Pallontallaajat.net
Valikko
Kirjoittaja

Inka

Tallinnasta on tullut kaupunki, johon matkustan joka kerta suurella innolla. Näin ei todellakaan oo ollut aina, sillä vielä pari vuotta sitten Viron pääkaupunki ei juuri kiinnostellut, saati inspiroinut. Nyt tilanne on täysin toinen, ja odotin tätä viikonloppua tosi kovasti jo pitkään etukäteen.

Olin varannut matkan jo marraskuussa, sillä Eckerö Linen Black Fridayn tarjoukset ei juuri laittaneet harkitsemaan, kun menopaluun sai kahdelle kahdeksalla eurolla.

Viikonlopun rakenne oli aika täydellinen kaupunkilomalle: perjantaina dinneri, lauantaina hidas aamu ja vähän aktiviteettia, välikuolema, lounas ja toinen aktiviteetti. Sen jälkeen iltapala ja aikaisin nukkumaan, koska mikään muu ei tunnu nollausviikonloppuna yhtä hyvältä. Sunnuntaina hyvä aamiainen alle ja rentoilua majapaikassa ennen kotimatkaa. Kiitos ja ens kerralla uudestaan!

Tää varsin suoraviivainen setti piti sisällään monta löytöä, joista jaan teille nyt jokaisen. En varmasti saa koskaan aikaiseksi tehdä kustakin omaa postausta, joten saat nyt kuusi Tallinna-vinkkiä yhden hinnalla!

1. Lighthouse Apartments – tyylikäs huoneisto Rotermannin reunalla

Etsin pitkään sopivaa majapaikkaa Tallinnasta, ja vaihtoehtoina oli joko yksi yö luksushotellissa tai kaksi yötä jossain muualla. Lopulta näistä kahdesta valittiin jälkimmäinen, kun kohdalle osui siistiltä näyttävä kattohuoneisto Lighthouse Aparments -huoneistohotellissa.

Valinta oli erinomainen, sillä 60 euron yöhintaan saatiin paitsi tyylikäs huoneisto myös aika hulppeat näkymät. Sää oli harmillisesti pilvinen lähes koko reissun ajan lyhyttä sinitaivasta lukuun ottamatta, enkä voinut olla haaveilematta kesäreissusta samassa majapaikassa, sinisestä taivaasta kesän lempeässä lämmössä.

Majapaikka sijaitsi erinomaisessa paikassa, Rotermannin korttelin ja vanhankaupungin välillä. Parvekkeelta ja kämpästä muutenkin avautui näkymä suoraan vanhaankaupunkiin, mikä toi aika kivan lisän jo muutenkin tyylikkääseen huoneistoon. Tänne toivottavasti tullaan uudelleenkin!

2. Parrot MiniBar – perjantaidinneri pitkän kaavan mukaan

Vasta viime vuosina oon herännyt pitkille dinnereille, ja ruokailu alkaa olla elämys ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Muun muassa Lyhyt oppimäärä Tallinnaa -sivuston Tuomaksen kovasti suosittelema Parrot MiniBar valikoitui lopulta tämän reissun kiinnostavimmaksi ravintolauutuudeksi, enkä oo vielä ihan varma, oliko se ihan hyvä vai hyvä.

Valittiin ravintolan maistelumenu, 13 ruokalajin Milky Way näkemättä sen tarkemmin, mitä se pitää sisällään. Tykkään maistella uusia juttuja ja pidän myös asiallisena antaa mahdollisuuksia omille inhokeille (kuten äyriäisille) paikoissa, joissa voi mennä takuuseen siitä, että ne on valmistettu hyvin. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että ei juuri hymyilyttänyt, kun tajusin edessä olevan niin kampasimpukoita kuin mustekalaakin.

Ravintolan sisustus ja tunnelma oli ihan mahtavia, sillä nimen mukaisesti trooppinen tunnelma on läsnä tosi vahvasti. Erikoisia elementtejä on, kuten vaikkapa se että leipää ei oo lain, ja ruoat syödään joko käsin (alkupalat) tai pinseteillä (pääruoat).

Maistelumenulle tuli hintaa 60 euroa henkeä kohden, eli karkeasti jaoteltuna 4,6 euroa annokselta. Osa annoksista oli yhden tai kahden suupalan kokoisia, mutta pääruoissa riitti ihan kunnolla syömistä, vaikka ne jaettiinkin kahteen pekkaan. Ruokalajeja oli tiukasti luvatut 13, eikä esimerkiksi keittiöstä paljon tervehditty, mikä on ollut tilanne ehkä kaikkien aiemmin kokemieni maistelumenujen kohdalla.

Ihan kaikki maut tai annokset ei menneet nappiin, mutta erinomaisia osumia oli ehdottomasti useita. Osittain vähän harmittaa, etten valkannutkaan vegemenua, sillä se kuulosti tosi hyvältä. Takaisin onneksi aina pääsee, ja pitää ehkä tullakin, sillä palvelu, hinta-laatusuhde, sijainti ja miljöö oli oikein mainioita, ja kolmen tunnin dinnerin jälkeen poistuttiin ravintolasta aivan kylläisinä.

3. Viron merenkulkumuseo – hulppea miljöö ja kiinnostava näyttely

Paksun Margareetan tykkitorniin rakennettu Viron merenkulkumuseo oli meidän lauantaiaamun eka kohde. Piipahdin täällä viime syksynä museon ollessa vielä rakennusvaiheessa, ja vierailu vakuutti palaamaan takaisin heti, kun se oli mahdollista.

Ja kannatti kyllä, vaikka en oo mikään merenkulkumaailman erityinen fani, oli museo kiinnostava kokemus. Miljöö ja rakennus itsessään on tietysti aika erityislaatuisia, minkä lisäksi näyttelyt on toteutettu tosi taidokkaasti. Museon kruunujalokivi on tallinnalaiselta rakennustyömaalta joitakin vuosia sitten löytyneen 700 vuotta vanhan hansalaivan hylky, jonka ympärille museo on rakennettu.

Sijainti historiallisesti ja tallinnalaisittain keskeisessä tykkitornista tuo vierailuun oman merkityksensä, ja näyttelyssä saa aika hyvän käsityksen siitä, miten merkittävä satamakaupunki Tallinna onkaan jo historiassa ollut.

Parituntinen vilahti museossa aika nopeasti, ja kruunautui hulppeisiin maisemiin, jotka avautui museon kattoterassilta. Sinnekin tekis mieli palata kesällä, kun maisemat on paremmat, mutta kyllä näkymä sykähdytti myös nyt.

4. Lore Bistroo – herkkuja entisellä sukellusvenetelakalla

Lauantain lounaspaikkaa ei tarvinnut miettiä oikeastaan ollenkaan, sillä syksyn työmatkalla olin ihastunut Noblessnerissä sijaitsevan Lore Bistroon cashew-pyöryköihin niin kovasti, että niitä piti saada jälleen! Vuoden 2019 syksyllä avattu ravintola on supertrendikäs bistro, jossa on lyhyt menu ja kiva tunnelma.

Mun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään mitä tilaisin, sillä ravintolan leipä ja listan ainoa lämmin vegeannos hurmasi mut jo edelliskerralla. Karim taas mietti useamman tovin, ja päätyi lopulta valitsemaan alkupalasta ja lisäkkeestä koostuneen kokonaisuuden.

Ruuat oli yhtä hyviä kuin viime kerrallakin, ja söisin Loressa aivan mielelläni samaa vielä uudemmankin kerran. Mitäpä sitä suosikkiannosta vaihtamaan? Loreen kannattaa tehdä pöytävaraus, sillä paikka on melko suosittu.

5. Keksintötehdas Proto – hupia kaikenikäisille

Kun syksyllä kävin ensimmäistä kertaa Noblessneriin avatussa keksintötehdas Protossa, olin aivan myyty. VR-laseihin pohjautuvat elämykset oli superhauskoja ja mukavan aktiivisia, eikä vierailussa ollut oikeastaan mitään muuta kuin hehkutettavaa.

Nyt kun kävin siellä toista kertaa toimittajaroolin sijaan ihan tavavallisena kävijänä, oli kokemus luonnollisesti hieman erilainen. Yritettiin kikkailla vierailuaika niin, että se sijoittuisi lauantain viimeisille tunneille, jotta vältyttäisiin pahimmalta ryysikseltä. Se oli ihan hyvä valinta, mutta silti jouduttiin jonottaan käytännössä kaikkiin laitteisiin hetken aikaa.

Itse elämykset oli edelleen ihan superhauskoja, mutta VR-lasien toimivuudessa oli aika isoja ongelmia. Siinä missä kaikki laitteet oli toimittajia varten olleet aivan mintissä, oli nyt kävijöiden jäljiltä noin joka kolmannessa aina jotain, minkä vuoksi elämyksestä ei joko saanut kaikkea tai yhtään mitään irti. Melkein kaikkia päästiin kuitenkin testaamaan, eikä vierailun aikana tarvinnut tuottaa paha mieli kuin ehkä kahdelle etuilua yrittäneelle pikkutytölle.

Proton kahvila oli yhtä vaikuttava kuin aiemminkin, ja vaikka tälläkin kertaa herkut jäi maistamatta, uskallan silti suositella paikkaa – jos ei muuten, niin ainakin miljöön vuoksi. Peruskävijänä Proto lienee parhaimmillaan lomakausien ulkopuolella arkena, kun pahimmat matkailijamäärät ei täytä paikkaa.

6. Hotel Palace – hotelliaamiainen huoneistovalikoimaa täydentämään

Vaikka majoituttiinkin huoneistossa, ei haluttu jäädä paitsi hotelliaamiaiselta. Suunnattiin vanhankaupungin toisella reunalla sijaitsevaan hotelli Palaceen, jonka aamiainen oli tosi monipuolinen.

Omaan makuun miellytti erityisesti hedelmät, hyvä raejuusto, virolainen tumma leipä, juustovalikoima, lätyt ja kotitekoisen oloinen mansikkahillo. Mieleen jäi myös bbq ribsit, joita en muista juurikaan nähneeni hotelliaamiaisella ja sai mieleen ainakin erään Nooran, joka ehkä olis näistä arvostanut.

Aamiaistilan miljöö oli tosi rauhallinen, ja paikalla ei tuntunut olevan ketään muita kuin suomalaisia. Aamiainen maksoi 18 euroa ja oli mun mielestä ihan hintansa väärti. Perusjutut, kuten leipä ja puuro, ei olleet ihan niin hyviä kuin olisin toivonut, mutta toisaalta valikoiman laajuus ja erikoisuudet kompensoi. Joka tapauksessa saatiin aamiaiselta hyvä mieli ja mahat täyteen kotimatkaa varten.

Mulla on vielä monta Tallinnan-reissua suunnitteilla tälle vuodelle, ja monta paikkaa, joissa haluan ehdottomasti käydä. Tulevana keväänä ja kesällä saatte siis varmasti lisää Tallinna-tärppejä!

Oliko tässä vanhoja tuttuja vai onnistuitko bongaamaan listalle myös uusia juttuja?

Osa kuvista on otettu aiemmilla vierailukerroilla.

20.2.2020 0 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest

Hiihtämisen lisäksi Aostanlaaksossa sijaitseva Cogne tunnetaan niin Italiassa kuin maan rajojen ulkopuolellakin erinomaisista kiipeilymahdollisuuksistaan. Mekin päästiin hiihtoelämyksen päätteeksi kokemaan ihan vähän, mitä kaikkea pikkukylällä on tarjottavanaan.

Alue on tunnettu erityisesti jäätyneillä vesiputouksilla kiipeilystä, joka kuulostaa aika siistiltä. En oikein tiennyt mitä odottaa, kun meille lyötiin kouraan jääraudat ja valjaat, jotka ohjeistettiin pukemaan päälle. Ei muuta kuin kamat niskaan ja menoksi.

Lähdettiin liikkeelle kahden oppaan, Alberton ja Marcon kanssa ja suunnattiin ulos kylästä. Aivan keskustan liepeillä sijaitsevat kiipeilymaastot tarjoavat aika huikean elämyksen, jos paikalla sattuu olemaan oikeaan aikaan, eli käytännössä vuodenvaihteen tienoilta helmikuulle. Me oltiin liikkeellä auttamattomasti liian aikaisin, mutta sitäpä ei tuossa vaiheessa vielä tiedetty, vaan aikamoisen jännityksen vallassa pistelin jäärautaa toisen eteen semisti peläten, mitä tuleman pitäisi.

Vaellettiin lumen peittämissä maisemissa rapiat puoli tuntia enemmän ja vähemmän kiiveten ylöspäin – mikä muuten onnistui jäärautojen avulla aivan todella helposti – kunnes päästiin perille parin maisemapaikan päätteeksi. Perillä tarkoitti vähän matkan päähän jääputouksesta, joka välkkyi paikka paikoin turkoosina.

Meidät jaettiin kahteen ryhmään, joissa kussakin oli oppaan lisäksi kaksi tai kolme ensikertalaista. Marco ja Alberto sitoi meidät köysillä toisiimme, ja lähdettiin tekemään matkaa alas kukkulalta kohti jääputousta. Muutamat hypyt ja pitkähköt askeleet myöhemmin oltiin jääputouksen edessä. Viimeistään siinä kohdassa valkeni jääkiipeilyn jäävän tällä kertaa haaveeksi, sillä putous ei ollut todellakaan jäätynyt riittävästi. Sen kertoi väri, sillä putous oli pääosin liian valkoinen, kun riittävän jäinen putous olisi miesten mukaan turkoosi. Nyt väriä näkyi vaan häivähdyksiä, joten ei auttanut.

Toki testattiin hakkuja ja jäärautojen purevuutta sen mitä kerettiin, mutta varsinainen action jäi seuraavaan kertaan. En tiiä oliko porukka enemmän harmissaan vai huojentunut, mutta aika tyytyväisinä lähdettiin tekemään matkaa takaisin.

Vaikka kokemus jäi siis aivan torsoksi, saatiin ihan pikku maistiainen siitä, millaista jääkiipeily olis. Ehkä vielä joskus!

Löytyykö sulta kokemusta tai kiinnostusta jääkiipeilyyn? Uskaltaisitko lähteä?

17.2.2020 2 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Piipahdin joulukuun alussa Tallinnassa päiväretkellä, ja nyt viimein kerron reissusta teillekin – harmillisesti blogi laahaa aivan armottomasti, mutta sillä mennään, mitä on. Katotaan, jos päästään jossain vaiheessa vielä marraskuun Tallinnan-reissujen vinkkeihin!

Kun herää aikaisin, ehtii vaikka minne. Tuon toteemilauseen lisäksi joskus pitää noudattaa myös muita aforismeja.  Matkan aikana mulla oli myös ajatus, että kun juoksee paikasta toiseen, ehtii kokea päivässä monen päivän edestä paikkoja. Vanhaa kunnon suorittamista siis, mutta nyt pakon eli työn sanelemana.

Tämä Tallinnan-päiväretki ei siis todellakaan ollut loma, ja sen vuoksi suhtautuminen oli sen mukaista: nyt mentiin ja täysiä!

Buukkasin reissun Eckerön Black Friday -tarjouksista, ja päiväristeily maksoi kokonaiset kolme euroa. Sepä ei ollut juuri mitään, joten totesin, että lisätäänpä mukaan vielä lounget. 20 euroa suunta on melko edullinen hinta siitä ilosta, että aamun saa tehdä töitä kaikessa rauhassa, ja samaan syssyyn saa vielä aamupalan. Kelpasi, kiitos! Otin saman tien molempiin suuntiin, olihan kyseessä työmatka ja hommia oli tehtävä niin mennessä kuin tullessakin.

Joulukuun toinen päivä oli aika mainio ajankohta päästä tunnelmoimaan myös vanhankaupungin joulutoria. Toki mihinkään ylenpalttiseen fiilistelyyn ei todellakaan jäänyt aikaa, mutta pyyhälsin joulutorin ohi pariinkin otteeseen, ja sain samalla nauttia niistä tunnelmista.

Mulla oli päivälle kolme kaupunginosaa listalla: vanhakaupunki, Telliskivi ja Noblessner. Tavoitetta ei ainakaan helpottanut se, että useimmat kohteista piti myös kuvata, joten mun oli saatava homma pakettiin jo ennen auringonlaskua, joka odotti neljän maissa. Dedis oli siis tiukka, mutta päätin selvitä.

Aloitin reissun luonnollisesti vanhastakaupungista, ja olin aivan todella iloinen huomatessani, että monta päivää taivaalla leijuneet pilvet viimein väistyivät ja sainkin nauttia auringosta! Painelin satamasta hyvillä fiiliksillä kohti vanhaakaupunkia jo syksyn aikana tutuksi tullutta reittiä, ja astuin hetkeä myöhemmin porteista sisään Paksun Margareetan eteen.

Viron merimuseo oli avattu edellisellä viikolla, ja oli ollu juuri avausviikonlopun kunniaksi 36 tuntia yhtä soittoa auki. Koska oli maanantai, museo oli juuri sulkenut ovensa, joten en vielä päässyt tsekkaamaan, miten upeaa jälkeä kunnostustöissä oli saatu aikaan. Fiilistelin museota vain ulkopuolelta, ja otin pari askelta kadun toiselle puolelle ja astuin sisään viiden tähden The Three Sisters -luksushotelliin.

Mun oli määrä käydä kuvaamassa hotelli, enkä ollut ilmoittanut tulostanu etukäteen. Henkilökunta oli onneksi superystävällistä, ja kierrättivät mua hotellin huoneissa. Ihan mahtavaa! Tää on ehdottomasti paikka, joka pitää vielä joskus testata.

Vanhankaupungin listalla oli vielä muutama paikka, mutta seuraavana oli kuitenkin luvassa kahvitauko. Istahdin juuri avattuun Tassikoogid-kahvilaan, joka oli supersuloinen herkkukahvila. Tiskillä myytiin macaronseja, kakkutikkareita ja kuppikakkuja, ja pastellivärisissä astioissa seikkaili pikkulintuja. Mun lisäksi kahvilassa oli kaksi muuta suomalaista, mutta virolaiset asiakkaat näyttivät käyvän vaan tekemässä tilaukset kassalla.

Seuraavaksi suuntasin shoppailemaan Raatihuoneentorin läpi sen vieressä sijaitsevaan Woolishin liikkeeseen, jossa myydään paitsi merkin omia Virossa valmistettuja villatuotteita myös muuta virolaista designia. Löysin pari joululahjaa, ja astelin liikkeestä ulos tyytyväisenä myhäillen, ainakin siihen saakka kunnes tajusin, että listan lounaspaikka olis luvassa seuraavana. Justhan mää söin..

Koska hommat oli hoidettava, suuntasin sisälle Pegasus-ravintolaan ja pyysin pöydän yhdelle. Vaikka nälkä ei varsinaisesti kurninut maharepussa, lounasannos oli maittava ja leipäkin ihanaa, palvelusta puhumattakaan. Ravintolakokemus oli tosi hyvä, ja tätä ei voi muuta kuin suositella!

Seuraavana poistuin vanhastakaupungista ja painelin kohti Telliskiveä. Välimatka oli jalkaisin vaan noin kymmenen minuuttia, joten siinä ei kauaa tarvinnut miettiä, turvautuako julkisiin vai ei. Ensimmäinen kohde oli Balti Jaama Turg, joka oli tullut jo aika monella reissulla tutuksi, mutta nyt siellä odotti erityisesti Muhu Pagaridin leipomokoju.

Kauppahallista seuraavana listassa oli niin ikään kansainvälistä ja virolaista designia myyvä Tali, joka tietysti toi kotoisia fiiliksiä, asutaanhan me Helsingissäkin aivan Talin kaupunginosan vieressä. Talin myymälä oli täynnä vaatteita, asusteita ja kodin tavaraa, ja mun piti harrastaa suurta itsehillintää, etten napannut sieltä mukaani kultakoristeltuja lintulautasia, jotka olis olleet just sopivia tähän hetkeen. Suosittelen piipahtamaan!

Sen jälkeen suuntasin syvemmälle Telliskiveen, ja piipahdin F-Hoonessa, mutta tällä kertaa en kyllä alkanut enää syödä mitään. Haaveilin vierailusta Fotografiskassa, mutta se sais odottaa seuraavaan kertaan.

Viimeisenä kohteena oli edessä vielä Noblessner, jonne piti ehtiä ennen auringonlaskua, jotta kuvista tulisi yhtään mitään. Puolisen tuntia reipasta kävelyä, koska julksisista ei ollut mitään apua, ja olin perillä. Suuntasin ensimmäisenä japanilaiseen Kampai-ravintolaan, jossa oli onneksi aika rauhallista.

Sen jälkeen tepastelin aukion halki Staapli 3 -taidegalleriaan, joka oli kyllä elämys. Samassa tilassa toimii galleria ja kahvila, ja virolaistaiteilijoiden töitä katsellessa olis saanu kulumaan hyvänkin tovin. Kolmantena kiinnostavana kohteena mulla oli kaupunginosassa vielä listalla fine dining -ravintola 180, mutta sinne ei ollut mitään asiaa ilman varausta varsinkaan, kun paikka oli maanantai-iltapäivänä suljettu. Se siitä, ajattelin, ja suuntasin Shishin joulukoristeoutletiin.

Ehdin vielä päivänvalon viimeisten säteiden valaistessa ottaa ekat askeleet kohti vanhaakaupunkia, missä kävin nopeasti moikkaamassa kaikella epätodennäköisyydellä lomailemassa olleita sukulaisia (terkut vaan Tytti, Tiina ja Anki!) ennen kotimatkaa.

Kuljin päivän aikana kaikki siirtymät jalkaisin, ja se reilut 20 000 askelta tuntui kieltämättä aika raskaasti siinä vaiheessa, kun konkoiliin takaisin Eckerön Finlandiaan. Kaikki kiitos loungelle, se tiesi paikkansa erityisesti tuolla matkalla.

Vaikka tämä reissu todisti että yhden kahdeksan tunnin aikana ehtii vaikka mitä ja siihen vielä vähän päälle, voisin jatkossa ottaa nuo päiväretket vähän rauhallisemmin. Sen sijaan tästä kannattaa painaa paikat mieleen, ja lisäinfot löytyy meidän tiimin tekemästä, tammikuussa julkaistusta Rantapallo-lehdestä, jota varten tuo jäätävä kuvausretkikin tehtiin.

9.2.2020 2 Kommenttia
4 Facebook Twitter Google + Pinterest

Nielaisin pari kertaa aika kuuluvasti, kun sain Italian-työmatkan ohjelman ja huomasin keskimmäisen reissupäivän aktiviteetin: hiihtoa maailmanmestaruuden ja olympiakultaa voittaneen italialaishiihtäjä Marco Albarellon opastuksessa. Apua!

Retken toinen kohde Cervinian jälkeen oli laakson pohjalla, noin 1 500 metrissä sijaitseva Cognen kylä ja vielä tarkemmin Gran Paradison kansallispuisto, joka on tunnettu hiihtoladuista ja -maisemista. Tänne tullaan hiihtämään, siispä se oli myös meidän ohjelmassa. Hiihtäminen ei tietenkään ollut pakollista, mutta koska olin jo muutaman vuoden ajan ollut vähän kiinnostunut kokeilemaan, josko peruskoulun traumat olis hellittäneet, en edes harkinnut kokemuksen väliin jättämistä.

Siispä seisoin lopulta hiihtoladun alkupäässä monot jalassa, valmiina hiihtoelämykseen. Vieressä seisoi olympiavoittaja. Ei auttanut kuin alkaa sivakoida!

Meidän hiihtoseurueeseen kuului lisäksi toinen suomalainen, Hiihto-lehden päätoimittaja Seppo Anttila, joka oli suvereeni hiihtäjä ja jakoi hyviä vinkkejä italialaismestareiden ohessa. Muutoin mukana oli tanskalaisia, joista yksi oli kova hiihtomies, mutta muutoin kokemusta ei juurikaan ollut. Paineet ei siis lopulta olleet kovin kovat, vaikka tietysti suomalaisen pitäis hiihtää osata.

Liu’uttiin ladulle, ja homma lähti käyntiin. Hiihtäminen oli huomattavasti raskaampaa kuin muistin, mutta aika hauskaa. Tekniikka oli tietysti aivan hukassa ja kunto loppui salamannopeasti, kun piti ruveta keulimaan ja painella menemään niin kovaa, että olympiavoittajan oli pakko vähän kehaista. Tuntui hyvältä.

Vielä paremmalta tuntui, kun omasta hiihdosta sai oikeasti positiivista palautetta. Nyt oltiin tosi kaukana niistä peruskoulun hiihtokilpailuista, joissa vuorottelin aina viimeisestä paikasta erään toisen mimmin kanssa.

Vedettiin laaksossa aika pieni reitti, vaan noin viitisen kilometriä, mutta se oli aivan riittävä aloitus meidän porukalle. Aivan hikisinä saavuttiin takas lähtöpisteeseen, ja huikattiin italialaisille graziet. Miten jännää päästä olympiavoittajan opastukseen!

Gran Paradiso oli aika mainio hiihtokohde, ja varmasti jos oltaisiin vietetty siellä useampi päivä, sivakointi olis alkanut tuntua vielä mukavammalta. Meidän sukset oli kuitenkin ilmeisesti vähän kämäset, ja vaikka pito oli hyvä, luisto oli huono. Täydellinen hiihtoelämys olisi siis vaatinut piirun verran parempia suksia, joten jos suunnittelet hiihtoreissua Cogneen, tuo mukana omat sukset tai vuokraa ne muualta (mutta älä Cerviniasta, sillä sielläkin kuulemma käteen lyötiin huonot sukset).

Erikoista oli Suomen oloihin tottuneena myös se, että hiihtoladun käyttämisestä perittiin maksu! Se oli myös aika iso, sillä hiihtoretken alkajaisiksi tulee maksaa kahdeksan euron suuruinen lippu, joka mahdollistaa pääsyn kansallispuiston ladulle.

Kokemus oli takuuvarmasti mieleenpainuva, ja hiihtäminenkin oikein mukavaa. Ehkä tästä lähtee uusi hiihtoura, näin kypsemmällä iällä!

4.2.2020 0 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest