Pallontallaajat.net
Valikko
Kategoria

Viro

En aikonut tehdä enää yhtään ulkomaanmatkaa Lontoon-seikkailujen jälkeen tänä vuonna, mutta niin vain kävi, että tein. En mitään isoa, mutta kansainväliseksi reissuksi laskettavissa kuitenkin. Piipahdin siis päivän Tallinnassa, sillä edellisestä reissusta oli kuitenkin kulunut jo kuukausia, ja syykin oli ehkä paras mahdollinen: nähdä kavereita.

Kaupungissa nimittäin odottivat (tai oikeammin minä odotin, kun mun laiva oli perillä ennen muita) Sanna ja Maria sekä Sannan mies Pekka. Huvittavaa oli se, ettei olla ehditty nähdä Sannan kanssa koko syksynä vaikka asutaankin vaan muutaman kilometrin päässä toisistamme, joten oli melko surkuhupaisaa matkustaa naapurimaahan treffeille. Mariaa taas en ollu nähny lähes pariin vuoteen naisen seikkailtua maailman äärissä, joten oli vähintään asiallista suunnata Suomenlahden yli treffejä varten!

Tallinnassa ohjelma oli aika rento, eikä siinä päivä Tallinnassa -risteilyn aikaikkunassa mahdottomia kerkeäkään. Kävin ennen mimmien tapaamista ratsaamassa Kaubamajan luonnonkosmetiikkaosaston (aina ykkönen1!) ja saman puljun ruokakauppapuolen karkkiosaston tuliaisten toivossa. Menestyksekkään ostoshuumailun jälkeen suuntasin odottelemaan päivän seuralaisiani.

Lopulta oli luvassa niin iloinen jälleennäkeminen, ettei paremmasta väliä.

Sitä seurasi joulutorifiilistelyt vanhassakaupungissa, ja Tallinna laittoi kyllä parastaan. Oon käyny Tallinnan joulutorilla kerran aikaisemmin mutta silloinkin tammikuussa, kun pari vuotta sitten aloitettiin vuosi lähtemällä reissuun ensimmäisen päivän kunniaksi. Nyt oli siis korkea aika käydä tsekkaamassa joulutori ihan joulua odotellessa, ja kannatti, sillä tunnelmaa riitti.

Tallinna oli kyllä muutenkin niin ihana ja taas kerran mietin, miksi kaupungissa ei tuu käytyä nykyistä useammin, vaikka se on tuossa aivan vieressä. Tänä vuonna tajusin onneksi käydä etelänaapurissa kahdesti, mutta useamminkin soisi, kun matkustaminen on niin helppoa.

Joulutorihumuun oli helppo unohtua. Raatihuoneentori oli täynnä jengiä, mutta myös kojuja, valoja ja koristeita. Glögiä sai vaikka miten monesta kojusta ja samalla olis voinu ostaa tuliaiseksi karseimmat joulukoristeet ja kitcheimmät matkamuistot. Ne jäi hankkimatta, kun jatkettiin matkaa vauhdikkaasti karusellinkin ohi kohti Tallinnan vanhankaupungin muita katuja. Perinteiset oven vieressä seisomiskuvat jäi tälläkin kertaa ottamatta, mutta muuten klassikot, kuten Toompean kukkula, kutsuivat.

Kiertelyn jälkeen alkoi olla pöytävarauksen aika, ja otettiin suunnaksi Rataskaevulla sijaitseva, jo legendaariset mittasuhteet saavuttanut Vegan Restoran V, missä en ollut käynyt koskaan aikaisemmin, eli olihan jo korkea aika!

Ravintola oli melko pieni ja pöytä ahdas, mutta hyvin mahduttiin. Mulla taisi olla aikamoinen nälkä, sillä tilasin lopulta kolme ruokalajia: mimmien kanssa yhdessä alkuruokalautasen, pääruoaksi kvinoapihvin bataattimuusilla ja jälkkäriksi vielä raakakakun ja teetä. Loppusumma taisi kivuta 25 euron tienoille, ja maha oli niin täynnä että nappikin meinasi irrota.

Ruoka oli tosi hyvää! Mää rakastan just tuon tyyppistä ruokaa, ja vastaavissa ravintoloissa pitäisi käydä useamminkin, mutta erityisesti Suomessa välillä sylettää maksaa jäätäviä hintoja, joten nää valinnat on erityisen jees reissussa. Tällä ravintolavierailukerralla pääasiassa ei kuitenkaan ollut ruoka vaan seura, ja olisin viihtynyt mimmien kanssa saman pöydän äärellä varmasti vielä toisetkin kolme tuntia, ellei olis tullut yhtäkkinen kiire takaisin satamaan.

Klassinen Tallinnan-päiväretki oli siis summattavissa aika nopeasti: pari täsmäiskua Kaubamajaan, kierros vanhassakaupungissa ja ravintolavierailu. Reilussa kuudessa tunnissa olis varmasti ehtinyt enemmänkin, mutta tällä kertaa nämä riitti. Ja jääpähän jotain seuraavalle kerralle.

Kiitti tytöt! <3

18.12.2018 0 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Yhteistyössä Pomar

Vuonna 2018 on vaikea kiistää tosiasioita ja väittää, että niillä ihmisillä, jotka valmistavat halpamaiden hikipajoissa kulutustuotteita meille länsimaalaisille kuluttajille, ei olisi väliä. On entistä vaikeampaa uskotella itselleenkään, ettei ole tietoinen halpatyövoiman ongelmista. Pään pensaaseen työntäminen ei oikein onnistu enää aikana, jolloin tarjolla on järkevän hintaisia eettisiä vaihtoehtoja, jotka haastaa halpatuotannon niin ulkonäön kuin kestävyydenkin puolesta.

Eettisestä ja kestävästä kuluttamisesta puhuessaan on helppo sortua jeesusteluun, mutta se ei oo todellakaan mun tarkoitus. Jokainen tekee omat valintansa ja ostopäätöksensä omien arvojensa ja toiveidensa mukaisesti, eikä se oikeastaan ole kenenkään muun asia, mitä puljua itse kukanenkin tukee ja mihin rahansa kuluttaa.

Mulla on ollut tavoitteena jo tosi pitkään ottaa pieniä askeleita entistä kestävämmän, reilumman ja eettisemmän kuluttamisen suuntaan. Nyt kun asia on pyörinyt mielessä vuosikausia, alkaa tuntua että oon ehkä löytänyt sen tavan, miten omalta osaltani pystyn tekemään sen mitä pystyn. Mun kohdallani se tarkoittaa fiksun valinnan tekemistä silloin kun se on mahdollista, valmiutta maksaa tuotteista ehkä inasen verran enemmän, mutta pääasia on kuitenkin pitää järki mukana ja olla vaikeuttamatta arkea turhan paljoa, jotta pienetkin teot ja tavat pysyisivät elämässä aina.

Yksi helpoimmista päätöksistä on ollut yrittää keskittyä kengissä pääosin eettisesti tuotettuihin tuotteisiin. Toki esimerkiksi sopivien ja kaiken lisäksi eettisten juoksukenkien hankkiminen on paikoin hieman haastavaa, mutta arki- ja juhlakenkiä löytyy jo aika tosi hyvin niin, ettei niiden valmistuksessa oli revitty kate-euroja lapsi- tai edes halpatyövoiman ansioilla.

Kotimainen Pomar on ollut vuosia suunnannäyttäjä eettisten kenkien tuotannossa, ja siinä missä yhä useampi kenkätehdas sulkee ovensa ja muuttaa Euroopan ulkopuolelle, valmistaa Pomarkusta lähtöisin oleva kenkämerkki edelleen jalkineensa Euroopan rajojen sisäpuolella. Kotimaan sijaan yrityksellä on kenkätehdas Viron Pärnussa. Vaikka Viron palkkataso on huomattavasti Suomen palkkatasoa alhaisempi, onnistuu kenkien tekeminen paikallisittain ok-palkoilla ja työntekijöiden inhimillisillä oloilla ilman, että kengät maksaisi mansikoita.

Sain kutsun vierailla Pomarin kenkätehtaalla Pärnussa ja olin tosi mielissäni päästessäni omin silmin todistamaan, millaisissa oloissa kenkiä valmistetaan Virossa vuonna 2018. Piipahdinkin syksyn ensimmäisinä hetkinä Viron kesäpääkaupungissa. En ollut käynyt koskaan aikaisemmin kenkätehtaalla, joten oli tosi kutkuttavaa päästä tutustumaan kenkien valmistusprosessiin ja nähdä ne lukuisat työvaiheet.

Edettiin tehtaalla toimitusjohtaja Jarno Fonsénin kanssa järjestelmällisesti kengän valmistusprosessi alusta loppuun. Ensin seurattiin leikkaajien työtä ja nähtiin, kuinka Euroopan sisältä hankittu nahka leikataan millintarkasti niin, että mahdollisimman vähän menisi hukkaan. Sitten edettiin vaihe vaiheelta ympäri tehdasta: seurattiin tikkaajien työtä, nähtiin miten gore tex -kalvo lisätään kankaaseen, pohjan liimaamista, kengän muotoilua lestin avulla… Työvaiheita oli tosi monta, ja kullakin työpisteellä työskenteli vähintään yksi henkilö. Tehtäviä yritettiin kuulemma aina aika ajoin kiertää tyypiltä toiselle, mutta työntekijät halusivat mieluummin pysytellä samalla paikalla vuodesta toiseen. Tosin niinhän se menee.

Oli ilahduttavaa todeta omin silmin, että työolot virolaisella kenkätehtaalla oli hyvät, työntekijät suhtautui johtoon ystävällisen kunnioittavasti ja näytti voivan hyvin. Se on mahtavaa, sillä tilanne ei varmasti ole näin hyvä valtaosalla maailman kenkätehtaista.

Pomarin Pärnun kenkätehtaalla keskimääräinen palkka on noin 800 euroa kuukaudessa. Se tuntuu suomalaisena melko pieneltä summalta, mutta tässä kannattaa huomioida se, että esimerkiksi vuonna 2017 keskipalkka Virossa oli 1 153 euroa. Kenkätehtaan työntekijä tienaa siis piirun verran alle keskipalkan. Se on joka tapauksessa enemmän, kuin niissä maissa missä kengät tavallisesti valmistetaan.

Oli jotenkin niin siistiä käydä tehtaalla ja nähdä ihmisten olot, tavata ne tyypit jotka ylläpitää suomalaista kenkäbrändiä ja valmistaa ja suunnittelee ne kengät, millä me kuljetaan ympäri maailmaa. Ihan hullu ajatus! Hienointa oli kuitenkin nähdä se, miten vielä vuonna 2018 kenkiä tehdään eettisesti niin, että työntekijöillä on inhimilliset olot ja heille maksetaan ihan kunnon palkka.

Kenkätehdasvierailu oli silmiä avaava kokemus, joka valoi ehkä vähän uskoa siitä, että vielä on olemassa suuriakin yrityksiä, jotka on valmiita panostamaan siihen, että tuotanto pysyy Euroopassa. Pomarin tarinasta ja kengistä voi lukea lisää yrityksen verkkosivuilta.

27.9.2018 1 Kommentti
4 Facebook Twitter Google + Pinterest

Piipahdin marraskuussa päivän mittaisella visiitillä Tallinnassa, kun saatiin työkaverin kanssa idea tehdä päiväreissu parin vanhan toimiston tytyn kanssa. Ihan koko kööriä ei saatu kasaan, mutta suunnattiin kuitenkin Tallinnaan kolmistaan ihan perinteiselle tyttöjen päiväreissulle. Mikäs olis sen parempaa?

Ei oltu suunniteltu mitään sen kummempaa ohjelmaa päivälle, kuten ei tuommoisella reissulla välttis kuulukaan, mutta pari juttua oltiin kuitenkin katsottu etukäteen: ruokapaikat, tietty. Päädyttiin skippaamaan Eckerön aamiaisbuffa ja suuntaamaan ensi töiksemme Tallinnaan saapumisen jälkeen aamiaiselle Solaris-ostoskeskuksessa sijaitsevaan Kohvik Komeet -kahvilaan.

Silmissä siinsi paitsi Komeetin monipuolinen kakkuvalikoima myös vuoden 2010 Tallinnan-seikkailulta mieleen jäänyt mukava tunnelma ja tyylikäs sisustus sekä tietty ostoskeskuksen kattokerroksesta avautuvat näyttävät maisemat. Myös ruokalista vaikutti oikein sopivalta meidän aamiaista ajatellen. Suurin syy taisi mulla kuitenkin olla sijainti, sillä halusin ehdottomasti piipahtaa Solariksessa sijaitsevassa Pillerkaar-luonnonkosmetiikkakaupassa ja tässä sai aika näppärästi kaksi samalla vaivalla.

Komeet oli ihana ja sisustus ihan yhtä rento sekä tyylikäs kuin muistinkin. Ainoa kupru vierailussa oli se, että en ollut hoksannut tsekata mihin aikaan kahvilan keittiö avautuu, eikä sieltä tietenkään saanut vielä ruokaa siihen aikaan kun konkoiltiin paikalle. Onneksi kukaan ei vastustanut kakkuaamiaista, eikä tuollaisen valikoiman äärellä siitä oikein olisi voinut enää kieltäytyäkään.

Kakut oli huippuja (valikoimasta löytyi myös raakakakkuja, nams!) ja vaikka maisema ei noin marraskuussa ollutkaan ihan 6/5, noita kaljuja oksia katseli kuitenkin mieluummin kuin selkäänsä olisi ottanut, eli ei valitettavaa senkään suhteen.

Kakkujen jälkeen oli luvassa välishoppailu ennen seuraavaa syömistä, ja kierreltiinkin Solariksen lisäksi parit täsmäkohteet Viru-keskuksessa sekä Rotermannilla, kunnes oli aika taas jatkaa matkaa kohti ruokapöytää. Oltiin tehty jo hyvissä ajoin varaus keskustan ulkopuolella sijaitsevaan Noa-ravintolaan, joka toimii kaupungin parhaaksi rankatun Noa Chef’s Hallin yhteydessä Suomenlahden rannalla.

Ravintola oli tosi tunnelmallinen ja merellisen sijaintinsa sekä isojen ikkunoidensa vuoksi siitä tuli vähän mökkifiilis. Värikkäät tekstiilit, rento mutta kuitenkin tosi hyvä palvelu ja mukavat penkit teki ilmapiiristä tosi viihtyisän. Ruoka oli myös hyvää, mutta ei todellakaan edullisimmasta päästä jos miettii Tallinnan ravintoloiden yleistä hintatasoa. Noan perusravintolakin on rankattu kansainvälisen White Guide -oppaan arvosteluissa korkean tason ravintolaksi siinä missä rakennuksen toisessa päädyssä sijaitseva Chef’s Hall on kaupungin ainoa kansainvälisen huipputason ravintola, joten tavallista korkeammalle hintatasolle oli myös perustelut.

En oo missään nimessä mikään ravintolakriitikko mutta omaan kokemukseeni pohjautuen väittäisin ruoan olleen tosi hyvää ja kokemuksen kokonaisuutena ehkä hinnan ja vaivan väärti. Jos kuitenkin Noaan suuntaa, suosittelen harkitsemaan rakennuksen toista puolta, jos vaan budjetti antaa myöten 80 euron hintaiselle maistelumenulle. Ja lisättäkööt vielä, että myös seuralaiset kehui omia annoksiaan, joten vikaan Noassa tuskin voi mennä!

Matkaa keskustasta ravintolaan on se vajaa kymmenen kilometriä, ja me suhautettiin se pirssillä. Matka taittui melko nopeasti, mutta esimerkiksi kesällä välimatkan vois ihan hyvin kulkea vaikkapa vuokrapyörällä, sillä reitit on erinomaiset ja vie pitkän matkan merenrannassa kulkevaa pyörätietä pitkin, eli maisemienkaan puolesta ei voi valittaa.

Noan jälkeen meille ei jäänyt enää mitenkään hulluna aikaa kierrellä Tallinnassa, joten melko sulavasti sujahdettiin sitten teen kautta takaisin Eckerön terminaaliin ja m/s Finlandiaan missä todettiin aika nopeasti, että lauantai-ilta Tallinnan-laivalla ei välttis oo koskaan se paras idea. Ens kerralla pitää paluumatkalla ehdottomasti suunnata suorilta loungeen, sillä todettiin laivabaarissa karaokea kuunnellessamme että parikymppiä omasta rauhasta ei oo enää kovin paljoa. Ens kerralla siis sinne!

Kiitti vielä matkaseurasta Annuli ja Christuli! <3

22.12.2017 0 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Kaupallinen yhteistyö: Solo Sokos Hotel Estoria

Kuten itkeskelin teille tässä postauksessa, on viime aikoina pidellyt vähän kiirettä. Se on näkynyt muun muassa siinä että en oo ehtinyt nukkua tarpeeksi, mikä ei oo kyllä lainkaan ok. Kahdeksan tunnin unitavoite on lipsunut lähemmäs kuutta tuntia, mikä tarkoittaa sitä että täällä on kulkenut yks haukotteleva robotti. Oon todennut että kiireeseen ja stressiin auttaa parhaiten irtiotto, pelin puhaltaminen poikki vähäksi aikaa ja voimien kerääminen. Sitten taas jaksaa.

Mulle paras tapa irtautua hommista hetkeksi on tietysti matkailu. Vaikka viime aikoina reissuja on riittänyt, teki parin päivän kesäretki Tallinnaan keskellä viikkoa todella hyvää. Siitäkin huolimatta että työt seurasivat mukana läppärissä ja illatkin täyttyivät kieltämättä muista töistä jo maisemanvaihdos teki kaikesta huomattavasti aiempaa kevyempää. Parasta oli kuitenkin nukkua ja syödä hyvin!

Majoituttiin matkan ensimmäinen yö jo hyvin tutuksi tulleessa Solo Sokos Hotel Estoriassa, joka sijaitsee aivan lyhyen kävelymatkan päässä Tallinnan satamasta ja vanhastakaupungista, eli näin Suomenlahdelta saapuvan näkökulmasta keskellä kaikkea. Erikoista hotellissa on sen kodinomaisuus: yhteisissä tiloissa on olohuone (sekä lähes loputtomat konvehti-, pähkinä-, keksi-, tee- ja kahvivalikoimat) ja hotelleille poikkeuksellisesti lakanat on valkoisen sijaan iloisen värikkäät.

Parasta huoneissa – erityisesti juuri tällä kertaa – olivat kuitenkin sängyt. Harvemmin sopivan napakka patja ja paksut peitot ovat tarjonneet yhtä taivaalliselta tuntuvaa pesää kuin nyt, kun niille todella oli tarvetta. Soin itselleni kokonaiset kahdeksan tuntia unta, ja jätin vielä verhot auki jotta heräisin mahdollisesti herätyskellon sijasta auringonvaloon. Meidän huoneesta avautui uskomaton näkymä suoraan vanhaankaupunkiin, eli aamumaisemien suhteen ei ollut paljon paremmasta väliä.

Hotelliyöpymisissä on parasta jatkaa rentoa ja rauhallista aamutunnelmaa vielä hotelliaamiaisella, joka on onneksi Estoriassa Solo-tyyliin aivan ässä. Sokos Hotellien Solo-konseptin hotelleissa aamiainen on tavallista parempi, mikä näkyy valikoiman monipuolisuudessa: munakokkelien ja pekonin sijaan tarjolla on myös runsaasti perinteisiä klassikkotuotteita parempia vaihtoehtoja. Lisäksi tee tarjoillaan pöytään, mikä on pieni mutta harvinaisen mukava lisä!

Tällä kertaa testailtiin erityisesti aamiaisen vegevaihtoehtoja, sillä välillä on myös näin sekasyöjänäkin kiva asettautua muiden saappaisiin ja kokeilla, miten tällaissa paikoissa syöminen sujuu erilaisilla ruokarajoitteilla. Estoriassa tarjonta on erityisen hyvä, ja saatavilla on monenlaisia salaatteja ja paahdettuja kasviksia. Kasvissyöjälle tarjolla oli melko täysipainotteinen valikoima, mutta vegaani olisi kyllä ollut proteiinin suhteen melkoisissa ongelmissa, sillä ei-eläinperäisiä proteiininlähteitä ei juuri ollut. Mää en kuitenkaan lähtenyt kokeilussani vegaanilinjalle, ja vaikuttikin siltä että kasvisruokailijalle (tässä tapauksessa ainakin lakto-ovo-vegetaristille) tarjonta oli monipuolinen ja mahdollisti täysipainotteisen aamiaisen ilman syrjityksi tulemisen fiilistä.

Mun omaksi suosikiksi nousi aamiaisella tarjottu rucola-kananmuna-avokadosalaatti sekä uunikasvikset. Jälkkäripuolella riitti että tarjolla oli tuoretta ananasta, mikä piti kroonisesti tropiikkiin kaipaavan ananasfanin tyytyväisenä. Jälkimmäinen oli oikeastaan suurin syy siihen, miksi en edes miettinyt aamiaisen tilaamista huoneeseen. Se olisi ollut mahdollista, mutta tarkkojen ananasannosten tilausohjeiden sijaan koin paremmaksi vaihtoehdoksi vain päätyä lappaamaan keltaista kultaa kulhoon tasan sen verran mitä mieli teki.

Tavallisesti hotelliaamiaisilla häiritsee hektinen tunnelma, mistä syystä koen parhaaksi konkoilla aamiaiselle yleensä heti sen auettua. Tällä kertaa jätin aamupalan kuitenkin poikkeuksellisesti aamiaisravintolan viimeiselle tunnille, ja vaikka ihmisiä riitti, oli fiilis kuitenkin rauhallisempi kuin tavallisesti tuohon aikaan.

Yhden teepannullisen ja taas kerran hyväksi havaitun Estoria-aamiaisen jälkeen Tallinnassa jaksoi taas seikkailla pitkälle iltapäivään, vaikka tällä kertaa överit jäikin vajaiksi – vegehaasteen lisäksi kokeilin myös kohtuutta, mikä oli sekin ihan virkistävä vaihtoehto näin harvakseltaan toteutettuna. :D

Tämä postaus on osa Sokos Hotellien Brändibloggaaja-kampanjaa, jonka ensimmäisen yhteistyöpostauksen julkaisin Oulun Original Sokos Hotel Arinan Hailuoto-teemaisesta Luoto-huoneesta.

22.6.2017 4 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit