Oulu

Kun koronarajoitukset alkoivat helpottaa ja Uudenmaankin rajat avattiin, päätin ottaa ilon irti mun kesän ainoasta lomaviikosta, ja suuntasin kotikonnuille Ouluun toukokuun viimeisellä viikolla. Otin alle Maaritin vinkistä viisastuneena vuokra-auton, joka oli kyllä aivan erinomainen valinta: se toi vapauden ja oli melko edullinen, sillä maksoin yhdeksästä päivästä noin 250 euroa + bensat. Ei huono!

Oman auton tuomasta vapaudesta inspiroituneena mieleen alkoi nousta toinen toistaan mahtavampia seikkailukohteita Oulun alueella, ja lomaviikko täyttyikin melko nopeasti. Valkkasin ohjelmistoon niitä upeimpia klassikoita, joissa oon halunnut käydä jo tosi pitkään ja joiden kohdalla edellisestä vierailusta on ihan liian pitkä aika.

Ensimmäisenä kohteena oli Oulun edustalla sijaitseva Hailuodon saari, missä oon blogin pettämättömän muistin mukaan käynyt viimeksi vuonna 2014, paria kuukautta ennen Helsinkiin muuttoa. Oli siis jo aikakin!

Heti ensimmäisen kokonaisen lomapäivän aamuna pakattiin itsemme autoon, käytiin anoppilasta hakemassa suvun kalastajamökin avain ja suunnattiin kohti lauttasatamaa. Siinä ei paljoa kelloja tai aikatauluja katsottu kun vaan suhattiin eteenpäin, ja niinhän siinä kävi, että päädyttiin odottelemaan lauttaa tunteroisen verran. Onneksi mukana oli innokas kaksivuotias, jolle riitti seikkailuja pienelläkin alueella!

Lossimatka on aina ollut Hailuodon-matkan jännittävin osuus, ja erityisesti lapsena siihen liittyi hurjasti jännitystä ja vaaran läheisyyttä. Kuten monet muutkin oululaiset, myös meidän perhe kulki tiuhaan tahtiin lapsuuden vuosina Hailuodossa, ensin ystäväperheen vanhempien tiluksille asuntovaunulla ja myöhemmin isän työpaikan mökille viikonloppuisin. Mun lapsuusmuistoissa Hailuodossa paistaa aina aurinko ja Sumpusta ostetut irtokarkit on vanhuuttaan sitkeitä, eli ei paremmasta väliä.

Puolen tunnin lauttamatka hujahti taas hetkessä, ja perillä odotti tuttu 30 kilometrin ajomatka saaren toisessa päässä odottavaan Marjaniemeen, missä sijaitsee paitsi vanha majakka myös hulppea hiekkaranta.

Autosta ulos astuessa tuuli puhalsi naamaan, ja se tuntui ihanalta. Tunnelmoitiin hetki kesälounasta mökin terassilla, mistä avautui näkymä just mainiosti suoraan majakalle. Vähän kun käänsi katsetta, oli horisontissa hiekkaranta. Siitä ei paljon lomalounas parane varsinkaan, kun seurana oli perhettä, jota en ollut nähnyt puoleen vuoteen!

Hailuodon ykköskohteet sijaitsee nimenomaan Marjaniemessä, missä kohoaa valkoinen, vuonna 1871 rakennettu majakka, saaren kalastuselinkeinon historiasta kertova punaisten kalastajamökkien muodostama sympaattinen mökkikylä sekä tietysti leveä ja noin kilometrin mittainen hiekkaranta. Samalla alueella on myös Luotsihotelli ja sen yhteydessä toimiva ravintola sekä lähellä sijaitseva kalahalli, eli palveluja riittää!

Majakalla pääsee vierailemaan kesäisin, sillä se on auki juhannuksesta elokuun ensimmäiselle viikolle, eli onnistuin missaamaan vierailumahdollisuuden tälläkin kertaa. Tuntuu hullulta että en oo koskaan astunut jalallani Hailuodon majakkaan, ja se pitää korjata ehdottomasti vielä joskus, ehkä jo ens kesänä.

Meidän Hailuoto-vierailu jatkui tutulla kaavalla: lounaan jälkeen pakattiin kimpsut ja kampsut ja suunnattiin hyväkuntoisille pitkospuille (lastenrattaiden kanssa ei ongelmaa, joten esteettömyyskin on kunnossa!), jotka kuljevat heinikon paikoitellen koristamien hiekkadyynien vierustaa rantaan. Pitkospuut jatkuvat koko rannan pituudelta, ja yhdistävät kalastajamökit Ranta-Sumppuun, missä on rutkasti vuokramökkejä.

Leveä hiekkaranta oli toukokuun lopulla lähes tyhjillään, joten napero sai kirmata hiekkaleikeissä sydämensä kyllyydestä samalla, kun me nautiskeltiin auringosta. Ranta on todella matala, ja sitä saa kahlata pitkään uidakseen, mutta erityisesti vielä kesän ollessa alkamaisillaan se soveltuu juuri erinomaisesti varpaiden kasteluun. Kovin pitkälle ei hyiseen meriveteen todellakaan tarennut vielä mennä.

Parin tunnin jälkeen meidän oli aika palata hiljalleen takaisin mökille ja siitä kohti satamaa ja seuraavaa lauttaa. Siinä ovia lukitessani en voinut olla haaveilematta yöstä Hailuodossa, sillä onhan meren läheisyys ja mökki aivan saaren päässä sellainen mahdollisuus, että on sulaa hulluutta jättää siitä nauttimatta. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika, joten laitoin ovet säppiin ja hyppäsin autoon.

Vaikka oltiin melko hyvissä ajoin odottamassa lauttaa, saatiin siitä huolimatta jännittää, mahdutaanko mukaan vai pitääkö odottaa seuraavaan. Tää on matkailijoiden kannalta vähän harmillinen juttu: paikallisilla on tietysti etuajo-oikeus lautalle, joten he voivat saapua vasta viime hetkellä, minkä vuoksi on mahdollista, että jäät lautan ulkopuolelle, vaikka kymmentä minuuttia vaille näyttäisikin siltä, että ei oo mitään hätää. Hailuodon silta on todellinen kuuma peruna ja aihe, joka nousee esille vähän väliä, mutta toistaiseksi se on jäänyt lähinnä kylänmiesten puheeksi.

Ja ei siinä, kyllähän se varsinkin matkailijan näkökulmasta tuo saareen aivan oman tunnelmansa, kun sinne päästäkseen on noustava lossiin.

Viikko sitten nautin Oulun syksystä samalla, kun pitkäaikainen ystäväni meni naimisiin. Ruska oli ehkä nähnyt jo parhaat hetkensä, ja oli aika outoa hypätä Helsingin just alkaneesta väriloistosta tunnin lennolla siihen pisteeseen, kun moni puu oli jo ihan paljaana. Unohdan aina välillä miten etelässä mun toinen kotikaupunki onkaan, ja kuinka pohjoisen säät on aivan eri luokkaa kuin 600 kilsaa etelämpänä.

Viileä tuuli ja pohjoisen viima toivottivat tervetulleeksi tuttuun kaupunkiin, ja täytyy myöntää että tuntui kyllä taas kerran aivan tajuttoman ihanalta olla Oulussa! Ihastelin ruskaa vähän väliä, ja kaikkein paras se oli tutussa juhannuksenviettopaikassa, jossa tällä kertaa oli vehreiden lehtien sijaan melko syksyinen tunnelma. Vaikka kesän loppuminen kieltämättä ahdisti meleko kovasti, muistutti Oulun syksy että onneksi elämä jatkuu elokuunki jälkeen. Ei sen muistamiseen mennytkään kuin koko syyskuu.

Ruskan upeiden värien lisäksi Oulussa oli parasta myös ihmiset. Kuten aina, viikonloppu oli täynnä perheen ja ystävien seuraa, ja se sai taas kerran miettimään miten siistiä onkaan kutsua kahta kaupunkia kodiksi! Sen jälkeen kun oltiin piipahdettu Oulun maalaismaisemissa, ehdin vielä hengailla keskustassakin. Suuntana oli Cafe Rooster, jonka hampurilaisista olin kuullut niin paljon kehuja viime aikoina, että oli pakko käydä verestämässä vähän muistoja.

Rakennus oli yhtä ihana kuin aina ennenkin, ja Rooster on kieltämättä tuonut Ouluun pitkään kaivattua kahvilakulttuuria. Hampurilaisosuus ei kuitenkaan mennyt aivan nappiin, sillä sain vaihteeksi taas lautaselle summamutikassa tilaamalla pekonia, jonka onneksi pikkuveljeni korjasi omalle lautaselleen alta aikayksikön. Burgeri oli aika heikko suoritus, mikä oli harmi sillä odotukset oli korkealla ja toiveet vielä sitäkin suuremmat.

Ens kerralla pitää ehkä kokeilla puljun brunssia, ja mennä hampurilaisten perässä Tubaan, joka sekin on multa vielä kokeilematta!

Vielä ennen matkaa lentokentälle ehdin tehdä pakolliset Oulu-fiilistelyt eli pelleillä Toripolliisin edessä, fiilistellä torinrannan voittamatonta tunnelmaa ja nauttia ruskan upeudesta.

Rento tunnelma jatkui lentokentällä, missä käyskentelin rauhallisesti turvatarkastuken läpi kunnes näin porukan nousemassa Norwegianin koneeseen ja ryhdyin panikoimaan myöhästyväni lennolta. Kerta se olis ensimmäinenkin, ja riensin portaat täysillä ylös portille, josta oon kulkenut Helsingin-lennolle melkein joka kerta viime vuosien aikana. Portti oli just suljettu, ja sitä ruvettiin avaamaan mulle kun vähän melkein jo itku kurkussa panikoin portilla. Siinä vielä varmistivat että onhan mulla viiden lento ja kun sanoin että joo joo ja löin boarding passin kouraan, sain kuulla että mulla onkin vasta kuuden lento. Ja sekunnissa oli tämän maailmanmatkaajan (yeah, right) naama korvia myöten punainen ja kiitin kauniisti. Onneksi oman lennon lähtöportilla oli eri porukka.

Sattuuhan sitä savotassa, ja varsinkin munkaltaiselle koheltajalle. Eipä tuo haittaa, ja onneksi Oulu oli ihana!