan ketään muutakaan kallioilla makoillutta, sillä maisema on todellakin kuin jostain ihan muualta kuin maasta. Sarakinikon rantsu onkin saanut lempinimen kuuranta, enkä yhtään ihmettele miksi.

Rannalle pääseminen osoittautui melko haastavaksi, sillä me majoituttiin saaren pääkaupungissa Plakassa, ja päästäksemme bussilla Plakasta Sarakinikoon olisi meidän ensin pitänyt matkustaa Plakasta Miloksen satamakaupunkiin, ja sieltä sitten osittain samaa reittiä Sarakinikoon eri bussilla. Ei jaksettu alkaa säätää, ja mentiin mieluummin omilla aikatauluilla jalan, vaikka se tarkoittikin ihan hullun pitkäksi venynyttä kävelyä elokuun kuumuudessa.

Matkaa Plakasta Sarakinikoon tulee viitisen kilometriä, mutta koskaan ei oo viis kilometriä tuntunut noin pitkältä! Meillä kului reittiin reilusti yli tunti, mikä on aika hullua kun miettii että yleensä tuollainen välimatka taittuu huomattavasti nopeammin. Pääasiallisesti kuljettiin autoteiden pientareita pitkin, mutta tiet on Miloksella sen verran pieniä, että se oli aivan ok. Kun lopulta päästiin Sarakinikolle, oli fiilis mahtava paitsi pitkän kävelymatkan päättymisen myös ihan tajuttoman upeiden maisemien vuoksi.

Tällaisen maiseman sijaitseminen Kreikassa alleviivaa sitä, minkä niin monet reissaajat on huomanneet jo vuosikymmeniä sitten: Kreikka on täynnä todella upeita paikkoja! Tämän näkymän äärellä on aivan turha mutristella omien ennakkoluulojen kanssa.

Me heitettiin rantapyyhkeet valkoiselle kalliolle, käytiin uimassa, fiilisteltiin kuutunnelmaa ja nautittiin lämmöstä. Vieressä rohkelikot hyppeli kalliolta suoraan veteen ja vaikka paikalla oli melko runsaasti porukkaa, kallioilla riitti ihan rutkasti tilaa.

Paluumatka ei taaskaan ollut niin jäätävän pitkä kuin menomatka, mutta toista kertaa ei Miloksen-päivien aikana enää Sarakinikolle menty. Jos matka olis ollut vähän helpompi olis se varmasti ollut meidän päivittäinen kohde, mutta nyt sai yks kerta riittää. Sarakiniko oli ehdottomasti parasta Miloksella, joten vaikka aikaa olis vaan yks päivä, kannattaa saarella ehdottomasti piipahtaa just tuon elämyksen vuoksi.

Ja tähän väliin täytyy tunnustaa että vähän kieltämättä mietitytti keväällä valita Kreikka lomakohteeksi, kun se ei kuitenkaan oo ollut mun ykköshaave. Toki saarihyppely oli unelmien reissulistalla pitkään, mutta olisin yhdeltä istumalta voinut mainita 20 muuta kohdetta, jotka kiilaisi Kreikan yli. Oli kuitenkin tosi hyvä että nyt päädyttiin juurikin Kreikkaan, sillä kyllähän nää maisemat on ihan huikeat, ei siitä mihinkään pääse.

30.9.2017 2 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit