Pallontallaajat.net
Valikko
Kategoria

yhdysvallat

Kevään jenkkireissun yksi odotetuimpia elämyksiä oli luvassa heti matkan alkajaisiksi, kun ensimmäisenä kokonaisena reissupäivänä otettiin suunnaksi Piilaakson sydämessä sijaitseva Facebookin päämaja! Alueelle ei pääse ihan joka jätkä tai mimmi käymään, ja meillä ovet avautuivat vierailija-statuksella, kun WhatsAppilla työskentelevä Karimin veli toimi meidän hostina. Kiitokset vielä Louai siististä elämyksestä!

Alkajaisiksi kaikkien vieraiden tuli kirjautua sisään, ja henkkaria vilauttamalla sekä hostin läsnäollessa saatiin oranssiin nauhaan ripustetut vierailijaläpyskät kaulaan laitettaviksi. Random-tyyppien varalta HQ:n kävijöitä tarkastellaan aika tiuhaan, ja me saatiin ohjeeksi pitää nauhat kaulassa ja pysytellä hostin lähellä koko vierailun ajan. Kerran jäätiin Karimin kanssa jälkeen ottamaan kuvia, kun Louai oli kadonnut kulman taakse, ja heti tultiin jo kyseleen, että missä teidän host on. Eli aika tarkasti myös tätä pidettiin silmällä!

Mutta sen pidemmittä puheitta tervetuloa meidän mukana tsuumailemaan Facebookin pääkonttorin tunnelmaa!

Kampus rakentuu lukuisista rakennuksista ja alueista, joten ei mitenkään päästy näkemään kaikkea. Alkajaisiksi löydettiin heti ensimmäiset photo opit, kun päästiin poseeraamaan Instagramin boothissa ja Facebookin tunnuksen edessä. Oltiin Karimin kanssa aika fiiliksissä kaikesta, ja tiirailtiin jokaisen nurkan taakse malttamattomina odottaen, josko Zuckerberg tulisi vastaan – ihan turhaan tosin, sillä miestä ei näkynyt.

Kieriskeltiin kampuksella Louain esitellessä paikkoja, mutta aika nopeasti nälkä yllätti ja suunnattiin kohti lähintä ravintolaa. Facebook tarjoaa työntekijöilleen ja näiden vieraille sekä ihan kaikille kampuksella vieraileville ilmaiset ruoat, ja maksuttomia ravintoloita onkin ympäriinsä. Me käytiin melko meluisassa buffet-ravintolassa, jossa oli tarjolla intialaista, mutta myös ihan huikea salaattibaari, smoothietiski sekä leipä- ja juomatarjonta, jälkiruokaa unohtamatta. Otettiin lautanen täyteen ja nostettiin peukut budjettiystävälliselle lounaalle.

Otettiin ravintolasta vielä evväät mukkaan, sillä siihen ilmeisesti jopa kannustetaan ravintoloiden linjastojen päissä olevien take away -rasioiden muodossa. Matkabudjetti kiitti, ja eipä tarvinnut murehtia kokkailuista seuraavanakaan päivänä! Lounaan jälkeen käytiin vielä jätskibaarissakin, kun sellainen tuli vastaan.

Sen lisäksi että kierreltiin ympäriinsä ja tutustuttiin kampukseen (bongattiin muun muassa hampurilaisravintola, pizzeria ja vietnamilainen banh mi -ravintola), piipahdettiin Arcade-peliluolassa pelaamassa tanssipeliä ja pysähdeltiin kahvi-, juoma- ja välipalapisteillä lisätankkauksella.

Mentiin toki myös varsinaisten toimistotilojen oli, mutta niissä ei tietenkään saanut kuvata. Vaikka puitteet on pääasiassa tosi erikoiset ja palvelut aika fantastiset, itse työpisteet näytti kuitenkin aika samalta kuin monessa muussa avokonttorissa, ainakin sen osalta, mitä käveltiin ohi.

Ei jätetty Facebook-vierailua yhteen, vaan käytiin vielä reissun loppupäässä vierailemassa uudestaan Louain työpaikalla. Tällä kertaa suunnattiin kampuksen uudempaan osaan, ja käytiin ihastelemassa näkymiä kattoterassilta. Nautittiin myös kevätpäivästä syöden jäätelöä takkatulen äärellä sohvilla, eli ihan hyvät puitteet saatiin toisellakin vierailukerralla!

Nyt kun kampus oli jo vähän tuttu, oli vielä hauskempaa kierrellä ympäriinsä ja tarkastella paikkoja. Käytiin jälleen syömässä, ja napattiin mukaan myös viimeisen reissupäivän lounas sekä vielä muutama proteiinipatukka välipalapisteeltä.

Kokemuksena vierailu Facebookilla oli ihan supermielenkiintoinen, vaikka paljon jäi tietysti kokematta ja näkemättä. Työnantajana pulju kuulostaa olevan varsin hyvä, ja ainakin edut vaikuttivat melko mukiinmeneviltä. Ehkä tänne pääsee vielä uudestaan!

23.4.2019 2 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Tätä postausta kirjoittaessa kello on puoli viisi aamulla, ja oon ollut hereillä puoli neljästä saakka, nyt kolmatta aamua putkeen. Kotiinpaluu Amerikasta on herättänyt monenlaisia tunteita, joista jet lagin aiheuttama öinen ahdistus on yksi. Päällimmäisenä on kuitenkin onni siitä, miten upeita paikkoja ja elämyksiä me päästiin kymmenen päivän aikana kokemaan.

Jo ensimetreiltä loma todella tuntui lomalta. Oon kipuillut muutaman edellisen loman kanssa aivan huolella, sillä rentoa fiilistä ei oo kuulunut ja oon stressannut aivan naurettavista asioista, mikä on viimeistään pitänyt huolen siitä, että rentoilulle on todellakin voinut huiskuttaa hyvästit. Nyt tilanne oli toinen jo heti matkan alkajaisiksi, enkä huolehtinut mistään vaan nautin olosta ja otin kiitollisena sen, mitä vastaan tuli. Ehkä olin riittävän valmis lomalle, tai sitten Amerikka vaan on kohde, jossa en osaa murehtia oikein mistään.

Kymmenen päivän mittainen seikkailu sujui siis erinomaisesti. Vietettiin matkan alkajaisiksi kaksi päivää Piilaakson tukikohdassa Karimin vastasyntynyttä veljenpoikaa ihaillen, minkä jälkeen otettiin auto alle ja kierreltiin Kaliforniaa (ja Nevadaakin yhden pysähdyksen verran) kuuden päivän ajan. Sitten vielä pari päivää sukulointia ja paluu takaisin kotiin.

Reitti kulki Piilaakson Mountain Viewistä Yosemiten eteläpuolelle (kansallispuistoon ei nyt lumitilanteen vuoksi menty), mistä suunnattiin Death Valleyn kansallispuistoon, yöksi Nevadan puolelle Pahrumpiin, sieltä Palm Springsiin, Losiin taas sukuloimaan ja lopulta palattiin parissa päivässä Highway 1 -valtatietä pitkin takaisin lähtöpisteeseen. Ajomatkat oli noin neli–viistuntisia ja kilsoja kertyi vajaan viikon aikana noin kaksi tuhatta, joten ihan riittävästi ajeltiin, vaikka reitti olikin melko maltillinen.

Säät suosi siinä mielessä, että loman keskilämpötila oli 20 asteen paremmalla puolella, mutta täytyy tunnustaa, että Pohjois-Kaliforniassa oli paikoitellen ihan todella kylmä! Sitä onneksi kompensoi Etelä-Kalifornian ja varsinkin Death Valleyn kuumuus, joten lämmöstäkin saatiin onneksi nauttia.

Parasta reissussa oli rennon tunnelman lisäksi tietysti seura, sillä oli ihan superihanaa päästä seikkailemaan kaksin Karimin kanssa pitkästä aikaa, ja siihen päälle nähtiin vielä perhettä ja sukulaisia, joiden näkemisestä oli kulunut aivan liian pitkä aika.

Onnistuttiin myös poimimaan reitille tosi upeita luontokohteita, joista paras oli ehdottomasti Death Valleyn kansallispuisto. Se tosin osoittautui lopulta reissun ainoaksi kansallispuistoksi, vaikka alun perin suunniteltiin käyvämme niin Joshua Treen kuin Pinnaclesinkin kansallispuistoissa. Rennon reissun merkki on kuitenkin se, että suunnitelmia voi vaihtaa lennosta, ja niin me kevennettiin reittiä skippaamalla pari luontokohdetta.

Huvittavia amerikkalaisia nähtävyyksiäkin onnistuttiin poimimaan reitille ainakin kaksi: Vierailtiin Sun-Maidin tehtaanmyymälässä ja päästiin näkemään (ehkäpä maailman suurin) rusinalaatikko, mikä oli tietysti fantastinen elämys. Lisäksi piipahdettiin maailman artisokkapääkaupungissa (todennäköisesti itse myönnetty arvonimi) ja nähtiin maailman suurin artisokka (varmasti ihan itse nimetty tämäkin). Molemmat herättivät huvitusta ja nostivat hymyn korviin, vaikka mää väsyneenä kaahailinkin artisokalta väärään suuntaan ja hermoilin sen takia liikenteessä.

Mutta palataan vielä kunnon reissuraportteihin, sillä niitä on varmasti luvassa!

Ja loppuun vielä julkaisuhetken jet lag -raportti: viidestä kotona vietetystä yöstä on herätty kolmelta neljästi, mutta kuudelta kuitenkin kerran. Eli toivoa ei oo menetetty vielä kokonaan!

11.4.2019 2 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Ai että, miten kutkuttaa!

Edellisestä Jenkkien road tripistä alkaa olla kulunut jo kolmisen vuotta, joten on korkea aika taas kaivaa Amerikan kartta nenän eteen ja alkaa hahmotella autoreissun reittiä. Voitte kuvitella, että oon äärimmäisen innoissani! Fiilistelytunnelmissa oon kahlannu läpi aiempien road tripien blogipostauksia, ja huomasin samalla niiden löytyvän tosi huonosti! Varsinaisilta Coast to coast -reissuilta postaukset on suht nätisti kasassa tällä sivulla, mutta Yhdysvallat-välilehdeltä ei löytynyt läheskään kaikkia postauksia. Noh, nyt löytyy! Ja sen sanon, että oli vähintään nostalgista käydä läpi postauksia vuodelta 2013, puhumattakaan vuoden 2011 road tripin postauksista. :D

Mutta niin, asiaan. Meillä on edessä aika lailla saman tyylinen reissu kuin kolme vuotta sitten, kun kierrettiin kolmen osavaltion road tripillä kuus päivää Kaliforniassa, Nevadassa ja Utahissa. Tällä kertaa aikaraja on sama, mutta kohteet erit. Ollaan pääasiassa Kaliforniassa ja Nevadassa, mutta tavoitteena olisi nähdä pääasiassa uusia paikkoja, ja tietenkin sukulaisia.

Länsirannikolle meidät houkuttaa taas Karimin sukulaiset, ja esimerkiksi Karimin veljen Louain ja vaimonsa Jonnan näkemisestä on ihan liian pitkä aika. On siis korkea aika suunnata taas Kalifornian-koneeseen, ja se tuntuu ihanalta!

Suunnitelmissa on reissata samalla tavalla kuin aikaisemminkin: alkuun pari päivää Louain ja Jonnan huomassa, sen jälkeen auto alle ja road tripille, ja reissun jälkeen taas Piilaakson it-kuplaan taas pariksi päiväksi. Ja mites se reitti? Olin jo aivan kauhuissani, kun aloin hahmotella reittiä enkä kokenut minkään mahdollisen vaihdoehdon mitenkään sykähdyttävän. Mielessä oli vaan Yellowstonen kansallispuisto, mikä ei oo siihen vuodenaikaan todellakaan vaihtoehto, minkä lisäksi se sijaitsee myös aivan liian kaukana. Siitä päähänpinttymästä piti siis päästä eroon ja mahdollisimman nopeasti.

Siispä laitoin hätähuutoviestin parhaalle mahdolliselle Amerikka-asiantuntijalle, johon oon luottanu jo vuodesta 2009, eli 50 State Puzzle -blogia kirjoittavalle Amerikka-Ullalle. Sieltä tuli onneksi hurjasti hyviä vinkkejä ja suuntia, mitä juttuja miettiä. Ullan kanssa käydyn lyhyen, mutta sitäkin informatiivisemman Facebook-keskustelun jälkeen pää surisi jo uusia ideoita. Niiden avulla päästiin lopulliseen reittisuunnitelmaan.

Meillä oli reittiä suunnitellessa useampi tavoite. Ensinnäkin minä halusin mahdollisimman monta ja erilaista kansallispuistoa reitille, Karim taas mahdollisimman lyhyet ajopäivät. Tavoitteena oli myös lisätä reitille piipahdus Losin Anaheimissa moikkaamassa siellä asuvia sukulaisia, ja mahdollisesti ajaa pätkä myös jälleen avattua Highway 1 -valtatietä. Onnistuttiin pääsemään lopputulokseen, joka miellytti kaikkia ja täytti jokaisen toiveen.

Lähdetään siis reissuun San Josesta, mistä otetaan vuokra-auto alle. Sieltä suunnataan Yosemiten kansallispuistoon, mutta täytyy vielä vähän kysellä ja haistella, onko sinne maaliskuun loppupuolella mitään asiaa kesärenkailla (onko kellään kokemusta tai luotettavaa tietoa?). Sieltä jatketaan matkaa Nevadan puolelle Death Valleyn kansallispuistoon, missä ei olla mun muistin mukaan käyty. Sieltä matka jatkuu etelämmäs Joshua Treen kansallispuistoon, mistä poikkelehditaan Anaheimin kautta Highway 1:lle ja takaisin San Joseen.

Matkaa reitille tulee noin kaksi tuhatta kilometriä, ja päiväkohtaiset kilometrit olis tarkoitus pitää noin 300 päivää kohden.

Ei varmaan tarvitse alleviivata sitä, miten innoissani oon tästä lomasta ja siitä, että pääsen taas pitkästä aikaa ajamaan autoa Jenkeissä, käymään Walmartissa ja Targetissa, fiilistelemään Jenkkilän erikoisuuksia ja syömään burgereita. Ah!

Matkavalmistelut on toistaiseksi siinä pisteessä, että lomat on saatu, lennot plakkarissa ja reitti suunniteltu. Seuraava askel olis suunnitella ajopätkät (ja tehdä päätös Yosemiten suhteen) ja varata majapaikat. Sitten tsekataan ruokapaikat (tärkeä!!!) ja reitin varrelle osuvat erikoiset nähtävyydet, minkä jälkeen se alkais melko lailla olla jo siinä.

Hauskaa on muuten se, että ollaan reissussa melkein päivälleen samoihin aikoihin kuin kolme vuotta sitten: maalis–huhtikuun taitteessa. Viimeksi opittiin että Utahissakin voi tulla tuolloin lunta, joten suunnataan tällä kertaa suosiolla Etelä-Kaliforniaan.

Ihanaa!!

2.12.2018 16 Kommenttia
5 Facebook Twitter Google + Pinterest

Hi y’all! Teksasin-reissulla pääsin heti alkajaisiksi fiilistelemään perinteistä cowboy-tunnelmaa oikein kunnolla, sillä aloitettiin reissu Fort Worthista, joka vie hetkessä lehmipoikien maailmaan.

Cowboy-meiningeistä tulee ensimmäisenä mieleen saluunat, ranchit ja rodeot, sekä tietysti heinänkorsi suussa ja cowboy-hattu päässä tepastelevat, leveää murretta puhuvat kovikset. Ja sitä Fort Worth todellakin oli! Parasta kaupungissa oli just se, että se vastas niin erinomaisesti mielikuvia, että välillä vähän jopa hirvitti. Parhaimmillaan olo oli kuin länkkärileffojen kulisseissa, ja se kait on osaltaan ehkä kaikkein parasta – ja samalla pahinta.

Fort Worth on jenkkilän 15. suurin kaupunki, mikä tuntuu siinä mielessä aika erikoiselta, että se on juurikin todellinen menneen ajan villin lännen kaupunki. Asukkaita Fort Worthissa on noin 850 000, mutta siitä huolimatta esimerkiksi shoppailumahdollisuudet on yhdysvaltalaiskaupungiksi tosi rajalliset, ellei sitten oo kiinnostunut näyttävistä buutseista, kiillotetuista vyönsoljista tai toinen toistaan komeammista hatuista.

Kaupungin cowboy-alueen ydin on Stockyards, joka kattaa pääasiassa yhden kadun, mikä on täynnä saluunoja, buutsikauppoja ja perus matkamuistomyymälöitä. Erikoisen kontrastin luo kuitenkin nykyaikaiset katuvalot ja tiellä kaahaavat autot, jotka muistuttaa ettei katu ookaan pelkkä wild west -leffan kulissi vaan ihan oikea, käytössä oleva autotie.

Tavallaan Fort Worth tarjoaa siis mahdollisuuden kurkistaa menneen ajan länkkäritunnelmaan turrekulmalla, mutta kuitenkin ripauksella autenttisuutta. Toki sielläkin on perinteisiä turrekauppoja ja valtaosa kävijöistä on ihan muita kuin paikallisia, mutta se ei sitä fiilistä huononna.

Kaikki irti Fort Worthin cowboy-tunnelmasta

Länkkäriloma – tai edes -lomapäivä – Fort Worthissa on mielenkiintoinen kokemus, jota ei kyllä kannata jättää väliin Teksasin-lomalla. Toki kohteet on nähty aika nopeasti, mutta siitä huolimatta on aika siistiä, miten nopeasti Stockyards ja sen tunnelma vie mukanaan.

Kiinnostavinta mun näkökulmasta oli länkkärikaupat, missä sai kulutettua vaikka kuinka pitkään. Valtava valikoima buutseja sai nopeasti himoitsemaan vastaavaa kenkäparia myös omiin koipiin, mutta 200 dollarin lähtöhinnat pitivät shoppailuhimot melko tehokkaasti kurissa.

Alueella oli myös paljon muuta. Kunhan sai itsensä irrotettua ulos kaupoista kiinnittyi huomio muun muassa perinteiseen sähköiseen härkään, joka heilui hullun lailla yrittäen heivata selässä roikkuvaa turrenrotikkaa selästä, siinä melko hyvin onnistuen. Alueella pääsee näkemään myös eläviä, melko näyttäviä Texas Longhorns -lehmiä, joilla on nimensä mukaisesti ihan jäätävät sarvet! Eläimet on ihan tajuttoman komeita valtavine sarvineen, ja Stockyardsilla sijaitsevassa aitauksessa asuvia longhornseja ulkoilutetaan kaduilla kaksi kertaa päivässä matkailijoiden iloksi. Tapa on jäänne 1800-luvulta, kun lehmipojat ajoi karjaa Yhdysvaltoihin.

Karja-ajo oli ihan kiinnostava näky, mutta tietysti herätti melko ristiriitaisia ajatuksia. En tosin vielä tiennyt että samana iltana ajatukset olis vieläkin ristiriitaisemmat, mutta se selvisi mulle vasta myöhemmin samana päivänä. Nyt tyydyin selitykseen siitä, miten Longhornseja arvostetaan ja miten erityisesti nuo karja-ajoon osallistuvat eläimet ovat hyvinvoivia ja tosi hyvin hemmoteltuja. Tilaa, ruokaa, vettä ja varjoa niillä näytti ainakin olevan, tosin mulle jäi epäselväksi pääsevätkö eläimet koskaan laitumelle. Tuskin, jos turisteille on esiinnyttävä kellon tarkasti joka päivä 11.30 ja 16.

Jos karja-ajo herätti vähän ristiriitaisia fiiliksiä, Stockyardsilta löytyi onneksi myös paikkoja, missä ei tarvinnut potea tunnontuskia. Huudeilla oli muun muassa Cowboy Hall of Fame, joka jäi tällä kertaa tsekkaamatta, sekä kantrimusiikille omistettu valtava Billy Bob’s Texas -baari, joka oli kaikessa järjettömyydessään ja valtavan kokonsa ansiosta aika siisti elämys.

Cowboy-eväät Stockyardsin liepeillä

Cowboy-kylästä ei voinut tietenkään lähteä maistamatta kunnon pihviä. Me suunnattiin paikallisten suosikkipaikkaan Cooper’s Old Time Pit Bar B Que -ravintolaan, joka sijaitsi aivan Stockyardsin liepeillä ja tarjosi perinteistä texasilaista grillattua lihaa, joka oli tosi hyvää!

Ravintolan konsepti oli kouluruokalamainen: eväät tilattiin linjastolta, eka liha, sitten lisukkeet ja lopuksi juomat, jotka noudettiin ruokasalin erilliseltä juomapisteeltä (hintaan kuului tietysti jenkkityyliin free refills!). Ruokasali oli valtava ja täynnä pitkiä pöytiä ja penkkejä, joten halutessaan rupattelu paikallisten kanssa olis varmasti onnistunut todella helposti.

Meidän kymmenhenkinen seurue tilasi ison satsin eri lihoja, ja mää sain vielä ruokavammojeni vuoksi erikseen kalkkunaa. Kaikki mitä maistoin oli erinomaista, toki tosi suolasta, mutta sairaan hyvää. Otettiin myös coleslaw’ta ja mac&cheeseä jotta saatiin kokemuksesta varmasti mahdollisimman jenkkihenkinen.

Lounas oli mahtava! Ruokaillessa oli hauska seurailla paikallisten lounastelua ja siinä puuhassa olis helposti viihtynyt pidemmänkin tovin. Ruoat ostettiin painon mukaan eikä ravintola ollut mitenkään edullinen, mutta kokemuksena takuulla hintansa väärti.

Lienee turha mainita että kasvisvaihtoehtoja ei käytännössä ollut, ellei sitten pärjää lisukkeilla.

Ristiriitainen ilta rodeossa

Ajatus rodeosta tuntui ristiriidasta huolimatta vähän kutkuttavalta, enkä jättänyt tilaisuutta käyttämättä siinä vaiheessa kun koko muu seurue näytti vihreää valoa rodeovierailulle. Jos totta puhutaan en ihan tosissani tiennyt mitä odottaa. En ehkä halunnut uskoa, että vielä nykypäivänäkin Teksasin rodeossa eläimiä rääkätään samalla tavalla kuin aikaisemmin, mutta nyt sen oli todettava pitävän paikkansa, kun sen omin silmin näki.

Stockyardsilla sijaitseva rodeo oli melko vaikuttavan kokoinen valtavine esiintymisareenoineen ja isoine katsomoineen. Yleisössä oli hurja määrä cowboy-hattuja ja buutseja kaikenikäisten katsojien yllä. Rodeo oli selvästi koko perheen tapahtuma, mihin otettiin niin pikkuvauvat kuin vanhuksetkin mukaan. Siellä teinit tsuumailivat toisiaan ja tapasivat kavereitaan, ihan kuten missä tahansa kyläjuhlassa. Täällä pääroolissa oli vaan melko räikeä eläinten hyväksikäyttö.

Kun astuttiin sisään, illan ohjelma oli vasta alkamassa. Istuttiin katsomoon ja mietin, miksi areenan reunalla oleviin pilttuihin tuodut hevoset vauhkoontuivat. Oletin sen johtuvan ahtaasta tilasta, valoista ja yleisön mylvinnästä. Ensimmäinen cowboy hyppäsi hevosen selkään ja se vapautettiin areenalle. Takajalat potkivat ilmaa valtavan aggressiivisesti samalla, kun lehmipoika yritti kaikin keinoin pysytellä hevosen selässä. Lopulta mies antoi periksi ja kaksi muuta cowboyta kävivät hevosen lähelle, ja hetken päästä eläin rauhoittui. Hetken päästä selvisi tilanteen todellinen laita: hevosen pallit oli sidottu eläimen alaruumiin kiertävään nahkaremmiin, mikä sai sen vauhkoontumaan ja potkimaan ilmaa. Eläin rauhoittui vasta, kun kaksi cowboyta irroitti remmin. Tämän tajutessani jäin melko sanattomaksi, vaikka ilta ja sen tuomat tunnekuohut oli vasta alussa.

Samalla juontaja herätteli yleisöä riemun huutoihin, aplodeeraamaan taitaville lehmipohjille ja nauttimaan illan show’sta. Se muistutti, että nyt ollaan syvällä Teksasin cowboy-kulttuurin ytimessä. Kaikki se mitä ympärillä tapahtui näytteli merkittävää osaa paikalliskulttuurissa ja edusti paikallisille tärkeitä perinteitä ja tapoja, mutta samalla oli selvää, että areenalla ja sen taustalla harrastettiin silmitöntä eläinrääkkäystä.

Yritin kovasti miettiä missä menee kulttuurisen ymmärtämisen ja eläinten oikeuksien raja, kun ohjelma eteni. Areenalle vapautettiin nuori vasikka, joka yritti kauhuissaan juosta pakoon lehmipoikaa, joka lasso heiluen yritti saavuttaa tehtävänsä: lassota vasikan kiinni kaulasta saaden eläimen niskan retkahtamaan voimakkaasti liikkeen vastavoimasta, laskeutumaan hevosen selästä, heittämään vasikan maahan selälleen keinoja kaihtamatta ja sitomaan eläimen kolme raajaa yhteen lassolla mahdollisimman nopeasti. Aikaa oli 20 sekuntia. Kuten aiempi hevosten kanssa toteutettu ohjelmanumero, myös tämä näkymä tapahtui uudelleen ja uudelleen lehmipoikien kisatessa paremmuudestaan.

Sitten olikin luvassa koko perheen ohjelmanumero. Juontaja pyysi areenalle kaikki alle kymmenvuotiaat lapset, jotka riemuiten juoksivat hiekkaiselle kentälle. Kun lapset oli saatu riviin, oli tehtävän aika. Areenalle tuotaisiin yksi vasikka, joka lasten oli määrä saada kiinni. Jos vasikat tuntuivat olevan pakokauhussa lassolla niitä jahtaavien lehmipoikien edessä, oli kauhu yhtä lailla silminnähtävä silloin, kun kymmenet lapset juoksivat innoissaan kohti vasikkaa tavoitteenaan saada eläin kiinni.

Nämä edellä kuvaillut ohjelmanumerot jatkuivat vielä uuden kierroksen hieman eri-ikäisten lehmipoikien ja -tyttöjen suorittamina. Ennen illan pääohjelmaa eli perinteistä härkärodeota meidän seurue ehti kuitenkin saada rodeosta tälle kertaa riittämiin, ja pohjoismaalaiset poistui paikalta härän härkää näkemättä. Se taisi olla ihan hyvä päätös, sillä siihen mennessä puolet porukasta oli jo poistuneet rakennuksesta, sillä rodeokulttuuri oli yksinkertaisesti liikaa.

Mää astelin ulos tosi ristiriitaisin tuntein. Päällimmäisenä oli epäusko siitä millaista eläinrääkkäystä jenkeissä harrastetaan kulttuurin nimissä, mutta toisaalta halusin yrittää ymmärtää rodeon olevan tärkä osa paikalliskulttuuria. Se osoittautui kuitenkin äärimmäisen vaikeaksi, enkä kyllä vieläkään osaa sanoa yhtään mitään hyvää rodeosta. En voi myöskään suositella sitä kenellekään, sillä eläinrääkkäyksen tukeminen on melko kyseenalaista. Oma lippuni meni Fort Worthin matkailun piikkiin, eikä tainnut tuoda sentin senttiäkään rodeon kassaan.

Kannattaako Fort Worthiin edes matkustaa?

En kuitenkaan lähtis leimaamaan koko kaupunkia yhden tai kahden viihdenumeron vuoksi. Stockyards on kaikesta huolimatta tosi kiinnostava vierailukohde, ja Fort Worthin lomasta voi poimia ne itselle ok:t jutut ja nauttia niistä. Jos rodeoelämystä kaipaa, paras vaihtoehto on varmasti Stockyardsin alueelle sijaitseva mekaaninen härkä, jonka kyydissä saa varmasti nauttia vauhdin hurmasta.

Teksas on monen silmissä varmasti täynnä juntteja punaniskoja, mutta mun kokemuksen perusteella sanoisin että pahempi juntti on se, joka leimaa koko osavaltion omien mielikuviensa tai yhden huonon jutun vuoksi. Mulla on rodeoista huolimatta tosi positiivinen fiilis Teksasista kahden vierailun perusteella, ja toivon että pääsen tutustumaan osavaltioon jossain vaiheessa vielä paremmin!

Millaisia fiiliksiä Fort Worth herättää, ja erityisesti: mitä mieltä nää oot rodeosta?

2.8.2018 0 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit