Pallontallaajat.net
Valikko
Kategoria

Italia

Hiihtämisen lisäksi Aostanlaaksossa sijaitseva Cogne tunnetaan niin Italiassa kuin maan rajojen ulkopuolellakin erinomaisista kiipeilymahdollisuuksistaan. Mekin päästiin hiihtoelämyksen päätteeksi kokemaan ihan vähän, mitä kaikkea pikkukylällä on tarjottavanaan.

Alue on tunnettu erityisesti jäätyneillä vesiputouksilla kiipeilystä, joka kuulostaa aika siistiltä. En oikein tiennyt mitä odottaa, kun meille lyötiin kouraan jääraudat ja valjaat, jotka ohjeistettiin pukemaan päälle. Ei muuta kuin kamat niskaan ja menoksi.

Lähdettiin liikkeelle kahden oppaan, Alberton ja Marcon kanssa ja suunnattiin ulos kylästä. Aivan keskustan liepeillä sijaitsevat kiipeilymaastot tarjoavat aika huikean elämyksen, jos paikalla sattuu olemaan oikeaan aikaan, eli käytännössä vuodenvaihteen tienoilta helmikuulle. Me oltiin liikkeellä auttamattomasti liian aikaisin, mutta sitäpä ei tuossa vaiheessa vielä tiedetty, vaan aikamoisen jännityksen vallassa pistelin jäärautaa toisen eteen semisti peläten, mitä tuleman pitäisi.

Vaellettiin lumen peittämissä maisemissa rapiat puoli tuntia enemmän ja vähemmän kiiveten ylöspäin – mikä muuten onnistui jäärautojen avulla aivan todella helposti – kunnes päästiin perille parin maisemapaikan päätteeksi. Perillä tarkoitti vähän matkan päähän jääputouksesta, joka välkkyi paikka paikoin turkoosina.

Meidät jaettiin kahteen ryhmään, joissa kussakin oli oppaan lisäksi kaksi tai kolme ensikertalaista. Marco ja Alberto sitoi meidät köysillä toisiimme, ja lähdettiin tekemään matkaa alas kukkulalta kohti jääputousta. Muutamat hypyt ja pitkähköt askeleet myöhemmin oltiin jääputouksen edessä. Viimeistään siinä kohdassa valkeni jääkiipeilyn jäävän tällä kertaa haaveeksi, sillä putous ei ollut todellakaan jäätynyt riittävästi. Sen kertoi väri, sillä putous oli pääosin liian valkoinen, kun riittävän jäinen putous olisi miesten mukaan turkoosi. Nyt väriä näkyi vaan häivähdyksiä, joten ei auttanut.

Toki testattiin hakkuja ja jäärautojen purevuutta sen mitä kerettiin, mutta varsinainen action jäi seuraavaan kertaan. En tiiä oliko porukka enemmän harmissaan vai huojentunut, mutta aika tyytyväisinä lähdettiin tekemään matkaa takaisin.

Vaikka kokemus jäi siis aivan torsoksi, saatiin ihan pikku maistiainen siitä, millaista jääkiipeily olis. Ehkä vielä joskus!

Löytyykö sulta kokemusta tai kiinnostusta jääkiipeilyyn? Uskaltaisitko lähteä?

17.2.2020 2 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Nielaisin pari kertaa aika kuuluvasti, kun sain Italian-työmatkan ohjelman ja huomasin keskimmäisen reissupäivän aktiviteetin: hiihtoa maailmanmestaruuden ja olympiakultaa voittaneen italialaishiihtäjä Marco Albarellon opastuksessa. Apua!

Retken toinen kohde Cervinian jälkeen oli laakson pohjalla, noin 1 500 metrissä sijaitseva Cognen kylä ja vielä tarkemmin Gran Paradison kansallispuisto, joka on tunnettu hiihtoladuista ja -maisemista. Tänne tullaan hiihtämään, siispä se oli myös meidän ohjelmassa. Hiihtäminen ei tietenkään ollut pakollista, mutta koska olin jo muutaman vuoden ajan ollut vähän kiinnostunut kokeilemaan, josko peruskoulun traumat olis hellittäneet, en edes harkinnut kokemuksen väliin jättämistä.

