Pallontallaajat.net
Valikko
Kategoria

yhdysvallat

Ai että, miten kutkuttaa!

Edellisestä Jenkkien road tripistä alkaa olla kulunut jo kolmisen vuotta, joten on korkea aika taas kaivaa Amerikan kartta nenän eteen ja alkaa hahmotella autoreissun reittiä. Voitte kuvitella, että oon äärimmäisen innoissani! Fiilistelytunnelmissa oon kahlannu läpi aiempien road tripien blogipostauksia, ja huomasin samalla niiden löytyvän tosi huonosti! Varsinaisilta Coast to coast -reissuilta postaukset on suht nätisti kasassa tällä sivulla, mutta Yhdysvallat-välilehdeltä ei löytynyt läheskään kaikkia postauksia. Noh, nyt löytyy! Ja sen sanon, että oli vähintään nostalgista käydä läpi postauksia vuodelta 2013, puhumattakaan vuoden 2011 road tripin postauksista. :D

Mutta niin, asiaan. Meillä on edessä aika lailla saman tyylinen reissu kuin kolme vuotta sitten, kun kierrettiin kolmen osavaltion road tripillä kuus päivää Kaliforniassa, Nevadassa ja Utahissa. Tällä kertaa aikaraja on sama, mutta kohteet erit. Ollaan pääasiassa Kaliforniassa ja Nevadassa, mutta tavoitteena olisi nähdä pääasiassa uusia paikkoja, ja tietenkin sukulaisia.

Länsirannikolle meidät houkuttaa taas Karimin sukulaiset, ja esimerkiksi Karimin veljen Louain ja vaimonsa Jonnan näkemisestä on ihan liian pitkä aika. On siis korkea aika suunnata taas Kalifornian-koneeseen, ja se tuntuu ihanalta!

Suunnitelmissa on reissata samalla tavalla kuin aikaisemminkin: alkuun pari päivää Louain ja Jonnan huomassa, sen jälkeen auto alle ja road tripille, ja reissun jälkeen taas Piilaakson it-kuplaan taas pariksi päiväksi. Ja mites se reitti? Olin jo aivan kauhuissani, kun aloin hahmotella reittiä enkä kokenut minkään mahdollisen vaihdoehdon mitenkään sykähdyttävän. Mielessä oli vaan Yellowstonen kansallispuisto, mikä ei oo siihen vuodenaikaan todellakaan vaihtoehto, minkä lisäksi se sijaitsee myös aivan liian kaukana. Siitä päähänpinttymästä piti siis päästä eroon ja mahdollisimman nopeasti.

Siispä laitoin hätähuutoviestin parhaalle mahdolliselle Amerikka-asiantuntijalle, johon oon luottanu jo vuodesta 2009, eli 50 State Puzzle -blogia kirjoittavalle Amerikka-Ullalle. Sieltä tuli onneksi hurjasti hyviä vinkkejä ja suuntia, mitä juttuja miettiä. Ullan kanssa käydyn lyhyen, mutta sitäkin informatiivisemman Facebook-keskustelun jälkeen pää surisi jo uusia ideoita. Niiden avulla päästiin lopulliseen reittisuunnitelmaan.

Meillä oli reittiä suunnitellessa useampi tavoite. Ensinnäkin minä halusin mahdollisimman monta ja erilaista kansallispuistoa reitille, Karim taas mahdollisimman lyhyet ajopäivät. Tavoitteena oli myös lisätä reitille piipahdus Losin Anaheimissa moikkaamassa siellä asuvia sukulaisia, ja mahdollisesti ajaa pätkä myös jälleen avattua Highway 1 -valtatietä. Onnistuttiin pääsemään lopputulokseen, joka miellytti kaikkia ja täytti jokaisen toiveen.

Lähdetään siis reissuun San Josesta, mistä otetaan vuokra-auto alle. Sieltä suunnataan Yosemiten kansallispuistoon, mutta täytyy vielä vähän kysellä ja haistella, onko sinne maaliskuun loppupuolella mitään asiaa kesärenkailla (onko kellään kokemusta tai luotettavaa tietoa?). Sieltä jatketaan matkaa Nevadan puolelle Death Valleyn kansallispuistoon, missä ei olla mun muistin mukaan käyty. Sieltä matka jatkuu etelämmäs Joshua Treen kansallispuistoon, mistä poikkelehditaan Anaheimin kautta Highway 1:lle ja takaisin San Joseen.

Matkaa reitille tulee noin kaksi tuhatta kilometriä, ja päiväkohtaiset kilometrit olis tarkoitus pitää noin 300 päivää kohden.

Ei varmaan tarvitse alleviivata sitä, miten innoissani oon tästä lomasta ja siitä, että pääsen taas pitkästä aikaa ajamaan autoa Jenkeissä, käymään Walmartissa ja Targetissa, fiilistelemään Jenkkilän erikoisuuksia ja syömään burgereita. Ah!

Matkavalmistelut on toistaiseksi siinä pisteessä, että lomat on saatu, lennot plakkarissa ja reitti suunniteltu. Seuraava askel olis suunnitella ajopätkät (ja tehdä päätös Yosemiten suhteen) ja varata majapaikat. Sitten tsekataan ruokapaikat (tärkeä!!!) ja reitin varrelle osuvat erikoiset nähtävyydet, minkä jälkeen se alkais melko lailla olla jo siinä.

Hauskaa on muuten se, että ollaan reissussa melkein päivälleen samoihin aikoihin kuin kolme vuotta sitten: maalis–huhtikuun taitteessa. Viimeksi opittiin että Utahissakin voi tulla tuolloin lunta, joten suunnataan tällä kertaa suosiolla Etelä-Kaliforniaan.

Ihanaa!!

2.12.2018 15 Kommenttia
5 Facebook Twitter Google + Pinterest

Hi y’all! Teksasin-reissulla pääsin heti alkajaisiksi fiilistelemään perinteistä cowboy-tunnelmaa oikein kunnolla, sillä aloitettiin reissu Fort Worthista, joka vie hetkessä lehmipoikien maailmaan.

Cowboy-meiningeistä tulee ensimmäisenä mieleen saluunat, ranchit ja rodeot, sekä tietysti heinänkorsi suussa ja cowboy-hattu päässä tepastelevat, leveää murretta puhuvat kovikset. Ja sitä Fort Worth todellakin oli! Parasta kaupungissa oli just se, että se vastas niin erinomaisesti mielikuvia, että välillä vähän jopa hirvitti. Parhaimmillaan olo oli kuin länkkärileffojen kulisseissa, ja se kait on osaltaan ehkä kaikkein parasta – ja samalla pahinta.

Fort Worth on jenkkilän 15. suurin kaupunki, mikä tuntuu siinä mielessä aika erikoiselta, että se on juurikin todellinen menneen ajan villin lännen kaupunki. Asukkaita Fort Worthissa on noin 850 000, mutta siitä huolimatta esimerkiksi shoppailumahdollisuudet on yhdysvaltalaiskaupungiksi tosi rajalliset, ellei sitten oo kiinnostunut näyttävistä buutseista, kiillotetuista vyönsoljista tai toinen toistaan komeammista hatuista.

Kaupungin cowboy-alueen ydin on Stockyards, joka kattaa pääasiassa yhden kadun, mikä on täynnä saluunoja, buutsikauppoja ja perus matkamuistomyymälöitä. Erikoisen kontrastin luo kuitenkin nykyaikaiset katuvalot ja tiellä kaahaavat autot, jotka muistuttaa ettei katu ookaan pelkkä wild west -leffan kulissi vaan ihan oikea, käytössä oleva autotie.

Tavallaan Fort Worth tarjoaa siis mahdollisuuden kurkistaa menneen ajan länkkäritunnelmaan turrekulmalla, mutta kuitenkin ripauksella autenttisuutta. Toki sielläkin on perinteisiä turrekauppoja ja valtaosa kävijöistä on ihan muita kuin paikallisia, mutta se ei sitä fiilistä huononna.

Kaikki irti Fort Worthin cowboy-tunnelmasta

Länkkäriloma – tai edes -lomapäivä – Fort Worthissa on mielenkiintoinen kokemus, jota ei kyllä kannata jättää väliin Teksasin-lomalla. Toki kohteet on nähty aika nopeasti, mutta siitä huolimatta on aika siistiä, miten nopeasti Stockyards ja sen tunnelma vie mukanaan.

Kiinnostavinta mun näkökulmasta oli länkkärikaupat, missä sai kulutettua vaikka kuinka pitkään. Valtava valikoima buutseja sai nopeasti himoitsemaan vastaavaa kenkäparia myös omiin koipiin, mutta 200 dollarin lähtöhinnat pitivät shoppailuhimot melko tehokkaasti kurissa.

Alueella oli myös paljon muuta. Kunhan sai itsensä irrotettua ulos kaupoista kiinnittyi huomio muun muassa perinteiseen sähköiseen härkään, joka heilui hullun lailla yrittäen heivata selässä roikkuvaa turrenrotikkaa selästä, siinä melko hyvin onnistuen. Alueella pääsee näkemään myös eläviä, melko näyttäviä Texas Longhorns -lehmiä, joilla on nimensä mukaisesti ihan jäätävät sarvet! Eläimet on ihan tajuttoman komeita valtavine sarvineen, ja Stockyardsilla sijaitsevassa aitauksessa asuvia longhornseja ulkoilutetaan kaduilla kaksi kertaa päivässä matkailijoiden iloksi. Tapa on jäänne 1800-luvulta, kun lehmipojat ajoi karjaa Yhdysvaltoihin.

Karja-ajo oli ihan kiinnostava näky, mutta tietysti herätti melko ristiriitaisia ajatuksia. En tosin vielä tiennyt että samana iltana ajatukset olis vieläkin ristiriitaisemmat, mutta se selvisi mulle vasta myöhemmin samana päivänä. Nyt tyydyin selitykseen siitä, miten Longhornseja arvostetaan ja miten erityisesti nuo karja-ajoon osallistuvat eläimet ovat hyvinvoivia ja tosi hyvin hemmoteltuja. Tilaa, ruokaa, vettä ja varjoa niillä näytti ainakin olevan, tosin mulle jäi epäselväksi pääsevätkö eläimet koskaan laitumelle. Tuskin, jos turisteille on esiinnyttävä kellon tarkasti joka päivä 11.30 ja 16.

Jos karja-ajo herätti vähän ristiriitaisia fiiliksiä, Stockyardsilta löytyi onneksi myös paikkoja, missä ei tarvinnut potea tunnontuskia. Huudeilla oli muun muassa Cowboy Hall of Fame, joka jäi tällä kertaa tsekkaamatta, sekä kantrimusiikille omistettu valtava Billy Bob’s Texas -baari, joka oli kaikessa järjettömyydessään ja valtavan kokonsa ansiosta aika siisti elämys.

Cowboy-eväät Stockyardsin liepeillä

Cowboy-kylästä ei voinut tietenkään lähteä maistamatta kunnon pihviä. Me suunnattiin paikallisten suosikkipaikkaan Cooper’s Old Time Pit Bar B Que -ravintolaan, joka sijaitsi aivan Stockyardsin liepeillä ja tarjosi perinteistä texasilaista grillattua lihaa, joka oli tosi hyvää!

Ravintolan konsepti oli kouluruokalamainen: eväät tilattiin linjastolta, eka liha, sitten lisukkeet ja lopuksi juomat, jotka noudettiin ruokasalin erilliseltä juomapisteeltä (hintaan kuului tietysti jenkkityyliin free refills!). Ruokasali oli valtava ja täynnä pitkiä pöytiä ja penkkejä, joten halutessaan rupattelu paikallisten kanssa olis varmasti onnistunut todella helposti.

Meidän kymmenhenkinen seurue tilasi ison satsin eri lihoja, ja mää sain vielä ruokavammojeni vuoksi erikseen kalkkunaa. Kaikki mitä maistoin oli erinomaista, toki tosi suolasta, mutta sairaan hyvää. Otettiin myös coleslaw’ta ja mac&cheeseä jotta saatiin kokemuksesta varmasti mahdollisimman jenkkihenkinen.

Lounas oli mahtava! Ruokaillessa oli hauska seurailla paikallisten lounastelua ja siinä puuhassa olis helposti viihtynyt pidemmänkin tovin. Ruoat ostettiin painon mukaan eikä ravintola ollut mitenkään edullinen, mutta kokemuksena takuulla hintansa väärti.

Lienee turha mainita että kasvisvaihtoehtoja ei käytännössä ollut, ellei sitten pärjää lisukkeilla.

Ristiriitainen ilta rodeossa

Ajatus rodeosta tuntui ristiriidasta huolimatta vähän kutkuttavalta, enkä jättänyt tilaisuutta käyttämättä siinä vaiheessa kun koko muu seurue näytti vihreää valoa rodeovierailulle. Jos totta puhutaan en ihan tosissani tiennyt mitä odottaa. En ehkä halunnut uskoa, että vielä nykypäivänäkin Teksasin rodeossa eläimiä rääkätään samalla tavalla kuin aikaisemmin, mutta nyt sen oli todettava pitävän paikkansa, kun sen omin silmin näki.

Stockyardsilla sijaitseva rodeo oli melko vaikuttavan kokoinen valtavine esiintymisareenoineen ja isoine katsomoineen. Yleisössä oli hurja määrä cowboy-hattuja ja buutseja kaikenikäisten katsojien yllä. Rodeo oli selvästi koko perheen tapahtuma, mihin otettiin niin pikkuvauvat kuin vanhuksetkin mukaan. Siellä teinit tsuumailivat toisiaan ja tapasivat kavereitaan, ihan kuten missä tahansa kyläjuhlassa. Täällä pääroolissa oli vaan melko räikeä eläinten hyväksikäyttö.

Kun astuttiin sisään, illan ohjelma oli vasta alkamassa. Istuttiin katsomoon ja mietin, miksi areenan reunalla oleviin pilttuihin tuodut hevoset vauhkoontuivat. Oletin sen johtuvan ahtaasta tilasta, valoista ja yleisön mylvinnästä. Ensimmäinen cowboy hyppäsi hevosen selkään ja se vapautettiin areenalle. Takajalat potkivat ilmaa valtavan aggressiivisesti samalla, kun lehmipoika yritti kaikin keinoin pysytellä hevosen selässä. Lopulta mies antoi periksi ja kaksi muuta cowboyta kävivät hevosen lähelle, ja hetken päästä eläin rauhoittui. Hetken päästä selvisi tilanteen todellinen laita: hevosen pallit oli sidottu eläimen alaruumiin kiertävään nahkaremmiin, mikä sai sen vauhkoontumaan ja potkimaan ilmaa. Eläin rauhoittui vasta, kun kaksi cowboyta irroitti remmin. Tämän tajutessani jäin melko sanattomaksi, vaikka ilta ja sen tuomat tunnekuohut oli vasta alussa.

Samalla juontaja herätteli yleisöä riemun huutoihin, aplodeeraamaan taitaville lehmipohjille ja nauttimaan illan show’sta. Se muistutti, että nyt ollaan syvällä Teksasin cowboy-kulttuurin ytimessä. Kaikki se mitä ympärillä tapahtui näytteli merkittävää osaa paikalliskulttuurissa ja edusti paikallisille tärkeitä perinteitä ja tapoja, mutta samalla oli selvää, että areenalla ja sen taustalla harrastettiin silmitöntä eläinrääkkäystä.

Yritin kovasti miettiä missä menee kulttuurisen ymmärtämisen ja eläinten oikeuksien raja, kun ohjelma eteni. Areenalle vapautettiin nuori vasikka, joka yritti kauhuissaan juosta pakoon lehmipoikaa, joka lasso heiluen yritti saavuttaa tehtävänsä: lassota vasikan kiinni kaulasta saaden eläimen niskan retkahtamaan voimakkaasti liikkeen vastavoimasta, laskeutumaan hevosen selästä, heittämään vasikan maahan selälleen keinoja kaihtamatta ja sitomaan eläimen kolme raajaa yhteen lassolla mahdollisimman nopeasti. Aikaa oli 20 sekuntia. Kuten aiempi hevosten kanssa toteutettu ohjelmanumero, myös tämä näkymä tapahtui uudelleen ja uudelleen lehmipoikien kisatessa paremmuudestaan.

Sitten olikin luvassa koko perheen ohjelmanumero. Juontaja pyysi areenalle kaikki alle kymmenvuotiaat lapset, jotka riemuiten juoksivat hiekkaiselle kentälle. Kun lapset oli saatu riviin, oli tehtävän aika. Areenalle tuotaisiin yksi vasikka, joka lasten oli määrä saada kiinni. Jos vasikat tuntuivat olevan pakokauhussa lassolla niitä jahtaavien lehmipoikien edessä, oli kauhu yhtä lailla silminnähtävä silloin, kun kymmenet lapset juoksivat innoissaan kohti vasikkaa tavoitteenaan saada eläin kiinni.

Nämä edellä kuvaillut ohjelmanumerot jatkuivat vielä uuden kierroksen hieman eri-ikäisten lehmipoikien ja -tyttöjen suorittamina. Ennen illan pääohjelmaa eli perinteistä härkärodeota meidän seurue ehti kuitenkin saada rodeosta tälle kertaa riittämiin, ja pohjoismaalaiset poistui paikalta härän härkää näkemättä. Se taisi olla ihan hyvä päätös, sillä siihen mennessä puolet porukasta oli jo poistuneet rakennuksesta, sillä rodeokulttuuri oli yksinkertaisesti liikaa.

Mää astelin ulos tosi ristiriitaisin tuntein. Päällimmäisenä oli epäusko siitä millaista eläinrääkkäystä jenkeissä harrastetaan kulttuurin nimissä, mutta toisaalta halusin yrittää ymmärtää rodeon olevan tärkä osa paikalliskulttuuria. Se osoittautui kuitenkin äärimmäisen vaikeaksi, enkä kyllä vieläkään osaa sanoa yhtään mitään hyvää rodeosta. En voi myöskään suositella sitä kenellekään, sillä eläinrääkkäyksen tukeminen on melko kyseenalaista. Oma lippuni meni Fort Worthin matkailun piikkiin, eikä tainnut tuoda sentin senttiäkään rodeon kassaan.

Kannattaako Fort Worthiin edes matkustaa?

En kuitenkaan lähtis leimaamaan koko kaupunkia yhden tai kahden viihdenumeron vuoksi. Stockyards on kaikesta huolimatta tosi kiinnostava vierailukohde, ja Fort Worthin lomasta voi poimia ne itselle ok:t jutut ja nauttia niistä. Jos rodeoelämystä kaipaa, paras vaihtoehto on varmasti Stockyardsin alueelle sijaitseva mekaaninen härkä, jonka kyydissä saa varmasti nauttia vauhdin hurmasta.

Teksas on monen silmissä varmasti täynnä juntteja punaniskoja, mutta mun kokemuksen perusteella sanoisin että pahempi juntti on se, joka leimaa koko osavaltion omien mielikuviensa tai yhden huonon jutun vuoksi. Mulla on rodeoista huolimatta tosi positiivinen fiilis Teksasista kahden vierailun perusteella, ja toivon että pääsen tutustumaan osavaltioon jossain vaiheessa vielä paremmin!

Millaisia fiiliksiä Fort Worth herättää, ja erityisesti: mitä mieltä nää oot rodeosta?

2.8.2018 0 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest

Ensimmäinen mielikuva Dallasista vie kaupungin mukaan nimetyn tv-sarjan ranchille ja ihmissuhdekiemuroihin, vaikka en oo eläissäni nähnyt jakson jaksoa kyseisestä sarjasta. Se oli kuitenkin ainoa mielikuva mitä osasin kaupungista rakentaa ennen vierailua, ja oli kuten mielikuvat aina: laiha, oikeastaan olematon linkki todellisuuteen. Nykypäivän Dallasissa cowboy-kulttuuri ei juuri näy katukuvassa, sillä sen on ominut täysin naapurikaupunki Fort Worth. Dallas taas on saanut pilvenpiirtäjät ja metropolitunnelman, vaikkei Teksasin suurin kaupunki olekaan.

Dallasissa oli niin paljon kaikkea, että kaupungista ei  ehtinyt saada riittävän hyvää käsitystä muutamassa päivässä. Ei, vaikka ohjelma oli tiukka, mukana oma kuski ja kaikki parhaat jutut tietävä paikallisopas. Dallas on jenkkilän yhdeksänneksi suurin kaupunki 1,3 miljoonalla asukkaallaan, ja se näkyi toisaalla selvästi, mutta ei sitten taas paikoin näkynyt ollenkaan.

Lyhyesti sanottuna voisin kuvailla Dallasin olevan ihan tavallinen jenkkien suurkaupunki, jolla on omat erikoispiirteensä mutta joka ei kuitenkaan paini lähellekään samassa sarjassa New Yorkin, Los Angelesin tai San Franciscon kaltaisten, kansainvälisesti huippusuosittujen matkailukaupunkien kanssa. En oikein osaa laittaa Dallasia mihinkään lokeroon tai verrata sitä muihin paikkoihin, mutta ehkä se on ihan hyvä, ja kertoo kaupungin omaleimaisuudesta.

Kiinnostavimmat jutut löytyy keskustan ulkopuolelta

Kaikkein sykähdyttävintä ja parasta Dallasissa vaikutti olevan ravintolakulttuuri ja keskustan ulkopuoliset alueet. Jotenkin kuvittelin ydinalueiden löytyvän monen muun paikan tavoin keskustasta, mutta Dallasin keskustaan päästyäni tajusin olevani kaukana pelipaikoilta. Kylmä pilvenpiirtäjien täyttämä alue oli keskellä päivää lähes tyhjillään, kadun varsi oli täynnä geneerisiä pihvi-, italialais- ja ranskalaisravintoloita eikä katseelle ollut juuri tarttumapintaa. Kaupungin pääkatujen Elm ja Main Streetin varrella kiinnostavin juttu oli randomisti pilvenpiirtäjien keskellä sijainnut jättimäinen silmä, Giant Eyeball -teos. Se oli parasta, mitä sain pääkaduilta irti parin tunnin vierailun aikana!

Tosin toisena päivänä vierailtiin erikseen Sixth Floor -museossa, joka sijaitsee ytimessä Elm Streetillä. Museo kertoo seikkaperäisesti presidentti John F. Kennedyn elämästä ja erityisesti murhasta, joka tapahtui museon edustalla. Kiinnostavin hetki oli ehdottomasti se, kun museon ikkunasta näki suoraan murhapaikalle samalla, kun ikkunan vieressä olevassa screenissä kerrattiim murhahetken tapahtumia juuri tuosta samasta paikasta. Vahva suositus tälle!

Jos Dallas Downtown ei sykähdyttänyt, kiinnostavia alueita kuitenkin tuntui olevan jos kuinka, kunhan tiesi minne mennä. Meillä oli onneksi mukana dallasilainen Paola, joka tunsi kaupungin eri nurkat erinomaisesti. Kaupunginosista kiinnostavimmiksi osoittautui keskustan Elm Streetin päässä sijainnut Deep Ellum -alue sekä sen koillispuolella oleva Lower Greenville.

Näiltä alueilta löytyi mun silmin kiinnostavimmat ravintolat, kahvilat ja baarit, näyttävimmät katutaideteokset ja eläväisin tunnelma. Jos en olis kokenu näitä paikkoja, olis Dallasin-vierailu jättänyt melko kylmäksi, sillä vaikka nähtiinkin paljon muutakin, oli näillä alueilla selkeästi eniten tunnelmaa.

Dallasin reissulla kannattaa unohtaa perinteiset ravintolaketjut ja tutustua kaupungin ruokatarjontaan, sillä vaihtoehtoja on! Toki pihvi ja tex mex on perinne Teksasissa, mutta Dallasissa on syytä maistella myös muuta, sillä hinta-laatusuhde on ihan ässä ja valikoima monipuolinen ja just sitä mitä voisi odottaa suurkaupungilta vuonna 2018. Vahva suositus paikallisille ravintoloille! Jos kaipaat ravintolavinkkejä Dallasiin, reissun parhaat ravintolavinkit voit tsekata kootusti täältä.

Ei mitään erikoista shoppailun saralla

Kuten aina, lähdin tällekin jenkkireissulle ostoshousut jalassa, sillä kaavailin shoppailevani reissussa jotain kivoja kesäjuttuja. Pettymys oli kuitenkin valtava, kun tajusin Dallasin kaduilla vaellellessani, että siellä ei ollut kaupan kauppaa! Jopa CVS-tyyliset kaupat loisti poissaolollaan, mikä kieltämättä harmitti. Oli pakko jättää keskusta, jos huvitti shoppailla.

Walmartin paras vastine Target ei onneksi ollu kaukana, joten hyppäsin paikallisjunan kyytiin ja suhasin shoppailemaan Targetiin. En tiijä mikä siinä on, mutta jenkkireissu ei oo jenkkireissu ellei siihen sisälly vierailua Walmartissa tai Targetissa, ja mieluiten tietysti molemmissa! Target oli taas kerran ihan mahtava, ja löysin sieltä kassillisen tuliaisia niin itelle kuin kavereillekin – iltapäivän shoppailusuccess!

Kävin myös perinteisellä mallilla, mutta itselleni tyypillisesti feilasin jälleen, enkä löytänyt sieltä juuri mitään. Dallasin keskustan lähimmät ostoskeskukset on 15 ja 25 kilometrin päässä sijaitsevat Northpark ja Galleria, joista jälkimmäinen on suurempi ja siellä mää myös kävin. Valikoima kattoi kaikki perinteiset jenkkimerkit Lululemonista Old Navyyn, mutta siitä huolimatta saldo jäi melko laihanlaiseksi. Amerikkalaista mall-tunnelmaa siellä kuitenkin oli, joten reissu ei todellakaan jäänyt turhaksi!

Älä jätä väliin maisemia tai museoita

Kaupungin näyttävin kohde on Dallasin siluetistakin erottuva 143-metrinen Reunion Tower, joka on tietysti koko kaupungin paras näköalapaikka. Mulla on hieman ristiriitainen fiilis vastaavista torneista, mutta toisaalta ne on tarjonneet hyviä kokemuksia muun muassa New Yorkissa ja Dubaissa. Ihan samaan joukkoon Dallasin Reunion ei lukeudu muun muassa näkymästä uupuvien ikonisten maisemien vuoksi, mutta maisema oli toki hieno.

Dallasin-seikkailun päätti museovierailu paikkaan, mitä mun on pakko suositella. Aivan keskustan tuntumassa sijaitseva Perot Museum of Nature and Science oli aikamoinen näky, sillä ensimmäisenä museossa oli vastassa jättimäinen dinosauruksen luuranko! En tiiä mikä paleontologi minussa asuu, mutta harva museoista löytyvä juttu on dinosaurusten luurankoja kiinnostavampaa.

Perotissa on toki paljon muutakin nähtävää, ja vaikka museo on suunnatti erityisesti lapsille – tai ehkä juuri sen vuoksi – aikuisetkin viihtyy siellä kyllä mainiosti. Museossa oli monia alueita, ja eläinmaailman petojen lisäksi siellä pääsi perehtymään muun muassa ihmisen kehitykseen (näytillä on muun muassa oikeat aivot selkäytimineen, mikä oli kieltämättä varsin kiehtova näky) sekä testaamaan eri urheilulajeja. Mieleenpainuvinta oli se, kun museon opas kertoi painokkaasti heillä käsiteltävän myös evoluutiota, vaikka se onkin saanut vastustusta ja herättänyt keskustelua. Huhhei!

Perot Museum of Nature and Science oli vähän niin kuin Heureka tai Tietomaa mutta Amerikan malliin paljon suurempi, hienompi ja modernimpi. Kaikki näyttelyt oli tehty viimeisen päälle ja kiinnostavasti, mistä syystä uskaltaisin suositella museota kyllä lämpimästi.

Eli päällimmäisenä Dallasista jäi siis mieleen pilvenpiirtäjämaisemat joiden nopea näkeminen riittää, ravintolat joissa on syömistä jos miten pitkäksi aikaa, kiinnostavat kaupunginosat, näkötorni ja pari hyvää museota.

Onko Dallas tuttu muille, mitä siistiä mulla jäi kokematta?

 

29.7.2018 4 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest

Edistystä tapahtuu, jopa Yhdysvaltain maahantulokäytännöissä, mitä ei kyllä voi pitää kovin todennäköisenä nykyisen presidentin aikakautena. Se oli kuitenkin uskottava Teksasissa, missä Dallas–Fort Worthin kentältä pääsi sujahtamaan maahan helpommin kuin missään tai koskaan aikaisemmin.

Kentän maahantulotarkastuksessa oli nimittäin käytössä koneet, jotka sai homman sujumaan vauhdilla. Toki lentokoneessa täytettiin sama maahantulokaavake kuin aikaisemmin, eli se sininen lappu missä kysytään muun muassa maahan rahdattavista rahavaroista ja majapaikan tiedoista perillä Amerikassa, mutta sitä ei syynätty enää samaan tapaan kuin aikaisemmin.

Vielä viime marraskuun Nykin-reissun alkajaisiksi seisottiin JFK:n lentoasemalla pitkään jonossa ja seurattiin, kun virkailijat kyseli toinen toistaan tiukempia kysymyksiä maahanpääsystä haaveilevilta matkalaisilta – ja jopa talutti muutaman pahamaineiseen takahuoneeseen. Nyt kesän reissulla pääsin sujahtamaan maahantulotarkastuksen läpi hetkessä.

Lappu täytettiin koneessa ja samat tiedot syötettiin muutamassa minuutissa lentoaseman koneeseen, joka otti myös kuvan sekä sormenjäljet. Maahan saavuttiin toki virkailijan leimasimen armosta, mutta nyt kun perusasiat oli selvitetty, kysyi virkailija vain pari hassua kysymystä (kuinka kauan aiot olla ja mitä teet täällä?), antoi himoitun maahantuloleiman ja se oli siinä. Welcome to the United States of America!

Jenkkien maahantulotarkastukset on aina olleet tosi kuumottavia. Jännitän niitä joka kerta, ja pahinta oli tietysti ekalla kerralla, kun ei oikein tiennyt mitä odottaa ja sitä vaan jännitti että osaako vastata oikein. Kertojen edetessä tarkastukseen osaa suhtautua nyt Jenkeissäkin melko rennosti varsinkin, kun ainakin kerran kohdalle on sattunut superrento maahantulotarkastaja. Toiselle road tripille lähtiessä multa kysyttiin kenen kanssa  oon reissussa, ja kun osoittelin eri jonoissa olevia jätkiä tiskin toisella puolella ollut virkapukuinen maahantulotarkastaja vaihtoi yrmyilmeen hetkessä hyväntahtoiseen nauruun ja uteli, tietääkö mun isä mun olevan matkalla noin monen miehen kanssa. Tuon ekan rennohkon kohtaamisen jälkeen en oo enää jännittänyt noita tarkastuksia niin hirveästi, mutta kieltämättä joka kerta on edelleen vähän semmoinen fiilis, että mitäköhän tästäkin tulee.

Masiinat kuitenkin rentouttavat tarkastuksia huomattavasti, ja ovat toivottavasti yleistymässä muillakin lentoasemilla. Ne ei oo mun käsittääkseni käytössä kaikkien kansallisuuksien kohdalla, mutta Estan kanssa se toimi oikein sujuvasti.

Onko kellään hiljattaista tietoa, joko Nykissäkin on masiinat käytössä, vai onko Teksas edelläkävijä? Joka tapauksessa tää oli hurjan iso yllätys ja mahtava edistysaskel, ainaki suomalaisreissaajan näkökulmasta!

Kuvat on Iceladairin lennolta matkalla Teksasiin, sillä maahantulotarkastusalueella ei tietenkään saanut kuvata.

22.7.2018 10 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit