Irlanti

Jos Cliffs of Moherin suhteen kävi tajuttoman huono munkki, oli onnetar mun puolella maanantaina, kun kotimatka Irlannista koitti. Ofelian saapumisesta oli varoiteltu useaan otteeseen, ja jännättiin sormet ristissä, miten paluulennon kanssa kävis.

Kaikeksi onneksi olin varannut paluulennon maanantaiaamulle, ja aikaiselta tuntunut puoli 11 lento taisi lopulta olla viimeisiä, mitä Dublinin lentokentältä sinä päivänä nousi. En siis nähnyt kuuluisia nähtävyyksiä, mutta pääsinpähän ainakin ajoissa kotiin ilman sen suurempaa lentokenttäjähimistä, mitä voi pitää jo sinänsä voittona varsinkin, kun osa kavereista odottelee edelleen uutta paluulentoa sunnuntaina päättyneistä kisoista.

Itse Dublinin-viikko oli melko erikoinen mun näkökulmasta, sillä tosi harvoin, tai oikeastaan ei juuri koskaan, tulee matkustettua ulkomaille niin että varsinaisesta kohteesta ei oikeastaan nää yhtään mitään. Nähtävyyksien tsekkailu jäi siihen yhteen ainoaan päivään, kun hengasin sumuisilla kallioilla ja tsekkasin Dublinin kaksi nähtävyyttä aamukuuden pimeydessä ja that’s all.

Olin lähtenyt reissuun töihin ja niissä merkeissä matka kuluikin, lähinnä kisahallin, hotellin ja lyhyen kävelymatkan päässä sijaitsevan ravintolan väliä hiihtäen. Näin reissaajan näkökulmasta aika paljon jäi kaivelemaan, ja tuntuukin että voisin ihan hyvin lähteä Dubliniin uudelleen milloin vain, jos kaupungista jotain silloin vaikka sattuis näkemään.

Nyt ehdin tosiaan nähdä Ha’pennyn sillan ja puikkelehtia hetken aikaa kapeilla ja aika hauskan näköisillä kaduilla, mutta siihen jäi nähtävyyksien tsekkailu. Toisaalta oli mielenkiintoista kokea tällainenkin reissu, jossa kohteesta saa vaan ihan pienen teaserin. Ehkä ens kerralla enemmän!

Löytyykö lukijoiden joukosta Dublinin-tuntijoita, kantsiiko lähtä uudelleen?

”Olis tullu parempi mieli jos olis polttanut ne rahat.”

Tämä harvinaisen osuva lentävä lause kuultiin ensimmäisen kerran vuoden 2011 road tripillä Los Angelesissa, kun pojat oli käyneet Universal Studiosilla ja Juho ei ollut aivan tyytyväinen päivän antiin. Sama fiilis tuli tänään täällä Irlannissa, kun kävi katsastamassa maan kauneimmaksi kehutun luontonähtävyyden, Cliffs of Moherin.

Tai no rehellisyyden nimissä myönnettäkööt, että katsastaminen on ehkä turhan ylevä ilmaisu. Enemmän oikein menee, jos sanon että hengitin samaa ilmaa, mikä ympäröi kuuluisia kallioita. Nimittäin kuten tämän syksyn reissujen teemaksi on alkanut muodostua, myös tässä kohteessa oli niin sankka sumu ja linssin kasteleva tihkusade, että näkymästä ei nähnyt yhtään mitään. Mutta tulipahan käytyä oikein paikan päällä!

Lämpimät ja aurinkoiset terkut siis täältä Irlannista! Saavuin pelipaikoille eilen, ja oon tänään nauttinut tämän reissun ainoasta rehellisestä lomapäivästä. Uksin pitkään käytänkö päivän bussissa matkatakseni maan toiselle puolelle ja nähdäkseni Irlannin kauneimmat maisemat, vai otanko iisimmin ja piipahdan rennolla turreilupäivällä Dublinissa. Vuolaiden kehujen vakuuttamana valitsin ensimmäisen, ja kuten insta storystakin saattoi huomata, eihän se ihan nappiin mennyt ainakaan noin maisemien puolesta.

Reissu oli jo itsessään aika pitkä ja rasittava, sillä Cliffs of Moher sijaitsee tosissaan Irlannin länsirannikolla siinä, missä Dublin sijaitsee aivan itärannikolla. Matka maan toiselle reunalle kestää kolmisen tuntia, ja mun budjettiin mahtuvia retkiä tuntui olevan tarjolla vaan 13 tunnin mittaisina, jotka tietysti sisälsivät myös muita kohteita. Tehokkaasti käytettynä olisin siis ehkä selvinnyt reissusta noin kahdeksassa tunnissa, mutta koska lyhyitä reissuja ei tuntunut olevan tarjolla, päätin varata koko päivän kestävän reissun ja kuten aina, eipä se siinä varausvaiheessa niin pitkältä tuntunut.

Ja eipä siinä, olis voinut sylettää vielä enemmän jos koko päivän ohjelmassa ei olis ollu mitään muuta kuin hernerokkasumun takana piileskelevät sumuiset jyrkänteet. Cliffs of Moher oli kuitenkin koko päivän päätapahtuma sekä ainoan vapaapäivän ja sitä myötä myös koko viikon mittaisen matkan tärkein luontokohde, joten ymmärtänette miksi mua kyrsii niin paljon, että Kolin märinäpostauksen lisäksi oli pakko itkeä huonoa sääkarmaa myös toisen postauksen verran.

Vaan mitäpä tuosta enemmän kertoisi, kuvat antaa tasan oikean kuvan siitä, millaisessa sumussa yritin tiirailla piilossa olevia jumalaisia maisemia. Toivon, että mun huono sääkarma jäisi nyt tähän, sillä Kolin jälkeen mietin tosi kovasti että kiinnostaako edes ottaa riskiä Irlannissa, mikä ei nyt varsinaisesti oo aivan kuuluisa aurinkoisesta kelistään, mutta päätin ottaa riskin. Kelit kuulemma voivat vaihdella puolessa tunnissa rankkasateesta täydelliseen poutasäähän, ja siellä mää sitten seisoskelin tihkusateessa jyrkänteen reunalla tuijottamassa sumua ja odottamassa, milloin pilviverho väistyisi. Lopulta loppui aika ja oli luovutettava, eikä maisemista näkynyt yhtä todella epämääräistä siluettia enempää.

Ja ne ekassa lauseessa mainitut rahat – sen retken 60 euron hinnan lisäksi harmitti myös menettää käytännössä koko päivä, jonka olis voinut käyttää niin monella muullakin tavalla. Jos kuitenkin jotain hyvää oikein yritän tämän päivän retkestä kaivaa, oli se se, että sain nukuttua matkalla oikein mukavasti. Ja koinpahan myös elämäni ensimmäisen turistibussimatkankin!

En oo varma oonko maininnut blogin puolella riittävän monta kertaa sitä syytä, miksi mää täällä Irlannissa oon, niin tässä vielä yhesti: oon tekemässä urheilutoimittajan hommia Taekwon-Don maailmanmestaruuskilpailuissa. Jännintä on se, että tällä kertaa työskentelen koko maailmanliiton leivissä, mistä syystä myös kaikki mun juonnot on tietysti englanniksi. Jos siis oot miettinyt että millaista englantia mää mongerran, niin kantsii seurata kisavideoita ITF Taekwon-Do -Youtube-kanavalta. Siellä ei paljoa ehdi lausumisia siloitella, kun huomisesta alkaen pingotaan haastattelusta toiseen.

Nyt jos koskaan on niin jännät paikat, että eiköhän tuo Cliffs of Moherin tuoma pettymys siitä unohdu aika vauhdilla, kun todelliset hommat alkaa.

Ja tajusin juuri, että oon julkaissut kolme sumuista postausta putkeen. Tähän täytyy saada muutos ja vauhdilla!