Siispä seisoin lopulta hiihtoladun alkupäässä monot jalassa, valmiina hiihtoelämykseen. Vieressä seisoi olympiavoittaja. Ei auttanut kuin alkaa sivakoida!

Meidän hiihtoseurueeseen kuului lisäksi toinen suomalainen, Hiihto-lehden päätoimittaja Seppo Anttila, joka oli suvereeni hiihtäjä ja jakoi hyviä vinkkejä italialaismestareiden ohessa. Muutoin mukana oli tanskalaisia, joista yksi oli kova hiihtomies, mutta muutoin kokemusta ei juurikaan ollut. Paineet ei siis lopulta olleet kovin kovat, vaikka tietysti suomalaisen pitäis hiihtää osata.

Liu’uttiin ladulle, ja homma lähti käyntiin. Hiihtäminen oli huomattavasti raskaampaa kuin muistin, mutta aika hauskaa. Tekniikka oli tietysti aivan hukassa ja kunto loppui salamannopeasti, kun piti ruveta keulimaan ja painella menemään niin kovaa, että olympiavoittajan oli pakko vähän kehaista. Tuntui hyvältä.

Vielä paremmalta tuntui, kun omasta hiihdosta sai oikeasti positiivista palautetta. Nyt oltiin tosi kaukana niistä peruskoulun hiihtokilpailuista, joissa vuorottelin aina viimeisestä paikasta erään toisen mimmin kanssa.

Vedettiin laaksossa aika pieni reitti, vaan noin viitisen kilometriä, mutta se oli aivan riittävä aloitus meidän porukalle. Aivan hikisinä saavuttiin takas lähtöpisteeseen, ja huikattiin italialaisille graziet. Miten jännää päästä olympiavoittajan opastukseen!

Gran Paradiso oli aika mainio hiihtokohde, ja varmasti jos oltaisiin vietetty siellä useampi päivä, sivakointi olis alkanut tuntua vielä mukavammalta. Meidän sukset oli kuitenkin ilmeisesti vähän kämäset, ja vaikka pito oli hyvä, luisto oli huono. Täydellinen hiihtoelämys olisi siis vaatinut piirun verran parempia suksia, joten jos suunnittelet hiihtoreissua Cogneen, tuo mukana omat sukset tai vuokraa ne muualta (mutta älä Cerviniasta, sillä sielläkin kuulemma käteen lyötiin huonot sukset).

Erikoista oli Suomen oloihin tottuneena myös se, että hiihtoladun käyttämisestä perittiin maksu! Se oli myös aika iso, sillä hiihtoretken alkajaisiksi tulee maksaa kahdeksan euron suuruinen lippu, joka mahdollistaa pääsyn kansallispuiston ladulle.

Kokemus oli takuuvarmasti mieleenpainuva, ja hiihtäminenkin oikein mukavaa. Ehkä tästä lähtee uusi hiihtoura, näin kypsemmällä iällä!

4.2.2020 0 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Pohjois-Italiassa Aostanlaaksossa sijaitseva Cervinia on Alppien tunnetuimpia laskukohteita, eikä todellakaan syyttä. Pieni kylä on aivan täysin koko pallon ympäri kiirineen maineensa veroinen, sillä maisemat on hätkähdyttävän upeita ja kaikki toimii.

Pääsin nauttimaan Cervinian laskumahdollisuuksista osana joulukuun alkupuolella järjestettyä työmatkaa, ja olin vaikuttunut. Ennen kuin fiilistelen Cerviniaa sen enempää, pari sanaa mun laskutaustasta, jotta osaat suhteuttaa laskujutut sun omiin tarpeisiin.

Oon tosi basic-tasoa, ja laskenut muiden pohjoissuomalaisten tavoin ekalta luokalta saakka. Tahti on ollut kerran–pari vuodessa, mutta lukion jälkeen mulla oli ehkä vajaan kymmenen vuoden tauko, ja sinä aikana laskin ehkä kerran. Nyt viimeisen viiden vuoden aikana oon laskenu taas sen kerran–pari vuodessa, ja pärjään mäessä ihan hyvin, mutta en oo mikään temppu-Liisa. Vetelen ihan mielelläni rinnettä pitkin, mutta rakastan tietysti myös offarielämyksiä, kunhan ne ei mee liian hurjiksi.

Tältä pohjalta nousin siis koneeseen Helsinki-Vantaalla, ja suuntasin Lufthansan siivin Münchenin kautta Torinoon, mistä napattiin (sähkö)autot ja huristeltiin Cerviniaan. Joulukuun reissulla lunta oli aivan riittämiin, minkä lisäksi myös pakkasta oli sen verran, että rinteille sai pukea ihan kunnon laskukamat.

Laskijan näkökulmasta kaikki toimi ihan moitteettomasti. Käytiin hakemassa vermeet vuokraamosta, ja ainakin mun näkökulmasta vuokravarusteet oli ihan hyvät. Ensimmäisenä päivänä meillä oli mukana opas, mikä teki kaikesta ihanan helppoa. Oppaan palkkaaminen onkin ihan ehdoton juttu ainakin ekan laskupäivän ensimmäisiksi tunneiksi, jos haluaa saada laskumahdollisuuksista kaiken irti.

Ekan laskupäivän keli oli ihan jäätävä: tuuli oli tosi kova, minkä lisäksi näkyvyys oli paikoitellen aivan nollassa. Ei todellakaan nähty vuoren vuorta, vaan maisemaa peitti tosi paksu valkoinen pilvivaippa koko päivän ajan. Roudasin kameraa ihan turhaan repussa.

Maisemat avautui vasta seuraavana päivänä, ja silloin näkyviin tuli myös Matterhorn, tai paikallisittain Mount Cervino, joka oli tietysti upea ilmestys. Toblerone-vuorenakin tunnettu Matterhorn näkyi vähän joka kulmasta, ja hallitsi maisemaa muistuttaen, että nyt todellakin oltiin Alppien postikorttimaiseman äärellä.

Rinteet sijaitsee noin kahden kilometrin korkeudessa, joten kunto oli aika koetuksella erityisesti siirtymillä, kun vauhti loppui kesken ja lautaa piti välillä potkiskella eteenpäin pitkähköjäkin matkoja. Onneksi meidän opas Luca oli myös laudalla, joten sain vinkin aina siinä vaiheessa, kun oli hyvä mennä lujaa, minkä lisäksi myös suksilla laskeneet reissukaverit piti huolen siitä, että laudallakaan laskevaa kaveria ei jätetä.

Rinnealueella liikkuminen oli todella helppoa ja jopa mukavaa, sillä käytettiin käytännössä vaan istumahissejä ja gondoleja. Ainakin kaikissa meidän käyttämissä istumahisseissä oli vielä kuplat, jotka suojasi tuulelta ja tuiskulta. Se oli aika fantastista, sillä tuuli oli paikoitellen aivan äärimmäisen kova, joten hissimatkoista olis tullu helposti todella tukalia ja suorastaan hyytäviä, jos suojaa ei olis ollu.

Cervinia sijaitsee aivan Pohjois-Italiassa, Sveitsin rajan tuntumassa. Samalla laskumatkalla voikin kokea paitsi Italian myös Sveitsin laskuhuumaa, mikä on tehty helpoksi kansainvälisellä hissilipulla, joita on saatavilla rajan molemmin puolin. Parhaimmillaan yhdellä lipulla voi laske siis Italian puolella muun muassa Cerviniassa sekä Sveitsin puolella Zermattissa.

Toisena laskupäivänä oltiin keskenämme, ja lyöttäydyin kahden kovatasoisen ja kokeneen laskijan mukaan, mikä tietysti on aina viisas valinta ja mulle ja mun suurille luuloille enemmän ku tyypillistä. Meillä oli haaveissa päästä piipahtamaan Sveitsin puolella ja nousta hiihtokeskusten korkeimpaan kohtaan, mutta kovan tuulen vuoksi korkein hissi oli suljettu, ja jäätiin Italian puolelle. Eipä se juurikaan harmittanut, sillä päästiin näkemään Matterhorn kaikessa komeudessaan, ja siihen päälle nauttimaan vielä upeista maisemista.

Oli aika fantastista saapua paikalle toisen laskupäivän alkajaisiksi ja todeta, miten maisema muuttui totaalisesti pilvien väistyessä. Tuntui, kuin oltaisiin ihan uudessa paikassa, vaikka oltiinkin laskettu samoja rinteitä koko edellinen päivä!

Rinteet oli muutaman pakkasasteen ansiosta aivan fantastisessa kunnossa, eikä jengiäkään ollut liiaksi, joten vauhdista nauttiminen oli äärimmäisen helppoa. Hisseihin ei tarvinnut jonottaa käytännössä ollenkaan, ja rinteissäkään ei juuri tarvinnut väistellä muita.

Cervinian rinteet on paitsi todella leveitä myös pitkiä, ja parhaimmillaan laskettiin 11 kilometrin verran samaa rinnettä. Se oli mahtavaa!

Oon aikaisemmin laskenut Suomen lisäksi vaan Ruotsissa Åressa ja Hemavanissa sekä Turkissa Erciyes-vuorella, joten tää oli mun ensimmäinen Alppi-kokemus. Viisaammat ja kokeneemmat (eli ensisijaisesti mun Sveitsissä asuva ystävä Tiina, joka on ahkera laskija) ovat kertoneet, että tältä alueelta Cervinia on ehdottomasti paras laskupaikka, joten oon tosi iloinen, että sain mahdollisuuden kokea Matterhornia ympäröivät rinteet juurikin Italian puolelta.

26.1.2020 1 Kommentti
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

Syksyn eka Italian-seikkailu tarjosi monenlaisia paikkoja, ja neljän päivän aikana ehti kokea tosi monenlaista. Työmatkoilla parasta onkin aina se, kun pääsee näkemään ihan superpaljon juttuja lyhyessä ajassa. Koska kyseessä ei todellakaan oo mikään oma loma, ei haittaa vaikka päivät meneeki aika juostessa. Samalla voi pysähtyä välillä fiilistelemään, mihin paikkoihin haluaisi palata joskus, sitten kun on omalla matkalla.

Tässä vähän tunnelmointia tän syksyn ekan Italian-retken kohokohdista!

1. Reggio di Calabria

Calabrian alueen pääkaupunki ehti säväyttää kolmen asian ansiosta: historian, rantapromenadin ja gelaton. Viimeinen erityisesti naurattaa, mutta koska kaupunki oli reissun eka kohde, nautittiin siellä myös reissun eka gelato. Ja se jos mikä jäi mieleen.

Kiinnostavaa Reggio di Calabrian historiassa on se, että kaupunki tuhoutui 68-prosenttisesti vuoden 1908 maanjäristyksessä. Se muutti kaupunkikuvaa hyvin radikaalisti, sillä sittemmin Reggio di Calabria on tietysti jälleenrakennettu. Jos maanjäristyksestä ei tiedä, ei se juuri näy katukuvassa matkailijalle, mutta tietäjille se tuo uuden kiinnostavan näkökulman kaupungin tarkasteluun.

Italian kauneimmaksi kilometriksi kehuttu rantapromenadi on varmasti koko kaupungin ylpeys, joka me koettiin juuri oikealla tavalla eli gelato käsissä. Palmujen reunustama rantakatu löytyy lähes jokaisesta merenrantakaupungista Välimeren rantakaupungista, mutta erityisen Reggio di Calabrian rantapromenadista tekee maisema. Kirkkaalla säällä vastapäätä sijaitseva Sisilia hallitsee maisemaa tosi selvästi.

Vikana mainittu jäätelö ei oo mikään vitsi, sillä koko Italian parhaana gelateriana vuonna 2016 palkittu Cesare sijaitsee juuri Reggio di Calabriassa. Me käveltiin jäätelöbaarikulmauksen oli aivan muina naisina, kunnes parhaalla gelatonenällä varustettu matkakumppani oivalsi, millainen hidden gem ohitettiin juuri. Gelato oli superhyvää kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja jos haluaa maistaa jotain paikallista erikoisuutta, kannattaa tilata yksi pallo bergamottijäätelöä.

2. Scilla

Sympaattinen kalastajakaupunki Scilla oli meidän kohde heti ensimmäisenä reissupäivänä, ja saatiin siellä aimo annos italialaisen merenrantakaupungin tunnelmaa! Kapeat kadut, edestakaisin poukkoilevat mukulakivet ja suuret korkeuserot, niistä oli Scilla tehty.

Kuva: Maija Astikainen

Vaikka kylään ei muuta asiaa olis, kannattaa siellä käydä kävelyretkellä ja uppoutua pikkukatujen sekamelskaan. Kun katseen pitää meren suuntaan, pääsee talojen välistä näkemään pikkuruisia kurkistuksia merelle.

3. Pizzo

Viimeisen päivän uimapaikka löytyi Pizzen kaupungista, joka itsessään oli koettu melko nopeassti, mutta jonka rannalla viihdyttiin pidempikin tovi. Vierailuun Pizzessä on oikeastaan kaupungin yleisen kauneuden lisäksi kaksi syytä: kaupungissa kehitelty tartufo-jäätelö sekä rauhallinen rantatunnelma, ainakin syyskauden puolella.

Puhutaan heti tartufosta. Se on suklaa- ja hasselpähkinäjäätelöiden yhdistelmä, ja pallon keskeltä löytyy suklaakastikesydän ja päällä on perinteisesti kaakaojauhetta. Pizzen vanhankaupungin aukio on täynnä kahviloita, jotka väittää keksineensä tartufon, mutta mene ja tiedä. Jäätelö taitaa kuitenkin olla ihan tasan yhtä hyvää kaikkialla.

Rannan vieressä sijaitsi myös kuvankaunis, kelta-turkoosi kahvila-gelateria Casa Mastroianni. Kyseessä on ketju, mutta kahvila oli niin symppis, että päätettiin mimmien kanssa kipaista sieltä vielä gelatot uintiretken päätteeksi. Kaksi euroa kahdesta jäätelöpallosta, ja budjetti kiittää!

4. Tropea

Tropean kaupunki oli meidän Italian-seikkailun tukikohta, ja aivan äärettömän kaunis, ihana ja tunnelmallinen kohde. Italialainen vanhakaupunki, kompakti koko ja kallioiden alapuolella sijaitsevat rannat sai ainakin mun sydämen. Lomakohteena kaupunki vaikutti aika täydelliseltä varsinkin, jos tavoitteena on löhötä, nauttia paikallisesta ruokakulttuurista (pastaa, pizzaa, risottoa ja gelatoa!) ja käydä uimassa.

Kaupungissa ei oo ollenkaan kansainvälisiä ketjuhotelleja, eikä hotellien rakentaminen rantojen yhteyteen oo edes sallittua. En oikein osaa päättää, tykkäsinkö enemmän vanhankaupungin tunnelmasta vai sen lähellä sijaitsevista rannoista, mutta kaikkein suurin suosikki oli ehdottomasti turkoosi merimaisema.

Kohdevinkkeinä suosittelen ainakin Quei Bravi Ragazzi -pizzeriaa ja Tonino-gelaterian sipulijäätelöä (multa jäi maistamatta, ja kaihertaa!).

5. Capo Vaticano

Paras vikana! Capo Vaticanossa piipahdettiin aivan pikaisesti, mutta se jäi mieleen erityisen upeana niemen kärjessä sijaitsevan maisemapaikan ansiosta.  Kun oltiin aikamme tiirailtu täydellisen turkoosina kimmeltävää merivettä, poistuttiin paikalta ja saavuttiin muutaman tunnin päästä veneretkellä juurikin siihen samaan maisemaan, jota oltiin aikaisemmin tiirailtu yläilmoista. Aika fantastista!

Capo Vaticanon ykkösjuttu on juurikin maisemallisuus, eikä turkoosia merimaisemaa etsivä takuulla pety.

Ja siis mitä ihmettä horisin tuossa postauksen alussa tän olleen syksyn eka Italian-reissu? No kävipä niin, että joulukuulle ilmaantui vielä Italian-hiihtoreissu, ja täällä sitä ollaan, lumiseikkailulla Pohjois-Italiassa. Pysy mukana reissun ajan seuraamalla Instan stooreja tililtä @inkakha!

9.12.2019 0 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit