Pallontallaajat.net
Valikko
Kategoria

yhdysvallat

Jo nimenä Death Valley, Kuolemanlaakso, kuulostaa todella mielenkiintoiselta paikalta ja vähintäänkin eeppiseltä vierailukohteelta. Jos ihan rehellisiä ollaan, mulla ei ollu ihan sikana ennakko-odotuksia tämän kansallispuiston suhteen, sillä kuvittelin kaipaavani nyt vehreää vuoristomaisemaa enkä maailman kuumimpien paikkojen joukkoon lukeutuvaa kohdetta.

Väärässä olin, taas kerran, sillä Death Valley osoittautui aivan fantastiseksi paikaksi! Kierreltiin kansallispuistossa koko päivä, mutta siitä huolimatta nähtävää olis ollut vielä vaikka kuinka, ja moni kohde jäi vielä kalvamaan hampaankoloon. Mutta mennään kuitenkin siihen, mitä me siellä nähtiin!

Saavuttiin Death Valleyyn meidän ensimmäisestä road tripin majapaikasta. Ajomatka aamun alkajaisiksi kesti muutaman tunnin, joten matkaa sai tehdä hetken aikaa, ennen kuin päästiin perille. Kansallispuiston pääsymaksu, 25 dollaria, maksettiin poikkeuksellisesti automaattiin. Vastaavaa en oo nähny muualla kuin Arizonan Slide Rock State Parkissa, mutta ilmeisesti kyseessä on kuitenkin suht yleinen käytäntö.

Pysähdyttiin ensimmäisellä pysähdyspaikalla, sillä hyvin varustettuihin vierailijakeskuksiin oli vielä matkaa ja meillä oli sitä ennen vielä ehkä päivän kiinnostavin kohde edessä. Pysähdyspaikalla oli kuitenkin aika aneemiset vessat ja parkkipaikka, jossa pystyi helposti pysähtyä sen verran, että saatiin lounaseväät nautittua autossa. Ilma alkoi olla mukavan lämmin kansallispuiston sisäpuolella, ja mittarin kolkutellessa 30 astetta mää vaihdoin pitkät housut shortseihin, mutta Karimin mukaan ei ollu vielä riittävän lämmin, että mustat housut olis saaneet auringossa kyytiä. Mikäs siinä!

Lyhyt huristelu ja oltiin ensimmäisen kohteen äärellä. Mesquite Flat Sand Dunes oli hurmannut mut kuvien perusteella, ja nyt oltiin hiekkadyyneillä! Oon ollut vastaavien maisemien edessä Arabiemiraateissa, Karim taas Kanarialla, mutta Jenkkien hiekkadyynit avautui nyt ihan ensimmäistä kertaa.

Lähdettiin tekemään matkaa hiljalleen autojen täyttämältä parkkipaikalta. Oli hauskaa, miten parkkipaikat oli ihan täynnä, mutta porukka vaan hukkui aavikon äärettömyyteen. Taustalla kohosi vuori, ja hiekka-aavikon alkuvaiheessa kasvoi kukkien täyttämiä risupuskia siellä täällä, mutta maisema harveni kovaa vauhtia sitä mukaa, mitä edemmäs asteltiin.

Asetettiin tavoite jatkuvasti pidemmälle, aina kaikkein kauimmaiselle dyynille, missä ei näkynyt yhtään ihmistä. Noustiin valuvaa ja upottavaa hiekkaa pitkin rauhassa dyynin päälle, ja laskeuduttiin taas alas kaikessa rauhassa. Lopulta, melko jyrkän nousun jälkeen oltiin sen viimeisimmän dyynin laella. Vähän matkan päässä oikealla oli yks kaveriporukka, mutta muuten edessä tai sivuilla ei näkynyt enää ketään. Aution tunnelman maksimoimiseksi mentiin tietysti vasemmalle kapean dyynin lakea pitkin, kunnes löytyi koskematon kohta: ei kengänjälkiä missään.

Kun siitä laskeutui vielä alas ja istahti paikkaan, missä dyyni kohosi korkealla pään yläpuolella takana, ei mistään kuulunut ääntäkään. Edessä oli ainoastaan dyynimaisema, ja kaukana horisontissa kohosi vuoret. Nämä hiekalla istutut minuutit muodosti äänettömän hetken, joka samaan aikaan rentoutti mutta yhtä lailla sai myös aivan hiljaiseksi. Kerrankin.

Kun oltiin nautittu hiekkamaisemasta tarpeeksi, oli edessä paluu autolle. Mentiin takaisin päin hiljakseltaan, ja kiitettiin onneamme, että löydettiin Karimin taskusta pudonnut auton avain samalla hetkellä, kun se sieltä tipahti. Samoin oli myös mukavaa, että lämmintä ei ollut 30 astetta enempää. Kuolemanlaakson hiekkadyynireissu 50 lämpöasteessa olis voinu olla vähän too much.

Autolle päästyämme tyhjennettiin lenkkarit hiekasta. Mulla sitä oli aikamoinen määrä, ja veikkaisin näppituntumalta, että hiekkaa valui ulos noin desilitran verran. Onneksi  mukana oli släbärit, jotka pystyin vaihtamaan hetkeksi jalkaan ennen seuraavaa kohdetta!

Se oli luvassa kuitenkin aika pian, sillä matkalla kohti visitor centeriä reitille osui vielä Golden Canyon -niminen paikka. Päätettiin pysähtyä vielä alkumatkan virroilla hetkeksi tsekkaamaan kohdetta, mutta lopulta jätettiin kuitenkin parin kilometrin patikointi välistä eikä menty aivan perille kanjoniin. Käytiin kuitenkin kävelemässä lyhyt matka  kanjonille päin, ja sekin reitti oli aika fantastinen!

Kävelyreitti kulki kanjonin keskellä korkeiden kallioiden välissä. Reitillä oli muinoin kulkenut amerikkalaisittain autotie, joka oli kuitenkin sittemmin suljettu. Aivan esteetön reitti ei tuosta alkupäästäkään kuitenkaan ollut, mutta vanha asfaltti oli siellä täällä selvästi yhä näkyvillä ja saman verran kuin se pilasi autenttista kalliomaisemaa, se myös helpotti liikkumista. Oikein hyvä siis mun mielestä.

Mutta kuten sanottua, kuljettiin reittiä ehkä vartin verran, kunnes päätettiin tehdä u-käännös ja palata autolle. Hienot oli maisemat jo alkupätkästä!

Viimein edessä oli kauan odotettu pysähdys vierailijakeskuksessa, jossa olleen kartan avulla tsekattiin vielä päivän lopulliset kohteet, ostettiin matkamuistot ja nautittiin ei-aneemisista saniteettitiloista. Matka jatkui kohti kohdetta, joka oli päivän ainoa pettymys.

Värikkäistä kallioista muodostuva Artist’s Palette -vuoristo näyttää valokuvissa nimenomaan siltä, kuin joku taiteilija olis läiskinyt sinistä, punaista, oranssia ja keltaista pastellimaalia vuorille. Näkymä on aika hieno, mutta pettymys tuli siinä, että maisemapaikoilla ei päässyt riittävän lähelle, jotta mun kaltainen puusilmä olis maisemasta mitään saanut irti. Siihen kun otetaan mukaan värisokea matkakumppani, jolla on muutenkin haastetta sävyjen erottelemisessa, ei tää kaksikko ollut kovin mielissään. Toki sanottakoot, että riemunkiljahduksiakin Hondan etupenkiltä kyllä kuultiin, mutta ne oli aika yksipuolisia.

Artist’s Palette on muutaman mailin mittainen yksisuuntainen maisematie, joka luikertelee kallioiden välissä välillä aika jännittävänkin tiukoissa mutkissa. Reitin varrelle tulee muutama maisemapaikka, joista kaikkein upein on ilmeisesti reitin keskiosassa oleva Artist’s Palette. Kuten arvata saattaa, me jäätiin innostuksissamme ensimmäiseen, eikä sitten jaksettu enää poistua autosta ja kävellä kilometriä nähdäksemme sen the-kohteen. Kieltämättä näin matkan jälkeen vähän harmittaa, mutta senhetkinen väsymys alkoi olla jo sitä luokkaa, että ei auta muu kuin tarjota itelle ymmärrystä.

Sinä päivänä oli edessä vielä yksi kohde, jonne saatiin huristella ihan mukava tovi. Badwater Basin eli Yhdysvaltain matalin kohta, 85,5 metrissä sijaitseva suola-aavikko. Aiempi suolakenttäkokemus, Utahin Bonneville Salt Flats, oli maaliskuisesta vierailuajankohdasta ja märästä säästä johtuen jättänyt vähän kylmäksi, joten tämän suhteen oli ymmärrettävästi hieman varautuneet odotukset.

Kurvattiin Honda parkkiin, syötiin vielä eväät autossa ennen suola-aavikolle astumista ja sitten oltiin valmiita seikkailuun! Aurinko oli jo hieman laskemassa, ja kello lähenteli kuutta, mutta päätettiin jaksaa vielä yksi kohde ennen sen yön majapaikkaan suuntaamista. Vastaan tuli jenkkejä, joiden keskustelusta erotettiin ilmaisu ”so worth it”, ja paineltiin kohti ääretöntä.

Sillä siltä se horisontti näyttikin, aivan äärettömältä. Oli mahdotonta arvioida, miten pitkään saataisiin kävellä ennen maiseman muuttumista täysin valkoiseksi. Aluksi ympäröivä suola-aavikko oli täynnä tummia alueita ja jopa hieman likaisen näköinen, mutta mitä pidemmäs käveltiin, sitä valkoisemmaksi ympäröivä maisema muuttui. Sinällään se oli hassua, sillä vaikka lämmintä oli noin 30 astetta ja oltiin Yhdysvaltain matalimmassa paikassa, tuntui kuin ympärillä olis lunta ja oltaisiin vuorilla.

Aivan vedenkaltaista hohtavaa maisemaa ei Badwater Basinissa päässyt näkemään, mutta kahdeksankulmaiset muodot maassa jatkuvana kuviona loi vähintään yhtä hienon maiseman. Jossain vaiheessa ympärillä oli aika lailla vaan valkoista maisemaa ja todettiin, että eiköhän nyt olla kävelty riittämiin ja saavuttu tarpeeksi pitkälle.

Ihmeteltiin näkymää jokunen tovi, napattiin sivupotkukuvat ja ihmeteltiin suolan koostumusta samalla, kun hengiteltiin raitista suolailmaa. Kovin kauaksi ei kuitenkaan jääty jähimään paikoilleen, sillä takaisin autolle oli vielä aika pitkä matka, ja aurinkokin alkoi jo laskea. Lähdettiin taivaltamaan takas parkkipaikalle, mutta etäisyyksien arviointi oli lähes mahdotonta myös paluumatkalla, joten otettiin rennosti ja luotettiin siihen, että joskus tullaan vielä perille.

Ja niin päästiin! Vähän matkaa ennen parkkipaikkaa huomattiin kalliossa merkintä, ja lähemmäs päästyämme huomattiin, että kallioon oli merkattu merenpinnan korkeus! Se oli aika hyvä merkki osoittamaan, miten matalalla oltiinkaan.

Enää edessä oli ajo Nevadan puolelle Pahrumpiin, jonne kruisailtiin samalla, kun laskeva aurinko heijasti ympäröivät kalliot aika upeiksi. Katse oli harvinaisen hankala pitää tiessä, kun jatkuvasti teki mieli tiirailla taustapeileihin siinä toivossa, että pääsisi edes hetkeksi ihailemaan väriloistossa laskevaa aurinkoa.

Päivä oli melko pitkä mutta sitäkin antoisa, enkä sen perusteella voi suositella Kuolemanlaaksoa liiaksi!

26.4.2019 9 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

Kevään jenkkireissun yksi odotetuimpia elämyksiä oli luvassa heti matkan alkajaisiksi, kun ensimmäisenä kokonaisena reissupäivänä otettiin suunnaksi Piilaakson sydämessä sijaitseva Facebookin päämaja! Alueelle ei pääse ihan joka jätkä tai mimmi käymään, ja meillä ovet avautuivat vierailija-statuksella, kun WhatsAppilla työskentelevä Karimin veli toimi meidän hostina. Kiitokset vielä Louai siististä elämyksestä!

Alkajaisiksi kaikkien vieraiden tuli kirjautua sisään, ja henkkaria vilauttamalla sekä hostin läsnäollessa saatiin oranssiin nauhaan ripustetut vierailijaläpyskät kaulaan laitettaviksi. Random-tyyppien varalta HQ:n kävijöitä tarkastellaan aika tiuhaan, ja me saatiin ohjeeksi pitää nauhat kaulassa ja pysytellä hostin lähellä koko vierailun ajan. Kerran jäätiin Karimin kanssa jälkeen ottamaan kuvia, kun Louai oli kadonnut kulman taakse, ja heti tultiin jo kyseleen, että missä teidän host on. Eli aika tarkasti myös tätä pidettiin silmällä!

Mutta sen pidemmittä puheitta tervetuloa meidän mukana tsuumailemaan Facebookin pääkonttorin tunnelmaa!

Kampus rakentuu lukuisista rakennuksista ja alueista, joten ei mitenkään päästy näkemään kaikkea. Alkajaisiksi löydettiin heti ensimmäiset photo opit, kun päästiin poseeraamaan Instagramin boothissa ja Facebookin tunnuksen edessä. Oltiin Karimin kanssa aika fiiliksissä kaikesta, ja tiirailtiin jokaisen nurkan taakse malttamattomina odottaen, josko Zuckerberg tulisi vastaan – ihan turhaan tosin, sillä miestä ei näkynyt.

Kieriskeltiin kampuksella Louain esitellessä paikkoja, mutta aika nopeasti nälkä yllätti ja suunnattiin kohti lähintä ravintolaa. Facebook tarjoaa työntekijöilleen ja näiden vieraille sekä ihan kaikille kampuksella vieraileville ilmaiset ruoat, ja maksuttomia ravintoloita onkin ympäriinsä. Me käytiin melko meluisassa buffet-ravintolassa, jossa oli tarjolla intialaista, mutta myös ihan huikea salaattibaari, smoothietiski sekä leipä- ja juomatarjonta, jälkiruokaa unohtamatta. Otettiin lautanen täyteen ja nostettiin peukut budjettiystävälliselle lounaalle.

Otettiin ravintolasta vielä evväät mukkaan, sillä siihen ilmeisesti jopa kannustetaan ravintoloiden linjastojen päissä olevien take away -rasioiden muodossa. Matkabudjetti kiitti, ja eipä tarvinnut murehtia kokkailuista seuraavanakaan päivänä! Lounaan jälkeen käytiin vielä jätskibaarissakin, kun sellainen tuli vastaan.

Sen lisäksi että kierreltiin ympäriinsä ja tutustuttiin kampukseen (bongattiin muun muassa hampurilaisravintola, pizzeria ja vietnamilainen banh mi -ravintola), piipahdettiin Arcade-peliluolassa pelaamassa tanssipeliä ja pysähdeltiin kahvi-, juoma- ja välipalapisteillä lisätankkauksella.

Mentiin toki myös varsinaisten toimistotilojen oli, mutta niissä ei tietenkään saanut kuvata. Vaikka puitteet on pääasiassa tosi erikoiset ja palvelut aika fantastiset, itse työpisteet näytti kuitenkin aika samalta kuin monessa muussa avokonttorissa, ainakin sen osalta, mitä käveltiin ohi.

Ei jätetty Facebook-vierailua yhteen, vaan käytiin vielä reissun loppupäässä vierailemassa uudestaan Louain työpaikalla. Tällä kertaa suunnattiin kampuksen uudempaan osaan, ja käytiin ihastelemassa näkymiä kattoterassilta. Nautittiin myös kevätpäivästä syöden jäätelöä takkatulen äärellä sohvilla, eli ihan hyvät puitteet saatiin toisellakin vierailukerralla!

Nyt kun kampus oli jo vähän tuttu, oli vielä hauskempaa kierrellä ympäriinsä ja tarkastella paikkoja. Käytiin jälleen syömässä, ja napattiin mukaan myös viimeisen reissupäivän lounas sekä vielä muutama proteiinipatukka välipalapisteeltä.

Kokemuksena vierailu Facebookilla oli ihan supermielenkiintoinen, vaikka paljon jäi tietysti kokematta ja näkemättä. Työnantajana pulju kuulostaa olevan varsin hyvä, ja ainakin edut vaikuttivat melko mukiinmeneviltä. Ehkä tänne pääsee vielä uudestaan!

23.4.2019 7 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest

Tätä postausta kirjoittaessa kello on puoli viisi aamulla, ja oon ollut hereillä puoli neljästä saakka, nyt kolmatta aamua putkeen. Kotiinpaluu Amerikasta on herättänyt monenlaisia tunteita, joista jet lagin aiheuttama öinen ahdistus on yksi. Päällimmäisenä on kuitenkin onni siitä, miten upeita paikkoja ja elämyksiä me päästiin kymmenen päivän aikana kokemaan.

Jo ensimetreiltä loma todella tuntui lomalta. Oon kipuillut muutaman edellisen loman kanssa aivan huolella, sillä rentoa fiilistä ei oo kuulunut ja oon stressannut aivan naurettavista asioista, mikä on viimeistään pitänyt huolen siitä, että rentoilulle on todellakin voinut huiskuttaa hyvästit. Nyt tilanne oli toinen jo heti matkan alkajaisiksi, enkä huolehtinut mistään vaan nautin olosta ja otin kiitollisena sen, mitä vastaan tuli. Ehkä olin riittävän valmis lomalle, tai sitten Amerikka vaan on kohde, jossa en osaa murehtia oikein mistään.

Kymmenen päivän mittainen seikkailu sujui siis erinomaisesti. Vietettiin matkan alkajaisiksi kaksi päivää Piilaakson tukikohdassa Karimin vastasyntynyttä veljenpoikaa ihaillen, minkä jälkeen otettiin auto alle ja kierreltiin Kaliforniaa (ja Nevadaakin yhden pysähdyksen verran) kuuden päivän ajan. Sitten vielä pari päivää sukulointia ja paluu takaisin kotiin.

Reitti kulki Piilaakson Mountain Viewistä Yosemiten eteläpuolelle (kansallispuistoon ei nyt lumitilanteen vuoksi menty), mistä suunnattiin Death Valleyn kansallispuistoon, yöksi Nevadan puolelle Pahrumpiin, sieltä Palm Springsiin, Losiin taas sukuloimaan ja lopulta palattiin parissa päivässä Highway 1 -valtatietä pitkin takaisin lähtöpisteeseen. Ajomatkat oli noin neli–viistuntisia ja kilsoja kertyi vajaan viikon aikana noin kaksi tuhatta, joten ihan riittävästi ajeltiin, vaikka reitti olikin melko maltillinen.

Säät suosi siinä mielessä, että loman keskilämpötila oli 20 asteen paremmalla puolella, mutta täytyy tunnustaa, että Pohjois-Kaliforniassa oli paikoitellen ihan todella kylmä! Sitä onneksi kompensoi Etelä-Kalifornian ja varsinkin Death Valleyn kuumuus, joten lämmöstäkin saatiin onneksi nauttia.

Parasta reissussa oli rennon tunnelman lisäksi tietysti seura, sillä oli ihan superihanaa päästä seikkailemaan kaksin Karimin kanssa pitkästä aikaa, ja siihen päälle nähtiin vielä perhettä ja sukulaisia, joiden näkemisestä oli kulunut aivan liian pitkä aika.

Onnistuttiin myös poimimaan reitille tosi upeita luontokohteita, joista paras oli ehdottomasti Death Valleyn kansallispuisto. Se tosin osoittautui lopulta reissun ainoaksi kansallispuistoksi, vaikka alun perin suunniteltiin käyvämme niin Joshua Treen kuin Pinnaclesinkin kansallispuistoissa. Rennon reissun merkki on kuitenkin se, että suunnitelmia voi vaihtaa lennosta, ja niin me kevennettiin reittiä skippaamalla pari luontokohdetta.

Huvittavia amerikkalaisia nähtävyyksiäkin onnistuttiin poimimaan reitille ainakin kaksi: Vierailtiin Sun-Maidin tehtaanmyymälässä ja päästiin näkemään (ehkäpä maailman suurin) rusinalaatikko, mikä oli tietysti fantastinen elämys. Lisäksi piipahdettiin maailman artisokkapääkaupungissa (todennäköisesti itse myönnetty arvonimi) ja nähtiin maailman suurin artisokka (varmasti ihan itse nimetty tämäkin). Molemmat herättivät huvitusta ja nostivat hymyn korviin, vaikka mää väsyneenä kaahailinkin artisokalta väärään suuntaan ja hermoilin sen takia liikenteessä.

Mutta palataan vielä kunnon reissuraportteihin, sillä niitä on varmasti luvassa!

Ja loppuun vielä julkaisuhetken jet lag -raportti: viidestä kotona vietetystä yöstä on herätty kolmelta neljästi, mutta kuudelta kuitenkin kerran. Eli toivoa ei oo menetetty vielä kokonaan!

11.4.2019 2 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Ai että, miten kutkuttaa!

Edellisestä Jenkkien road tripistä alkaa olla kulunut jo kolmisen vuotta, joten on korkea aika taas kaivaa Amerikan kartta nenän eteen ja alkaa hahmotella autoreissun reittiä. Voitte kuvitella, että oon äärimmäisen innoissani! Fiilistelytunnelmissa oon kahlannu läpi aiempien road tripien blogipostauksia, ja huomasin samalla niiden löytyvän tosi huonosti! Varsinaisilta Coast to coast -reissuilta postaukset on suht nätisti kasassa tällä sivulla, mutta Yhdysvallat-välilehdeltä ei löytynyt läheskään kaikkia postauksia. Noh, nyt löytyy! Ja sen sanon, että oli vähintään nostalgista käydä läpi postauksia vuodelta 2013, puhumattakaan vuoden 2011 road tripin postauksista. :D

Mutta niin, asiaan. Meillä on edessä aika lailla saman tyylinen reissu kuin kolme vuotta sitten, kun kierrettiin kolmen osavaltion road tripillä kuus päivää Kaliforniassa, Nevadassa ja Utahissa. Tällä kertaa aikaraja on sama, mutta kohteet erit. Ollaan pääasiassa Kaliforniassa ja Nevadassa, mutta tavoitteena olisi nähdä pääasiassa uusia paikkoja, ja tietenkin sukulaisia.

Länsirannikolle meidät houkuttaa taas Karimin sukulaiset, ja esimerkiksi Karimin veljen Louain ja vaimonsa Jonnan näkemisestä on ihan liian pitkä aika. On siis korkea aika suunnata taas Kalifornian-koneeseen, ja se tuntuu ihanalta!

Suunnitelmissa on reissata samalla tavalla kuin aikaisemminkin: alkuun pari päivää Louain ja Jonnan huomassa, sen jälkeen auto alle ja road tripille, ja reissun jälkeen taas Piilaakson it-kuplaan taas pariksi päiväksi. Ja mites se reitti? Olin jo aivan kauhuissani, kun aloin hahmotella reittiä enkä kokenut minkään mahdollisen vaihdoehdon mitenkään sykähdyttävän. Mielessä oli vaan Yellowstonen kansallispuisto, mikä ei oo siihen vuodenaikaan todellakaan vaihtoehto, minkä lisäksi se sijaitsee myös aivan liian kaukana. Siitä päähänpinttymästä piti siis päästä eroon ja mahdollisimman nopeasti.

Siispä laitoin hätähuutoviestin parhaalle mahdolliselle Amerikka-asiantuntijalle, johon oon luottanu jo vuodesta 2009, eli 50 State Puzzle -blogia kirjoittavalle Amerikka-Ullalle. Sieltä tuli onneksi hurjasti hyviä vinkkejä ja suuntia, mitä juttuja miettiä. Ullan kanssa käydyn lyhyen, mutta sitäkin informatiivisemman Facebook-keskustelun jälkeen pää surisi jo uusia ideoita. Niiden avulla päästiin lopulliseen reittisuunnitelmaan.

Meillä oli reittiä suunnitellessa useampi tavoite. Ensinnäkin minä halusin mahdollisimman monta ja erilaista kansallispuistoa reitille, Karim taas mahdollisimman lyhyet ajopäivät. Tavoitteena oli myös lisätä reitille piipahdus Losin Anaheimissa moikkaamassa siellä asuvia sukulaisia, ja mahdollisesti ajaa pätkä myös jälleen avattua Highway 1 -valtatietä. Onnistuttiin pääsemään lopputulokseen, joka miellytti kaikkia ja täytti jokaisen toiveen.

Lähdetään siis reissuun San Josesta, mistä otetaan vuokra-auto alle. Sieltä suunnataan Yosemiten kansallispuistoon, mutta täytyy vielä vähän kysellä ja haistella, onko sinne maaliskuun loppupuolella mitään asiaa kesärenkailla (onko kellään kokemusta tai luotettavaa tietoa?). Sieltä jatketaan matkaa Nevadan puolelle Death Valleyn kansallispuistoon, missä ei olla mun muistin mukaan käyty. Sieltä matka jatkuu etelämmäs Joshua Treen kansallispuistoon, mistä poikkelehditaan Anaheimin kautta Highway 1:lle ja takaisin San Joseen.

Matkaa reitille tulee noin kaksi tuhatta kilometriä, ja päiväkohtaiset kilometrit olis tarkoitus pitää noin 300 päivää kohden.

Ei varmaan tarvitse alleviivata sitä, miten innoissani oon tästä lomasta ja siitä, että pääsen taas pitkästä aikaa ajamaan autoa Jenkeissä, käymään Walmartissa ja Targetissa, fiilistelemään Jenkkilän erikoisuuksia ja syömään burgereita. Ah!

Matkavalmistelut on toistaiseksi siinä pisteessä, että lomat on saatu, lennot plakkarissa ja reitti suunniteltu. Seuraava askel olis suunnitella ajopätkät (ja tehdä päätös Yosemiten suhteen) ja varata majapaikat. Sitten tsekataan ruokapaikat (tärkeä!!!) ja reitin varrelle osuvat erikoiset nähtävyydet, minkä jälkeen se alkais melko lailla olla jo siinä.

Hauskaa on muuten se, että ollaan reissussa melkein päivälleen samoihin aikoihin kuin kolme vuotta sitten: maalis–huhtikuun taitteessa. Viimeksi opittiin että Utahissakin voi tulla tuolloin lunta, joten suunnataan tällä kertaa suosiolla Etelä-Kaliforniaan.

Ihanaa!!

2.12.2018 16 Kommenttia
5 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit