Pallontallaajat.net
Valikko
Kirjoittaja

Inka

Alicanten lentoaseman loungessa, herkut ei aivan vakuuttaneet, mutta rauhaa riitti.

Lentokenttälounget on kiehtoneet mua pitkään, ja vuosikaudet mietin kuumeisesti tapaa, jonka avulla voisin päästä nauttimaan loungejen palveluista mahdollisimman halvalla. Punnitsin eri korttivaihtoehtoja ja mietin, mikä olis mulle kaikkein edullisin ja järkevin vaihtoehto. Tää asia jäi lopulta unholaan melko pitkäksi aikaa, mutta nousi taas mieleen viime vuonna, kun aloin miettiä lentopisteiden keskittämistä aiempaa tarkemmin.

Samalla eteen tuli mahdollisuus hankkia Diners Clubin kortti, josta monet oliki mulle vinkannu vuosien aikana useissa loungeja koskevissa keskusteluissa. En kuitenkaan koskaan jaksanut perehtyä asiaan sen enempää, sillä opiskeluaikoina ensimmäinen ajatus oli aina, ettei tulot siihen riitä. Dinersin kortti unohtui viimeistään siinä vaiheessa, kun korttiyhtiö ilmoitti joitakin vuosia sitten poistavansa ilmaiset loungepäästy perustason korttilaisilta. Sen tiedotuksen myötä loungejen ovet avautuisivat vain parin kympin suuruista maksua vastaan, mikä tuntui budjettimatkailijan korviin vähän turhan suurelta summalta.

Kun rupesin tutkiskelemaan vähän enemmän, mitä keskittämismahdollisuuksia mulla on, lueskelin myös Finnairin kanta-asiakkailleen tarjoamasta Diners Club -korttimahdollisuudesta. Totesin asiaa tutkittuani kokeilevani Dinersiä erityisesti juuri sen tarjoamien loungemahdollisuuksien, mutta myös sen vuoksi, että kortilla maksaessa kerryttää tuplasti Finnairin pisteitä.

Aika nopeasti sain kuitenkin huomata, että Diners ei käy maksuvälineenä kovin monessa paikassa – esimerkiksi Lidlissä, missä me tehdään valtaosa ruokaostoksista. Siinä vaiheessa vähän harmitti, mutta aattelin että käytän korttia kuitenkin uskollisesti sen vuoden, kun sain ensimmäisen vuoden edullisella diilillä, muistaakseni 25 euroa vuosi. Lopulta kuitenkin väsyin koko korttiin, sillä se oli vaan yksi uus rahareikä, joka lopulta nosti mun kuukausittaisia menoja, joten vähensin sen käyttöä huomattavasti ja nykyisin käytän sitä tosi harvoin. Lounge-etu on kuitenkin ollut aika kovassa käytössä tänä vuonna.

Alicanten loungen tunnelmaa, mun vierailuaikana oli mukavan rauhallista.

Täytyy tunnustaa, että aluksi arastelin sen käyttöä, ja menin ensimmäistä kertaa Diners kourassa loungeen vasta toukokuussa, kun Albanian-työreissun yhteydessä mulla oli useampi tunti vaihtoaikaa Kööpenhaminassa. Matkapäivä oli tosi pitkä, enkä miettinyt oikeastaan hetkeäkään viettäväni tunteja missään muualla kuin loungessa.

Dinersilla on sovellus, joka kertoo kunkin lentokentän Diners-lounget, ja sieltä löytyy tiedot muun muassa siitä, missä päin kenttää lounge sijaitsee ja paljonko se maksaa sille yhdelle kaverille, jolle kortilla saa edullisen sisäänpääsyn. Kortinhaltijan hintaa loungeen sovellus tai sen enempää nettisivukaan ei kuitenkaan paljasta, vaan siinä kohdassa kehotetaan ottamaan yhteyttä ja tiedustelemaan oman korttitason hintaa.

Mulla on kaikkein alhaisimman tason peruskortti, joten järkeilin pitkään, että tuskin saan ilmaiseksi yhtään mitään. Köpiksessä totesin, että sisäänpääsy tuskin on kaverin hintaa suurempi, varauduin maksamaan parin kymmenen euron suuruisen sisäänpääsyn, ja suuntasin loungeen. Lopputulos: sisäänpääsy oli mulle ilmainen! Pääsin siis viettämään koneenvaihdon tosi rauhallisissa tunnelmissa ja loungen evästarjonnasta nauttien.

Sittemmin oon käyttänyt Diners-loungeja ainakin Tukholmassa, Bangkokissa ja Alicantessa, eikä missään näistä oo veloitettu loungen sisäänpääsystä. Kun tajusin viimein löytäneeni omalle lompakolle sopivan mahdollisuuden päästä loungeihin, olin aika fiiliksissä. Tää voi kuulostaa tosi pieneltä ja tosi turhalta jutulta, mutta on mulle aika iso oivallus, josta oon tosi mielissäni. Lounget on olleet pitkään mulle saavuttamaton luksusjuttu, sillä en todellakaan oo osannut vieläkään keskittää mun matkailua niin fiksusti, että pääsisin loungeihin ilman sen suurempaa vaivaa.

Tukholmassa tarjolla oli kunnon eväkset!

Tietystikään Dinersin lounget ei oo ainakaan kaikissa kohteissa niitä parhaita, mutta toisaalta mää kaipaan yleensä vaan pientä syötävää ja rauhallista tunnelmaa. En jotenkin jaksa yhtään enää kierrellä tuntikausia lentokentän tax free -myymälöissä tai istuskella kiireisten lähtöaulojen penkeillä, joten tuo mahdollisuus on aivan täydellinen!

Harkitsin pitkään että maksanko Dinersia enää ensi vuodelle, kun oon todennut jo aikaa sitten sen melko hyödyttömäksi tavaksi kerätä lentopisteitä. Lounge-edun oivaltamisen myötä kortin arvo on mun silmissä kohonnut kuitenkin huomattavasti, joten ainakin tällä hetkellä oon aika vakuuttunut siitä, että oon valmis maksamaan ensi vuoden 50 euron korttimaksun ihan vaan päästäkseni loungeihin. Tai siis ainakin toukokuuhun saakka, minkä jälkeen Diners lakkauttaa toimintansa Suomessa.

Painiskelin tämän asian kanssa tosi pitkään ja toivon kovasti, että tästä postauksesta on hyötyä ja iloa muillekin, jotka haaveilee loungejen sisäänpääsyistä! Toki ilo on lyhytaikainen, mutta parempi sekin kuin ei mitään!

19.11.2018 3 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

Joka vuosi muistan jossain vaiheessa loka–marraskuuta, että on taas blogin juhlapäivä, ja yhä useampana vuotena se menee komeasti ohi niin, että en muista koko asiaa kuin vasta viikkojen kuluttua. Tänä vuonna siinä kävi taas klassisesti, ja heräsin joitakin viikkoja blogisynttäreiden jälkeen koko asiaan.

Archie gone Lebanon täytti kuitenkin lokakuussa yhdeksän vuotta, ja ajatus siitä että oon rustaillut tänne reissukertomuksia jo lähes vuosikymmenen ajan, tuntuu aika käsittämättömältä. Vuoden päästä juhlitaankin sitten pyöreitä, ja sen päivän määki koitan muistaa.

En voinut jättää koko asiaa täysin huomiotta, ja ajattelinkin koota omaksi ja teidän iloksi kuvakoosteen menneiltä vuosilta. Oma reissutyyli on selvästi muuttunut hieman siitä mitä se oli blogin syntyaikoina, mutta niin on onneksi elämä ja minäkin.

Palataan siis seuraavaksi menneisiin vuosiin, mitä kaikkea ollaan Archie gone Lebanonin kanssa koettu!

2009

Perustin blogin joitakin päiviä ennen ensimmäistä New Yorkin -matkaani, ja tätä reissua suunniteltiin huolella! Oli myös aika eeppistä saada Nykin-reissusta ensimmäinen blogattava reissu, mistä olin tosi innoissani. Suurin sysäys blogin perustamiselle oli harjoittelupaikka matkailulehdessä, jonka perusteella ounastelin, että reissuja on tulossa tässä elämässä sen verran mukavasti, että kyllähän se blogikin kannattaa perustaa. Ja niin kannatti.

2010

Tää vuosi oli blogin nimen kannalta merkityksellinen, sillä vierailin elämäni ensimmäistä kertaa Libanonissa. Oli sinällään ihan asiallista, että pääsin noin puoli vuotta blogin perustamisen jälkeen vierailemaan maassa, jonka mukaan koko blogi oli ylipäätään nimetty. Kuukausi Beirutissa antoi vain ensimakua siitä, millainen reissukohde Libanon tosissaan on, ja sai mut kokemaan, etten nyt ihan feikki oo tämän blogini nimen kanssa.

2011

Blogiajan unohtumattomimpiin seikkailuihin lukeutuu vuoden 2011 road trip, joka oli laatuaan ensimmäinen. Sen reissun myötä aloin uskaltaa kertoa blogista myös tuttavapiirille, kun tyypit halusi seurata meidän seikkailuja jo matkan aikana. Sen kuukauden aikana meidän reissuporukka tuli teillekin tutuksi jopa niin, että oon saanut osalta vähän palautetta siitä, kuinka jotkut mun blogin lukijat on tunnistaneet mun reissukavereita kadulla. :D Sori pojat…

2012

Kun edellisenä vuonna oli takana aika uskomaton seikkailu olisi voinut luulla, että seuraavana vuonna sellaista ei olisi luvassa. Noh, pieleen meni, ja keväällä 2012 käytiin interreilaamassa Balkanilla. Kohde ei enää olisi voinut olla huonompi juuri reilikohteena, mutta niin me vaan puksulteltiin iänvanhoilla balkanilaisilla yöjunilla maasta toiseen. Reissu oli ensisijaisesti seikkailua, ja aika raskas, mutta samalla hulvaton ja täysin unohtumaton. Ja ai että mikä tukka mulla oli tuolloin!

2013

Ei mennyt kuin kaksi vuotta ekasta road tripistä, kun piti päästä taas uudelleen. Mukana oli lähes sama jengi, ja reissaaminen oli tosi helppoa kun tiesi, millä tyylillä kukanenkin menee. Reitti oli täysin erilainen kuin aikaisemmin, mutta yhtä lailla matka oli aivan mahtava ja täynnä toinen toistaan siistimpiä maisemia ja paikkoja.

2014

Häät ja muutto Oulusta Helsinkiin väritti aika kovasti blogin viidettä vuotta, ja reissuja oli tästä syystä tavallista vähemmän. Vuoden paras matka oli itseoikeutetusti meidän häämatka, minkä kunniaksi matkustettiin parin viikon reissulle New Yorkiin ja Meksikon Riviera Mayalle. Meksikon palmuja on kieltämättä ollut viime aikoina aika moneen otteeseen ikävä!

2015

Blogin kuudennesta vuodesta tulee ensimmäisenä mieleen lähes samaan aikaan blogisynttäreiden kanssa järjestetty kaikkien aikojen ensimmäinen The Blog Awards Finland ja voitto Paras matkablogi -kategoriassa. Voitto tuntuu vieläkin niin hyvältä, ja muistelen tätä postausta niin fiiliksissä! Mutta reissujakin sisältyi, muun muassa voitosta parin päivän päästä koittanut matka, jonka aikana kävin klassikkokohteissa Turkin Alanyassa ja Arabiemiraattien Abu Dhabissa!

2016

Vuosi 2016 oli mun siihenastisen elämän kaikkien aikojen paras reissuvuosi, ja se näkyi myös blogissa. Saman vuoden aikana reissasin paitsi Euroopassa, muun muassa Espanjassa, Tatarstanissa (nyt täytyy sanoa etten oo satavarma meneekö tää Aasian puolelle), Saksassa ja Kreikassa. Kaukoreissujen osalta taas värisuora on omiin silmiini melko vaikuttava: Yhdysvallat, Libanon, Azerbaidžan, Kenia (eka kerta Afrikassa ikinä!!) ja Thaimaa (myös ekaa kertaa ikinä Kaakkois-Aasiassa!). Kaikin puolin vuosi oli siis ihan älytön!

2017

Blogin kahdeksas vuosi oli aika perussettiä, ja postaustahti alkoi selvästi hiipumaan päin, vaikka motivoiduinkin bloggaamisesta oikein kunnolla. Elämän realiteetit työn ja Taekwon-Don viedessä yhä enemmän aikaa ja jälkimmäisen noustessa taas pykälän pririteeteissa bloggaamiselle ei meinannut ihan hirveästi löytyä aikaa, mutta reissuja oli onneksi tässäkin vuodessa aivan riittävästi. Mieleenpainuvin matka taisi olla Kroatiassa vietetty kaksiviikkoinen, joista ensimmäinen oli kaikkien aikojen eka perhematka.

2018

Ja tässä nyt ollaan,  yhdeksänvuotiaan blogin kanssa! Vuosi 2018 on ollut hieno reissuvuosi, mutta siihen ei paneuduta kuitenkaan tässä postauksessa. Oon saanut postaustahdin taas jonkinlaiseen kuriin, vaikka taukojakin on aina välillä, niin mulla on mielessä selvä tavoite siitä, mitä Archie gone Lebanon on yhdeksäntenä vuotenaan. Luvassa ei ole mitään suuria mullistuksia, mutta haluaisin olla blogissa enemmän läsnä sen sijaan, että raapustelen vaan pintapuoliset kertomukset matkoista. Katsotaan, miten tavoite tulee täyttymään!

Ja nyt kiitän vuolaasti just sua, joka oot tämän blogi äärellä. Oot sitten ollut matkassa mukana lokakuusta 2009 saakka tai vasta tästä päivästä, lämmin kiitos. Sanon aina, että kirjoitan blogia pääasiassa omaksi ja iskän iloksi, mutta totuus on, että sillä on myös aivan valtavan suuri merkitys, että tätä lukee muutkin. Kiitos siis siitä!

Kommentointi on vähentynyt blogeissa tosi radikaalisti viimeisen parin vuoden aikana, ja erityisesti tämän vuoden aikana oon huomannut, että postaukset jää useammin ilman kommentteja. Se on tosi harmillista, mutta samalla voin syyttää myös itseäni, sillä huomaan yhä useammin lukevani postauksia ilman, että käyn niitä kommentoimassa. Aika muuttuu ja blogit sen mukana ja siihen on tietty hyvä mukautua myös omassa ajattelussa, mutta se on kuitenkin varmaa, että blogiin tulleet kommentit ilahduttaa tänä päivänä tasan yhtä paljon kuin silloin blogin ensimmäisinä vuosina. Yritän itse parantaa tässä tosi kovasti ja toivotaan, että saadaan kommentointi nousemaan taas blogeissa. Toivottavasti nääkin kannat kortesi kekoon, jos et sitten täällä, niin jossain toisessa blogissa.

Loppuun vielä yhden kerran: kiitos just sulle! <3

Ja pst! Mun blogiarkisto on ensimmäisestä postauksesta lähtien yhä julkinen, eli esimerkiksi vuoden 2009 New Yorkin -ensireissun tunnelmiin pääsee yhä käsiksi.

Kuvien takana paitsi mää ite myös Karim, Annabella Kiviniemi, Zakaria Harb, Ismo Heikkinen, Mari Bareksten ja Tiina Runtti.

17.11.2018 9 Kommenttia
4 Facebook Twitter Google + Pinterest

Yhteistyössä Iceland Airwaves

Ai vitsi miten siisti seikkailufiilis oli sillä hetkellä, kun viime torstaina astelin Icelandairin lentokoneeseen valmiina viettämään lopun viikkoa festaritunnelmissa maan pääkaupungissa Reykjavikissa. Suuntana oli huippusuositut, 20-vuotisjuhlavuottaan viettävät Iceland Airwaves -festarit, jotka on vähän kuin Islannin vastine meidän Flow’lle: pääkaupunki täyttyy kiinnostavista esiintyjistä ympäri maailmaa, ja ne taas houkuttaa rutkasti kansainvälistä festariyleisöä.

Festareilla oli ihan hurjan hyvä meininki! Perinteisten kesäfestareiden, jollaisilla oon vaan käyny, sijaan Reykjavikissa keikat järjestettiin kahviloissa, klubeilla, kirkossa, museoissa ja monissa muissa paikoissa, jopa pankissa. Kaupungin ollessa superpieni välimatkat oli tosi lyhyitä, joten keikkapaikasta toiseen liikkuminen oli tosi vaivatonta, kun tuntui että paikan kuin paikan välimatka oli 200 metriä. Esiintyjiä oli paitsi Pohjoismaista myös muun muassa Jenkeistä, Briteistä, Virosta ja Saksasta. Suurimmasta osasta en ollut koskaan kuullutkaan mutta en todellakaan ollut ainoa, sillä mitä jututin paikalle saapuneita musiikkialan toimittajiakin, oli monilla muilla sama tilanne ku mulla. Se kääntyi kuitenkin edukseen, sillä kyselin tosi avoimesti suosituksia ja sain niitä sieltä sun täältä, minkä avulla löysin lopulta aika mainion kattauksen eri keikkoja.

Mahtavat keikat ja erikoiset esiintymispaikat

Viikonlopun siisteimpiin lukeutunut keikka oli jo ekana iltana torstaina, kun Reykjavikin taidemuseossa oli luvassa Alman keikka. En ollu koskaan nähny sen esiintyvän, joten elämys nosti kyllä niskakarvat pystyyn! En oo mikään musiikkiasiantuntija, mutta vitsi yleisössä oli mahtava meiniki, kun Alma ja Anna täytti hallin huikealla asenteellaan. Mun osalta torstai jäi kahteen keikkaan, sillä ennen Almaa kävin katsomassa norjalaisen Fiehin keikan, mikä oli just hyvä lämppä ennen illan ykköstä.

Painelin nukkumaan aikaisin eli mun aikaa yhdeltä, sillä luvassa oli aamuherätys. Kuudelta mun ohjelmassa oli melko kiinnostavalta kuulostanut reivi + joogatapahtuma, joka osoittautui aivan ässäksi! Mua nauratti siellä jortsutessani, miten hauskaa olis aina aloittaa perjantait aamureiveillä. :D Tykkäsin hommasta monesta syystä: ekaksikin kroppa avattiin ja pyöriteltiin rennosti ja perin pohjin, päällä oli urheilukalsongit eli mikäs sen parempaa, kaikki keskitty vaan omaan fiilikseen, mutta silti tunnelma oli tosi yhteisöllinen. Huikean siisti kokemus, jonka jälkeen oli hurjan epätodellinen fiilis, sillä kieltämättä ajatus parin tunnin jortsukinkereistä aamun alkajaisiksi tuntui melko kaukaiselta, kun perjantai-iltana konkoilin keikoille.

Ehdin käydä perjantain ja lauantain aikana omalla mittapuullani ihan mukavasti katsomassa keikkoja, mutta en päässy missään nimessä samoihin lukemiin kuin musiikkiin mua intohimoisemmin suhtautuvat alan toimittajat. Kuuntelin haavi auki, kun tyypit oli käyny katsomassa lähes kymmenen keikkaa yhden illan aikana – ihan hullua!

Yks kiinnostavimmista jutuista Iceland Airwaves -festareilla oli keikkapaikat. Oli hullun kutkuttavaa löytää itsensä jonottamasta pääsyä kirkkoon, taidemuseoon tai kansallisteatteriin keikan vuoksi. Kun asiaa ajattelee, on kombo ihan huikea: arkkitehtonisesti mahtavista rakennuksista pääsee nauttimaan aivan uudella tavalla, kun sinne astelee keikalle. Voin kertoa, että muuten ei olisi varmastikaan tullut vietettyä aikaa esimerkiksi kauniissa Fríkirkjanissa, mutta nyt istuskelin siellä tuntikausia.

Alman keikan lisäksi päällimmäisinä jäivät mieleen kaikkien hehkuttaman Ólafur Arnaldsin ja koko Islannin rakastaman Ásgerin keikat. Islantilainen pianisti Ólafur Arnalds veti kansallisteatterissa setit kahtena iltana, ja mun oli pakko käydä vetämässä hotellissa vielä power napit ennen yökahdelta (mun aikaa, kiitos aikaero!) alkanutta keikkaa. Ja kyllä kannatti, sillä se oli upea!

Myös Ásgeir hurmas mut heti. Kyseessä on Islannin suosituimpiin muusikoihin kuuluva laulaja-lauluntekijä, jonka keikat järjestettiin juurikin jo mainitussa Fríkirjan-kirkossa. Musiikista paremmin perillä olevat ovat kuvailleet miehen tuotantoa elektroniseksi folkiksi, ja ainakin mielikuvien islantilaiseen tunnelmaan Ásgeirin akustinen setti vei hetkessä. Miehellä on tuotantoa sekä englanniksi että islanniksi, mutta “I am so grateful you are here, there are so much more what you could be doing”- sanoihin alkaneella keikalla biisit oli yhtä lukuun ottamatta islanniksi.

Tykkäsin keikasta niin paljon, että mun oli pakko päästä seuraavana iltana uudestaan. Siellä  siis istuin kahtena iltana täpötäyden kirkon penkillä iho kananlihalla kuunnellen biisejä, joiden sanoituksista en ymmärtänyt yhtään mitään. Ja täytyy tässä vaiheessa tunnustaa, että Ásgeirin tuotanto soi taustalla tälläkin hetkellä, ja on soinut korvanapeissa perjantaista lähtien. Vahva suositus!

Kaikin puolin toimiva kokonaisuus

Kuten jo mainitsin, se, että keikat sijaitsi eri paikoissa ympäri kaupunkia ei haitannut yhtään, vaan oli oikeastaan pelkkää plussaa. Oli tosi siistiä kulkea paikasta toiseen lyhyitä välimatkoja ja päästä näkemään monta eri paikkaa. Samalla myös kaupunki tuli tutuksi, kun sahasi samoja nurkkia monta päivää putkeen. Omaksi suosikiksi nousi jo moneen kertaan mainittu Fríkirkjan tunnelmansa vuoksi, mutta samalla täytyy tunnustaa että Islannin musiikkitalo Harpa jäi suunnitelmista huolimatta keikkapaikkana kokematta. Jääpähän jotain ensi kertaan!

Olin aluksi vähän pihalla siitä, miten onnistun navigoimaan keikalta toisella ja pitämään huolta siitä, että en missaa mitään. Merkkasin aluksi keikat ja suunnitelmat mun Google-kalenteriin, kunnes tajusin ladata festivaalin oman sovelluksen. Sen avulla löysi kaiken mahdollisen infon ja sai rakennettua oman aikataulun sen mukaan, mitä aikoi tai halusi käydä katsomassa.

Mää majoituin aivan Reykjavikin sydämessä (tosin kuten sanottu, mikä siellä ei sijaitsisi keskeisellä paikalla?) sijaitsevassa Hiltonille kuuluvassa Reykjavik Konsulat Hotel -hotellissa. Sijainti oli vähintään erinomainen, ja tämän vuoden keväällä avattu hotelli oli kaikin puolin tosi hyvä. Sijainti mahdollisti sen, että pystyin tosiaan käymään ottamassa nokkaunet keikkojen välillä, piipahtamassa nopeasti vessassa tai vaikka hakemassa unohtuneita kamoja. Kun siirtymisiä ei tarvinnut miettiä oikeastaan ollenkaan, keveni reissu huomattavasti.

Mun huone sijaitsi kolmannessa kerroksessa ja oli kaikin puolin nappi! Sähköpistokkeet ja valokatkaisijat löytyi näppärästi sängyn vierestä, laskutilaa oli riittävästi minkä lisäksi himmentimellä varustettu valaistus oli erityisen miellyttävä. Mua ilahdutti tietty myös aamiainen, mikä ei ollu missään nimessä parasta tasoa, mutta tosi hyvä kuitenkin. Löytyi skyriä ja kalaa, joten paikallismakujakin oli!

Áfram Island!

Kaiken kaikkiaan festariviikonloppu Islannissa oli tosi unohtumaton kokemus, ja harkitsen sitä varmasti uudestaan vielä tulevaisuudessa. Ennen reissua jännitti ihan sikana, sillä en oo todellakaan se tyyppi joka lähtee yksin ulkomaille festareille, mutta kuten aina ja kaikkialla, tästäkin selvittiin, oli tosi hauskaa ja mukaan tarttui mainioita tuttuja sekä hauskoja muistoja.

Pakko muuten vielä mainita, että mietin etukäteen aika kovastikin, miten talvifestareille kannattais pukeutua. Taisin jossain vaiheessa jopa googlettaa kuvia edellisvuoden tapahtumasta, että tietäisin mikä on asiaankuuluvaa. Noh, islantilaiseen tapaan vastaus oli melko mutkaton: tuu just sellaisena kuin oot. Valtaosa jengistä oli pukeutunu ihan normivaatteisiin, eikä esimerkiksi Flow’n kaltaista tyylikuningatarten välistä taistoa näkynyt lainkaan. Muutenkin tuntui, että pintaliitoporukan sijaan festareilla oli läsnä koko Islanti. Toki keikat oli niin myöhään että ajankohta ajoi kaikkein nuorimmat kävijät nukkumaan, mutta kävijöiden ikä venyikin sitten ihan komeasti toiseen suuntaan, keikalla kuin keikalla näki aika lailla kaikenikäistä väkeä. Hyvin mahtui sekaan!

Islannista on tulossa vielä muutakin juttua, mutta ai vitsi alkoi tehdä mieli lähtä maahan uudestaan mahdollisimman pian omalle lomalle! Tääkin reissu oli huhtikuun matkan tavoin pressimatka, joten maassa on vielä miljoona paikkaa ja maisemaa, mitä on jäänyt näillä kahdella matkalla näkemättä. Toivottavasti ens kerralla taas lisää!

11.11.2018 0 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest

Vaikka oon matkustanut kotimaassa todella ahkeraan junalla, päädyin elämäni ensimmäistä kertaa makuuvaunuun vasta viime viikolla, kun palasin Oulusta takaisin Helsinkiin. Reissu ei alkanut aivan suunnitellusti, sillä alkumatkasta koin myös jotain muuta ensimmäistä kertaa, kun myöhästyin junasta! En ollut uskoa tapahtunutta kun seisoin Helsingin rautatieasemalla typötyhjällä laiturilla ja nieleskelin itkua.

Moka oli tietysti aivan oma, ja olin muistanut junan lähtöajan neljä minuuttia väärin. Olin vielä mennyt aamukuudelta nohevasti rautatieaseman vieressä sijaitsevaan kauppaan hakemaan lisää evästä, kun “aikaa oli”. En kiirehtinyt kaupassa, ja olin lopulta 14 minuuttia yli kuuden laiturilla ihan vaan nähdäkseni mun Oulun-junan perävalot. Edellisistä rautatieasemalla päässeistä itkuista olikin jo monta vuotta, eli olihan se jo aikakin purkaa pettymys hyvin näyttävällä tavalla.

Onneksi Oulun-junia liikennöi melko tiuhaan, ja olin lopulta perillä pohjoisessa vaan kolme tuntia myöhemmin ja 49 euroa köyhempänä. Puolentoista päivän mittainen vierailu oli kuitenkin joka sentin arvoinen, kun sain viettää sen perheen ja erityisesti mun pienen veljenpojan kanssa.

Paluumatka olikin sitten jännä, kun suuntasin Topin kyyditsemänä rautatieasemalla hetkeä ennen puolenyön. Ihan tosissani jännitin yöjunaa, vaikka oon tietysti matkustanut yöjunalla aikaisemmin niin Suomessa kuin ulkomaillakin, mutta varsinaista makuupaikkaa en ollut varannut koskaan aikaisemmin.

Homma meni supersimppelisti: oma hytti ja punkka löytyi helposti, ja kun konduktööri ilmoitti ettei yläpetiin saapuisi ketään matkan aikana, oli olo kuin kuninkaallisella. Pieni hytti oli siis yksin mun käytössä koko matkan!

Varustelu oli parempi kuin olin odottanut, eli kahden pedatun pedin lisäksi pienessä tilassa oli rutkasti koukkuja ja henkareita, matkatavaroille oma pieni säilytyssyvennys, yksi penkki sekä lavuaari peilikaappeineen. Lisäksi sänkyjen vieressä oleva seinähylly oli vähintään mahtava: sähköpistoke, herätyskello, valo ja säilytystila kännykälle, huulirasvalle ja silmälaseille oli oikeastaan just täydellinen mun tarpeisiin.

Myöhäinen lähtö takasi sen, että en muuta kuin vähän aikaa jaksanut kuunnella äänikirjaa, vaihtaa yökkärit ja vaipua uneen junan tasaisen puksutuksen tahdissa. Uni maistui tosi hyvin koko yön, ja heräilin aamusella just sopivasti niin, että ehdin siitä nauttia aamiaisen samalla, kun katselin Hämeenlinnan maisemien lipuvan ohi ikkunasta.

Kaikki oli lähes täydellista, mutta yöjunailussa oli yks selkeä miinus: loppupään matka kestää ikuisuuden! Juna pysähtyy Pasilassa autojuna-asemalla hyvin pitkäksi aikaa, arviolta noin 45 minuutiksi (tämä siis vain mun fiilis, voi olla oikeasti pidempi/lyhyempi), mistä syystä viisas matkailija jäisi pois Tikkurilassa ja puksuttaisi loppumatkan puolta nopeammin paikallisjunalla. Koska en ollut hoksannut tätä, kattelin hytissä Youtube-videoita siihen saakka kunnes Intercity puksutti laiturin Helsingin päärautatieasemalla.

Ja mikä parasta, ehdin suoraan meidän sunnuntain aikaiseen aamutreeniin, ja hyvin nukutun junayön jälkeen koipi nousi ja treeni kulki lähes kuin unelma! Omasta puolestani siis vahva suositus VR:n makuupaikalle, ja täytyy todeta, että 49 euron hintainen säästölippu saa todella harkitsemaan jatkossakin tätä vaihtoehtoa.

31.10.2018 2 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit