Pallontallaajat.net
Valikko
Kategoria

Iso-Britannia

Lontoon-reissu piti sisällään muutakin kuin shoppailua ja juoruamista, sillä reissun kohokohta oli ehdottomasti lauantai-iltapäivälle buukattu musikaali. Pohdiskeltiin musikaalia tytsyjen kanssa hetken aikaa, mutta huomattuani jo legendaariset mittasuhteet saaneeseen Book of Mormoniin olevan vielä lippuja jäljellä, oli päätös tehty. Pari klikkausta ja yksi luottokortin vilautus myöhemmin meillä oli liput musikaaliin!

Mikä ihmeen Book of Mormon?

Muistan vielä elävästi kun kuulin musikaalista ekan kerran viitisen vuotta sitten, ja mietin kovasti miten mormoneista kertova musikaali voi olla niin hulvattoman hauska, että se on loppuunmyyty ilta toisensa jälkeen. Selvittämättä juonesta sen enempiä totesin kuitenkin lopulta, että kait South Parkin kirjoittajien musikaali uppoaa joillekin, mutta mua se tuskin naurattaisi (tässä olin niin väärässä kuin ihminen voi olla, siitä lisää myöhemmin). Mietin että vois kait se kuitenkin olla ihan siisti nähdä sitten joskus, jos onnistuisin joskus saamaan liput käsiini.

Teille, jotka ette mun tavoin olleet tienneet musikaalin juonesta aiemmin, tässä vähän esimakua:

Book of Mormon kertoo siis kahdesta mormonipojasta, jotka lähtevät lähetystyöhön Ugandaan. Musikaali sai ensi-iltansa Broadwaylla vuonna 2011 ja nopeasti sen jälkeen myös Lontoon West Endissä. Book of Mormon kylpi alusta saakka suosiossa ja kuten sanottua, viime hetken lipuista oli turha unelmoida.

Musikaalilippujen ostaminen

Kävin muutamaa kuukautta ennen reissua huvikseen tsekkaamassa lippujen tilanteen musikaalin virallisilla nettisivuilla, ja niitähän olikin saatavilla. Se oli aika hyvä aika varata liput, sillä sivuston mukaan ne kannattaa ostaa viimeistään 2,5 kuukautta ennen esitystä, joten meidän ajoitus oli lähes täydellinen.

Otettiin liput mukiinmeneviltä paikoilta ja maksettiin niistä lopulta noin 80 euroa naamaa kohti, ja nyt musikaalin nähtyäni voin kyllä todeta, että esitys oli täysin hintansa väärti.

Book of Mormoniin saa, käsittääkseni Lontoon lisäksi myös Nykissä, ostettua halpoja 20 punnan/dollarin lippuja, jos on tuuria. Esityksiin järjestetään arvonta, jonka voittajat saa ostaa kaksi edullista lippua musikaaliin. Se on aika loistava mahis budjettireissaajillekin päästä tsekkaamaan musikaali, sillä halpoja viime hetken lippuja ei tähän musikaaliin oo edelleenkään saatavilla.

Mahtava musikaali!

Lontoon Book of Mormon esitetään Prince of Wales -teatterissa Leicester Squarella eli alueella, mikä vilisee toinen toistaan krumeluurimpia musikaaliteattereita. Keskeinen sijainti takasi sen, että jopa me löydettiin paikalle siitäkin huolimatta, että kartanlukunakki oli osunut mun kohdalle. Lippujen nouto alkoi kahdelta (eli mun päässä paikalla piti olla viimeistään kahdelta), ja kun oltiin nurkilla jo puolelta ehdittiin vielä kieriskellä China Townissa haistelemassa tunnelmaa.

Oltiin teatterilla viittä vaille kaksi, ja lähes olematon jono luikerteli jo vauhdilla sisälle. Kaivoin kiireessä esiin meidän varausvahvistusta, mutta en aivan ehtinyt saada oikeaa tiedostoa esille kun olin jo tiskillä – uskomattoman nopeaa toimintaa! Liput onneksi löytyi nimellä, eikä varausvahvistusta edes kysytty. Huippumukava henkilökunta ohjasi eteenpäin, ja vaan joitakin minuutteja myöhemmin istuttiinkin jo paikoilla superjyrkässä ja toistaiseksi vielä lähes typötyhjässä katsomossa.

Valmiina musikaaliin!

Viimein musikaali alkoi, ja moro! Meni noin kaks sekuntia ennen ensimmäisiä räkänauruja, jotka ei sitten ottaneet loppuakseen – ja sama tilanne tuntui olevan lähes kaikilla muillakin saliin astuneilla. Huumori oli tosi kieroutunutta, paikoitellen jopa aika sairasta, mutta samalla niin hulvatonta! Sali vaan raikui naurusta.

Sen enempää spoilaamatta sanon, että kolme tuntia hurahti puoliaikoineen silmänräpäyksessä. Pelkäsin etukäteen vähän että lyhyeksi jääneiden yöunien vaikutuksesta vetäisin parit tirsat pimeässä teatterissa esityksen aikana, mutta siihen ei naurulta kyennyt.

Kun Book of Mormon lopulta päättyi ja viimeisetkin aplodit oli loppuneet, vyöryi salista ulos harvinaisen hyväntuulinen ihmismassa. Meitäkin nauratti ja laulatti vielä pitkään, ja tuossa linkatussa videossa kuuluvaa Hello-biisiä on hyräilty toimistolla päivästä toiseen. Jopa niin kovasti, että nekin työkaverit jotka ei ees reissussa olleet, on jääneet kiinni hyräilemästä biisiä.

Sen enempää kehumatta voin suositella tätä täysin: Book of Mormon kantsii todellakin nähdä!

Mitä mieltä oot muuten väliotsikoista? Päätin kokeilla ekaa kertaa, ja en nyt tiiä ovatko ne tulleet jäädäkseen. Kannattaisiko?

3.6.2018 2 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest

Ei kevättä ilman Lontoon-seikkailua, sen oon päässyt viime vuosina toteamaan. On fantastista huomata miten Lontoosta on tullut mulle oikeasti vuosittainen kohde, ja miten kaksikin päivää riittää saamaan Lontoo-kuumeen taas hetkeksi kaikkoamaan. Myös se että tietää pääsevänsä sinne taas viimeistään vuoden päästä pitää pahimman kuumeen loitolla.

Yhden viikonlopun mittainen Lontoon-kaupunkiloma osui tänä vuonna suurelle hääviikonlopulle, sillä noustiin Lontoon-koneeseen Harryn ja Meghanin hääpäivän aamuna. Toisin kuin olis voinut kuvitella, ei häähumu näkynytkään kaupungilla juurikaan, vaan meininki oli aika perus. Siellä täällä tuli vastaan tietysti onnitteluja hääparille ja turistikojut oli täynnä H+M-krääsää, mutta muuten meno oli kuin minä tahansa päivänä.

Mietin että mitä kirjoittaisin reissusta, joka oli ihan perinteinen tyttöjen kaupunkiloma: shoppailua, syömistä ja juoruamista. Sitten tajusin että eihän niiden matkojen tarvi ollakaan mitenkään erityisiä ohjelmaltaan ollakseen merkityksellisiä, ja perusreissustakin löytyy takuulla juttuja, joista toiset haluaa kuulla. Siispä seuraavana luvassa reissuraportti ihan perusreissulta!

Lennettiin Lontooseen Finnairin aamulennolla, ja pääsin viimein testaamaan uuden A350-konetyypin. Vaikka istumapaikka oli se koneen huonoin, 3+4+3-istumapaikkajaossa mun paikka sijaitsi tietysti keskirivin keskellä, mutta eipä se kolmen tunnin mittaisella lennolla juuri ressannut. Vaikka lento lähti superaikaisin ja takana oli vaan nelisen tuntia unta, piti koneen viihdejärjestelmästä ottaa tietysti kaikki ilo irti, sillä harvemmin Euroopan sisäisellä lennolla pääsee katselemaan lentoyhtiön tarjoamaa leffaa. Yösyöttö oli mainio, ja kohta jo laskeuduttiinkin Lontooseen, mihin oli luvattu samanlaista ihanaa superhellettä kuin Suomessakin ollaan saatu nauttia lähes koko toukokuu.

Oltiin perillä Heathrow’lla ysin pintaan, ja reilun tunnin päästä oltiinkin jo hotellin respassa viemässä kamoja säilytykseen. Toisin kuin kahdella aikaisemmalla yhden yön Lontoon-reissulla, tällä kertaa majoituin seurasta johtuen jossain muualla kuin halvimmassa mahdollisessa hotellissa, sillä buukattiin tyttöjen kanssa majoitus kansainvälisen Ace-ketjun Shoreditchin hotellista. Ei saatu vielä huonetta, joten nopean naaman kampaamisen jälkeen paineltiin nopeasti takaisin kadulle.

Kesälauantainen Lontoo oli parhaimmillaan, vaikka aamusta olikin vielä vähän viileää. Tehtiin rauhassa matkaa jalan kohti keskustaa, ja astuttiin sisälle ensimmäiseen riittävän kivalta näyttävään ruokapaikkaan. Lopulta meidän lounaspaikaksi valikoitui Holbornissa sijaitseva Byron-ketjun ravintola, joka oli meille kaikille täysin uusi tuttavuus. Tunnelma oli kiva ja burgerit hyviä, joten valinta meni nappiin! Myöhemmin reissun aikana bongattiin saman ketjun burgeriloita vähän väliä.

Ensimmäinen reissupäivä meni Lontoon tunnelmaa fiilistellessä sekä tietysti – tyttöjen reissulla kun oltiin – shoppaillessa. Lopullinen tuliaissaldo osoittautui melko pieneksi, mutta siitä huolimatta Oxford Streetin kaupoissa on aina yhtä kiva seikkailla. Tosin nyt tuli taas todettua Oxford Streetin olevan Lontoon karmeimpia paikkoja, mutta jostain syystä siitä huolimatta sitä löytää itsensä sieltä kerta toisensa jälkeen, lähes jokaisella reissulla.

Ensimmäinen päivä sisälsi niin paljon kävelyä, että uudet reissukengät oli iltaan mennessä takuulla ajettu sisään. Päivä hurahti tosi nopeasti ihan vaan shoppaillessa ja kävellessä, mutta sen lisäksi ehdittiin jotain muutakin, nimittäin käydä katsomassa musikaali! Se oli niin hieno elämys, että siitä on luvassa vielä oma postauksensa, mutta nyt kun puolen vuoden sisällä oon päässy kokemaan musikaalin sekä Broadwaylla että West Endissä, lupaan itelleni pyhästi sisällyttäväni jatkossa musikaalin matkaohjelmaan aina, kun oon Nykissä tai Lontoossa.

Paluumatkalla tuhannen väsyneenä piipahdettiin vielä pubissa, sillä pitihän sekin kokemus saada. Astuttiin sisään taas aika randomisti kivalta näyttävään paikkaan, ja toisten nauttiessa perinteistä fish’n’chipsiä mää valkkasin eteeni mulle perinteisen päivän toisen burgerin. Kelpasi!

Kun lopulta pitkän päivän jälkeen päästiin hotelliin, saatiin huone ja kaaduttiin sänkyihin, oli fiilis kuten onnistuneen kaupunkimatkapäivän (loma ei välttis tässä vaiheessa oo se osuvin sana) pitääkin: kaikkensa antanut. Valkattiin noin 300 euroa yöltä maksanut Shoreditchin Ace huippuhyvien arvostelujen, viiden tähden ja suht hyvän sijainnin vuoksi, mutta täytyy sanoa että oli se kieltämättä vähän pettymys. Toki neljän hengen huoneissa joudutaan aina tekemään vähän kompromisseja, mutta tosi monet jutut hotellissa oli kuitenkin vähän tekemällä tehtyjä. Esimerkiksi huoneessa oli saatavilla komea – tietysti maksullinen – viskivalikoima tosi helposti, mutta vedenkeittimen taas joutui kaivamaan erikseen laatikosta, ja yhdistämään vielä jatkojohtoonkin ennen kun teen sai keitettyä.

Tytöt ei ollut myöskään saada loppua kuittailuille kun tajuttiin, että lopulta mun valitsema Ace sijaitsee aika railakkaalla bilealueella ja on itse asiassa myöskin aikamoinen bilehotelli. Biletys raikui aika hyvin myös huoneisiin, joten korvatulpat oli melko must. Kaiken kaikkiaan hotelli oli tarkkaan harkitun ja hyvännäköisen sisustuksen lisäksi tosi ok, perusjutut toimi lähes kunnolla mutta en ehkä ihan viiden tähden hotelliksi saati 300 euron arvoiseksi menis sitä kehumaan. Oli kiva käydä, mutta ens kerralla joku muu sitten.

Sunnuntaiaamun aamiainen nautittiin hotellin yhteydessä toimivassa We are hoi polloi -ravintolassa, joka ei sijainnutkaan hotellin kattoterassilla, toisin kuin kuvittelin (miten ihminen voi olla näin kujalla? :D). Ehkä nettisivuillakin oltiin uhrattu käytännön toimivuus tyylikkyyden vuoksi, mutta tässä reissaajassa se herätti lähinnä pientä harmitusta. Vaan eipä siinä, puuroaamiainen kelpasi ja sen jälkeen oltiinkin valmiita toisen päivän seikkailuihin!

Sunnuntaista oli tulossa vielä kuumempi kuin lauantaista, mutta siitä huolimatta oltiin jäätymisen partaalla, kun aamutuimaan lähdettiin liikkeelle. Nopeasti are kuitenkin lämmitti ja löydettiin itsemme Covent Gardenin huudeilta fiilistelemässä lähes autiota turistikohdetta. Nautittiin auringosta vielä hetki läheisessä puistossa ennen kauppojen aukeamista, ennen kuin oltiin valmiita tekemään täsmäiskut viimeisiin suosikkipaikkoihin: Whole Foods teevalikoimineen, Dorothy Perkins ja River Island oli vielä listalla ennen lähtöä.

Lontoo-seikkailun kruunasi vielä mun klassikko, puistopiknik Hyde Parkissa. Läheinen Sainsbury’s oli harmillisesti lopetettu, tai oikeammin koko rakennus missä ruokakauppa sijaitsi, oli hävinnyt, joten haettiin piknik-eväät läheisestä Tescosta. Sekin tietty kelpasi, ja oli suorastaan mahtavaa päästä vaan nauttimaan double-deckerien täyttämästä maisemasta ja ihanasta auringosta.

Kaks päivää Lontoossa, tällä kertaa kavereiden kanssa, oli ihana tapa päättää reissukevät. Oon superkiitollinen kaikista seikkailuista mitä oon päässyt kevään aikana kokemaan, ja niiden ansiosta toivoinkin että lomareissuton kesä menee tosi mukavissa tunnelmissa kotihuudeilla. Onneksi tässä on kuitenkin vielä ainakin yksi työmatka kesällekin luvassa, niin ei mee aivan Suomi-fiilistelyksi koko kesä.

Kiitos maffftavasta reissuseurasta Christu ja Noora! 

1.6.2018 4 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest

Kävin kesäkuun alussa pari päivää Lontoossa, ja vaikka reissu sattuikin keskelle aivan jäätävää reissukautta, tiesi se siitä huolimatta paikkansa. Vain minä ja Lontoo, siinä on kombo joka toimii joka kerta, vaikka en noin muuten ihan hirveästi olekaan yksin matkailija.

Kahdelle päivälle en ollut suunnitellut oikeastaan mitään. Siinä missä oon aikaisemmilla reissuilla asettanut itselleni kovan tavoitteen löytää jotain uutta ja siistiä kaupungista, tällä kertaa halusin vaan pyöriä niissä samoissa tutuissa paikoissa ja pysyä visusti omalla mukavuusalueellani. Eikä se mikään huono idea ollut, sillä reissun aikana koetut elämykset oli aivan ässiä!

Matkapäivät ei tosiaan pitäneet sisällään yhtään mitään ihmeellistä. Kävelin ahkerasti paikasta toiseen ja fiilistelon Lontoon katujen tunnelmaa niin kovasti kuin kykenin. Kävin shoppailemassa Oxford Streetillä ja Carnaby Streetillä, kiertelin Sohon pikkukatuja, istuskelin puistoissa, nappasin perinteiset puistopäikkärit (yksin reissatessa mukana oli tietysti myös pieni jännitysaspekti), kuuntelin kovasti äänikirjoja ja nautin kaupungin tunnelmasta. Kun kävely alkoi tuntua jaloissa hyppäsin pyörän selkään, ja muistin aika nopeasti miksi se ei välttämättä oo hyvä idea Lontoon iltapäiväruuhkassa varsinkaan, jos automaattisesti ajaa väärällä puolen tietä…

Päivä sujui tosi nopeasti, ja löysin uusia lempipaikkoja niin Leicester Squarelta kuin Hyde Parkistakin. Oli muuten hauska huomata miten oon onnistunut missaamaan Leicester Squaren, sillä kävin siellä ekaa kertaa vasta toissa reissulla. Mun lempipaikka Lontoossa on ehdottomasti Trafalgar Square, mutta kyllä nuo kaupungin muutkin turreaukiot on kieltämättä aika tunnelmallisia!

Siinä missä olin edellisellä reissulla päässyt tosi helpolla majoituksen suhteen löytämällä hyvän ja halvan majapaikan lähes sormia napsauttamalla, oli tällä kertaa majoituksen etsiminen huomattavasti työläämpää. Kesäkuu on tietysti huomattavasti syksyä kiireisempää matkustusaikaa, ja jotenkin vetkuttelin majapaikan varaamisen kanssa viimeiseen asti. Kävin toki vähän väliä jo hyvissä ajoin tsekkailemassa majapaikkoja, mutta kun mitään täysin sopivalta vaikuttavaa ei tullut vastaan, jätin varauksen odottamaan. Sama toistui useita kertoja, kunnes tajusin paria viikkoa ennen reissua että mulla ei oo vieläkään majapaikkaa!

Silloin ei ollut enää saumaa vitkutella, ja buukkasin lopulta itelleni hostellimajoituksen. Mulla on Lontoosta hyviä ja huonoja hostellikokemuksia, mutta viimeisimmän, Lauran kanssa koetun Generator-hostellimajoituksen kokemusten perusteella uskalsin varata itelleni hostellipedin pitkästä aikaa, ja vielä hyvillä mielin. Valkkasin Hostelwordin valikoimassa saatavilla olevista majapaikoista parhaimmat arvostelut saaneen hostellin, ja maksoin sänkypaikastani noin 30 euroa sen enempää harmittelematta. Halpaa kuin saippua, ainakin jos vertaa hotelleihin.

Majoituin lopulta siis Lontoon Wombats-hostellissa. Saman ketjun hostellit on tullut testattua pariin otteeseen Wienissä, eikä tälläkään kertaa tarvinnut pettyä. Majoituin kuuden tytön dormissa, missä oli oma kylpyhuone, joten perusmukavuudet oli taattu. Oli ilahduttavaa huomata että tässä hostellissa oli oikeastaan kaikki mitä reissaaja kaipaa huoneen oman kylppärin lisäksi: lukolliset kaapit, sängyn yhteydessä oleva pieni hylly, lamppu sekä sähköpistoke. Tosin huoneessa oli aivan tautisen kuuma kun saavuin sinne aurinkoisen päivän päätteeksi, mutta ikkunat avattuani alkoi taas hengittäminenkin olla helpompaa.

Koin kieltämättä oloni vähän käppyräksi siellä niiden just ja just parikymppisten reissaajien joukossa. Ikä- ja aikaero näkyi esimerkiksi siinä että mää saavuin tyylilleni uskollisena hostelliin joskus seitsemän pintaan ja olin vaivoin hereillä yheksään. Nukahdin lopulta huoneeseen johon yksikään huonekaveri ei ollut vielä palannut. :D Aamulla nousin vastaavasti seiskan pintaan, tosin innokkaimmat kaupunkilomailijat oli siihen mennessä jo nousseet, mutta ehdin vaihtaa muutaman sanan ennen lähtöä yöllä liikenteessä olleen misun kanssa, joka kertoi omat fiiliksensä yön tapahtumista.

Kuten kirjoitin jo aikaisemmin, ekan päivän rento tunnelma sai vähän kolhuja yön tapahtumien myötä. Lontoo oli kuitenkin taas kerran sama vanha tuttu, ja munsta alkaakin tuntua että näistä kaksipäiväisistä kahdenkeskisistä kohtaamisista saattaa tulla tapa!

8.7.2017 0 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Olin viikonlopun Lontoossa. Olin suunnitellut viettäväni huolettoman viikonlopun Euroopan lempikaupungissani ajatellen lauantain ja sunnuntain sisältävän pääasiassa shoppailua, syömistä ja hurjasti kävelyä. Ehkä soin jo ennen reissua ajatuksen sille, että yksin matkailu mahdollistaisi hetken itsetutkiskelua ja veisi mua askeleen enemmän kohti sitä ihmistä mikä haluaisin tässä elämässä olla, mutta sen kummempia pohdintoja en ollut tuolle viikonlopulle kaavaillut. Toisin kuitenkin kävi.

Sunnuntaiaamuna heräsin viestitulvaan, kun ystävät ja perheenjäsenet tarkistivat mun olevan kunnossa. Todellisuus iski vasta kun kerkesin nopeiden vastausten jälkeen tsekata uutiset, ja luin edellisyön tapahtumista. Aika tosi läheltä piti, tavallaan.

Majoituin parin kilsan päässä päässä London Bridgeltä. Sillä hetkellä kun valkoinen pakettiauto kurvasi ihmisjoukkoon, minä tosin olin jo pitkän päivän ja parin tunnin aikaeron uuvuttamana syvässä unessa. Sunnuntaiksi oltiin sovittu Annikan kanssa brunssi Southwarkin alueelle aivan Borough Marketin lähelle, missä pakettiautoista rientäneet puukkomiehet riehuivat. Kaikki paikat oli kuitenki poikkeuksellisesti kiinni, joten saatiin keksiä toinen vaihtoehto ekalle suunnitelmalle. Lisäksi poliiseja ja median edustajia oli lähes kaikkialla aivan valtavasti.

Näin matkailijana vois olla helppo säikähtää tällaisesta ja todeta, että turvallisinta olis varmaan pysytellä kotona. Mun ajatus oli sunnuntaina toisenlainen ja totesin, että sillä hetkellä kun mää nostin pääni hostellipedillä olleesta tyynystä, ei maailmassa varmaan ollut turvallisempaa paikkaa olla. Tilanteen jo rauhoituttua useita tunteja aikaisemmin sattuneen iskun jälkeen oli helppo luottaa siihen, että Lontoon virkavalta oli ehtinyt kaikkialle.

Terrorismin pelon kanssa toiminee sama ajattelutapa kuin lentopelonkin kanssa: se on ihan turhaa, sillä jos jotain on sattuakseen, sille tuskin mahtaa yhtään mitään edes pelkäämällä. Kun nykymaailmassa räjähtelee niin itä- kuin länsinaapurissakin, ei Helsingissäkään voi kuvitella olevansa täysin turvassa. Se kait pitänee vaan hyväksyä, ellei halua muuttaa takaisin Yli-Iihin.

Kuten aina elämässä, myös matkaillessa on pakko ottaa riskejä mikäli haluaa nähdä ja kokea uusia paikkoja, kulttuureja sekä elämyksiä. Matkailusta on tavallaan turvallisuus kaukana, mutta toisaalta niin se on elämästäkin noin yleensä.

Lontoon tapahtumat järkyttivät tietysti aika lailla erityisesti, kun sattui olemaan juuri silloin paikan päällä mutta myös sen takia että kyseessä on kaupunki, johon mulla on niin suuri rakkaussuhde että palaan sinne vuosi toisensa jälkeen. Kun vastailin läheisten viesteihin olevani elossa ja merkitsin Facebookiin olevani turvassa mietin toivoneeni joskus aikaisemmin, ettei mun tarvis koskaan tehdä kumpaakaan noista asioista. Näköjään kerta se on ensimmäinenkin.

Nyt tuntuu että tää vaan on muistutus siitä että maailma on nykypäivänä tällainen, eikä sille voi oikein mitään. Kuitenkin nyt jos koskaan tarvitaan rohkeutta, sillä jos jotain haluaa elämässä tehdä on se tehtävä siitä huolimatta, että jotain vois sattua.

5.6.2017 4 Kommenttia
5 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit