Pallontallaajat.net
Valikko
Avainsana

hömppää

Kirjoitin nelisen vuotta sitten mun ja Karimin häistä. Unelmien hääpäivästä, jonka aikana hymyistä ei meinannut tulla loppua ja kaikki meni oikeastaan täydellisesti: oli Suomen kesälle harvinainen hellepäivä, kaikki rakkaat lähellä sekä kevyt ja iloinen tunnelma.

Kuva: Nella Himari

Lähdettiin siitä suoraan niin ikään lähes täydellisesti sujuneelle häämatkalle, ja sieltä palattuamme matkustettiin taas Helsingistä Ouluun jo reilun viikon kuluttua, tällä kertaa ystäväpariskunnan häihin. Siltä reissulta sain kuitenkin palata Helsingin-kotiin yksin, sillä Karim oli pakannut kamansa ja suuntasi Oulusta muuttokuorman kanssa Kuopioon.

Edessä olisi neljä tai viisi vuotta etäavioliittoa miehen opintojen vuoksi, jos suhde sen kestäisi. Toki takana oli jo kahdeksan yhteistä vuotta ja aika iso kasa vastoinkäymisiä sekä erossa oloa eli paljosta oltiin selvitty. Mutta neljä, tai pahimmillaan viisi vuotta on kuitenkin hemmetin pitkä aika. Vaikka olo oli varma, ei mekään voitu tietää ihan sataprosenttisella varmuudella että me onnistuttaisiin tässä, oli vaan pakko yrittää.

Tallinna 2015

Vuosikausien etäavioliitto ei todellakaan oo ideaalitilanne heti avioliiton aluksi, eikä se tietenkään ollut se mitä juhlien jälkeen toivottiin. Siinä missä koko ajatus erikseen muuttamisesta oli sanalla sanoen kamala, oli siinä myös toinen puoli. Samalla se oli myös panostus meidän yhteiseen tulevaisuuteen: minä pääsin tekemään unelmatyötäni Helsingissä samalla, kun Karim opiskeli unelmiensa alaa Kuopiossa.

Mitään muita vaihtoehtoja ei oikeastaan edes ollut. Mun työpaikka, jota oon pitänyt unelmien työpaikkana alusta saakka, oli Helsingissä. Matkailutoimittajan työ ei vaan olis onnistunut Kuopiosta käsin, joten päätin jäädä kaupunkiin, mihin oltiin muutettu yhdessä vain muutamaa kuukautta aikaisemmin. Suomessa taas ei oo mahdollista opiskella ravitsemusterapeutiksi muualla kuin Kuopiossa, ja kun yliopiston ovet lopulta avautuivat Karimille superhaasteellisen valintakoeprosessin jälkeen, ei sitäkään päätöstä tarvinnut edes miettiä. Oli selvää, että me muutettaisiin joiksikin vuosiksi erilleen.

Jostain syystä se oli melko yleistä mun ystäväpiirissä just sinä vuonna, kun meillä oli ensimmäinen vuosi erillään. Kuitenkin siinä missä kaverit joutuivat kärvistelemään etäavioliitossa vaan vuoden, meillä homma oli vasta alussa. Se ei loppuisi vielä seuraavana, eikä sitä seuraavanakaan vuonna.

Yhdysvallat 2016

Vaikka uskotaan että kaikkeen tottuu, yksikään etäavioliiton vuosi ei ollut edellistä helpompi, eikä myöskään vaikeampi. Joka ikinen päivä, viikko, kuukausi ja vuosi oli täynnä aivan samanlaista kaipuuta ja jatkuvaa yksinäisyyden tunnetta. Välillä se unohtui, mutta tuli taas hetken päästä ihan kunnolla takas. Me oltiin ehditty asua yhdessä kuus vuotta, joten toisen läsnäoloon oli enemmän kuin tottunut, sillä se oli se normi, josta nyt opeteltiin pois.

Samalla tietysti koettiin molemmat aivan fantastisia asioita, jotka ei olis onnistuneet ilman päätöstä etäavioliitosta. Mää keskityin tekemään töitä ja treenasin kovasti, tein hallitushommia, sain uusia ystäviä ja löysin uudehkossa kotikaupungissa ja täysin uudessa elämäntilanteessa omat rutiinini. Samalla Karim puursi yliopistossa viiden vuoden opinnot neljään, kirjoitti kirjan, toimi useammassa hallituksessa, teki samaan aikaan töitä ja aloitteli hommia seuran päävalmentajana tietysti samaan aikaan nauttien opsikelijaelämästä, uusista ystävistä ja siitä, että ympärillä oli samaan asiaan samanlaisella intohimolla suhtautuvia ihmisiä. Pystyttiin keskittymään niihin asioihin, mitkä näytti paperilla hyvältä.

Singapore 2018

Meidän etäavioliitto päättyi vajaan neljän vuoden jälkeen noin kuukausi sitten Karimin muuttaessa kotiin. Ollaan menty naimisiin lähes neljä vuotta sitten, ja nyt oikeastaan ollaan vasta päästy opettelemaan perinteistä avioliittoarkea. Se on sujunut toistaiseksi täysin ongelmitta, sillä toisen kanssa eläminen pitkän erossa olon jälkeen on tullut molemmille tutuksi, ja tilan antaminen ei oo ongelma.

Viimeiset neljä vuotta on mahdollistaneet meidän elämään asioita, joita ilman olis tosi vaikea pärjätä. Minä oon voinut panostaa uraan tehden työtä jota rakastan, ja päässyt työskentelemään huippujen ihmisten ympäröimänä. Karim taas on opiskellut itselleen ammatin, johon tuntee valtavaa intohimoa ja mistä on äärimmäisen kiinnostunut. Samalla neljän vuoden erossa oleminen on tuonut molemmille vapautta, mutta vahvistanut myös entisestään luottamusta.

Montenegro 2016

Aika on tuonut myös jotain muuta, mitä ilmankin olis pärjännyt. Mää huomasin alkavani kärsiä jonkinlaisesta, ehkä alitajuisesta, hylätyksi tulemisen tunteesta parisen vuotta sitten. Se oireili luonteen kipakkuutena ja epävarmuutena, mutta myös hyvin negatiivisena kehonkuvana, mikä johti myös hieman häiriöityneeseen syömiskäyttäytymiseen ja pakonomaiseen urheiluun. Sitä taas oli harvinaisen helppo ylläpitää yksin asuessa. Jatkuva treenaaminen oli lopulta melko turhaa, sillä kaivattuja tuloksia ei näkynyt huonon syömisen vuoksi, eikä se helpottanut kehonkuvaongelmien kanssa.

Vaikka etäavioliitto olikin tosi kamala ja kuluttava, loi epävarmuutta ja aiheutti henkisiä ongelmia joiden kanssa saan varmasti painia vielä pitkään, toi se myös rutkasti mahdollisuuksia, varmuutta ja luottoa tulevaan. Ne on asioita, jotka painaa tällä hetkellä vaakakupissa huomattavasti enemmän kuin negatiiviset vaikutukset ja juttuja, joiden avulla ne ikävät asiat kääntyy ihan takuulla positiivisiksi vielä tulevaisuudessa.

Tällä hetkellä koenkin päällimmäisenä ihan hemmetin suurta ylpeyttä meistä: me pystyttiin siihen! Viimeisen kuukauden ajan oon voinut vastata kaikille kuulumisia kyselleille silmät tuikkien kaiken olevan enemmän kuin hyvin, sillä tätä jos jotain on odotettu.

Viime vuoden meidän yhteinen aika on ollut lähinnä reissuilla, mistä syystä kuvituksena on muistoja meidän etäavioliiton aikaisista matkoista.

Eli kiitos etäavioliitto 2014–2018, se on nyt niin nähty!

10.5.2018 4 Kommenttia
11 Facebook Twitter Google + Pinterest

Vaikka kevättunnelmat alkaakin lähestyä jo kohisten, ajattelin silti julkaista nyt postauksen, jota oon kirjoittanut pitkän tovin helmikuun Singaporen-reissun jälkeen. Tämä aihe lienee monelle ajankohtainen myös nyt, kun kovimmat pakkaset on hellittäneet jo pohjoisinta Lappia myöten, ja itse kukanenkin on voinut todeta, että nyt voinee ehkä jo huokaista helpotuksesta pahimman kauden päätyttyä.

Yksi merkittävimmistä syistä matkustaa talvella tropiikkiin on mulle henkisen hyvinvoinnin lisäksi ihon kunto. Mulla on tosi kuiva ja atooppinen iho, joka ei juurikaan välitä talvesta. Samoin Karimin iho oli alkanut talven edetessä näyttää nöyrtymistään kylmälle viimalle, kuivalle ilmalle ja katoamistempun tehneelle auringonvalolle. Odotettiin Singaporen-reissua tästäkin syystä tosi kovasti, sillä en todellakaan malttanut odottaa, että jatkuva ihottuma lakkaisi ja pääsisin viimein eroon kasvojen kuivista kohdista.

Reilun vuoden takaisen Thaimaan-reissun jäljiltä kuitenkin vähän jännitti, sillä silloin kaikki ei menny aivan putkeen. Mulla oli kovat odotukset just ihon kunnon paranemista ajatellen ja vaikka kaikki meni reissussa hienosti ja heti matkan jälkeen nautinkin kivasti ruskettuneesta ja hyvinvoivasta ihosta, kaikki meni läskiksi melko nopeasti. Olin raapinut reissussa pohkeeseeni yhtenä iltana iskeneen kutinan seurauksena ruven, joka ei ottanut parantuakseen. Matkan jälkeen ja ehkä jo sen aikana samankaltainen ihottuma alkoi levitä ympäri kehoa, käsivarsiin, päänahkaan ja kasvoihin. Siinä vaiheessa kun haavat alkoivat reilu viikko reissun jälkeen märkiä, tajusin viimein suunnata lääkäriin.

Sain mukaani antibioottivoidetta ja ohjeen 15 minuutin mittaisiin suihkutteluihin kolme kertaa päivässä. Koska haavat sijaitsivat ympäri kehoa päälaelta pohkeeseen eikä kylpyammetta ole, kävin kolmesti päivässä 15 minuutin suihkuissa. Normaalissa työrytmissä tuo ei oikein onnistuisi tai ainakin hankaloittaisi elämää ihan hitosti, ja olinkin kaikeksi onneksi just tuolloin etäviikolla Yli-Iissä. Siinä vaiheessa kun väänsin kolme kertaa päivässä toistasataa kyykkyä omakotitalon kylmässä suihkussa pysyäkseni lämpimänä mietin että oliko se reissu nyt kaiken tämän vaivan arvoinen.

Viikon suihkuttelun, rasvailun ja suolasaippualla desinfioinnin jälkeen märkiminen onneksi helpottui ja haavat pääsi paranemaan, ja samaa tahtia mää aloin taas haaveilla uudesta Aasian-pakomatkasta talven keskelle.

Nyt tämän vuoden reissulla seurattiin onnellisina päivä toisensa jälkeen, miten talven kuivattaman koppurakädet ja pakkasen sekä kuivan ilman aikaansaama ihottuma alkoi hävitä. Viimeisinä päivinä iho näytti jopa terveeltä ja oli saanut vähän rusketustakin!

Pelkäsin kuitenkin vähän, mitä tuleman pitää. Toivoin aurinkohoidon vaikutusten riittävän edes viikon reissun jäljiltä, mutta kun astelin ulos suihkusta illalla lennon jälkeen, oli iho vielä pahempi kuin ennen reissua. Käsien taiveihottuma ulottui nyt ranteesta olkapäähän ja koko kehon iho oli kuivempi kuin ennen matkaa. Noin 40 asteen lämpötilamuutos tuntui olevan liikaa. Kehon lisäksi myös kasvojen iho on ollu kovilla, ja jo pelkkä ajatuskin meikkaamisesta matkan jälkeen tuntui lähes mahdottomalta.

Kortisonin lisäksi läträsin rasvoilla enemmän kuin koko talvena ennen matkaa. Siinä missä Thaimaan-reissun jälkeen kärvistelin iho-ongelmieni kanssa viikkokausia, Singaporen-reissun jälkeen ihon kunto kuitenkin normalisoitui jo parissa viikossa, kiitos luottokombon. Apua tarjosivat kortisonin lisäksi nimittäin omat suosikkirasvat, jotka on mulle kultaakin kalliimpia erityisesti talvikuukausina.

Mun lempituotteiden cocktail koostuu monesta eri tavalla kosteuttavasta kasvotuotteesta sekä yhdestä vartalotuotteesta: Madaran uudet Pihlaja Glow Booster -tipat (saatu blogin kautta) helpottavat vahvan rasvaamisen ja superkuivan ihon tunkkaisuuteen, superkosteuttava ja ylistetty Weledan Skin Food on ihan luottotuote ympäri vuoden kun ihossa on erityisen kuivia kohtia ja Mossan Vitamin Cocktail Intense Rehydration Energising Day Cream (huh, mikä nimi!) taas on ihan loistava kevyt päivävoide kesäreissuille ja niille päiville kun iho ei oo ihan superkuiva. Madaran Pihlaja DD-voide taas toimii mainiosti paksuna päivävoiteena talvikuukausina, ja vartalolle oon käyttänyt Mossan Intense Nutrition -vartalovoidetta (saatu blogin kautta), jonka raikas tuoksu ja tehokas kosteutus on auttanu kestämään kuivan ihon aiheuttamat hajoamiset. Lisäksi listalla on pakko olla myös kortisoni, jota ilman mun kädet eivät näkisi päivänvaloa ikinä. Tämän kombon kovan käytön avulla sain jotenkuten kenkkuilevan ihon taas takaisin kuosiin, vaikka huumori olikin lähellä loppua.

Muutenkin viime aikoina on alkanut tuntua, että iho reagoi ihan täysin uudella tavalla matkailuun, sillä ehkä edellisen vuoden aikana erityisesti kasvojen iho on ollut aivan jäätävän huonossa kunnossa aina reissun jälkeen, oli matkan kesto sitten kaks päivää tai viikko.

Empiiristen kokeiden perusteella syy ei kuitenkaan ole ihonhoitorutiinien laiminlyömisessä vaan jossain ihan muussa, esimerkiksi matkakohteen veden laadussa, ilman kosteudessa, auringon määrässä tai vaikkapa ruoan laadussa. Oonkin viimeisten reissujen jälkeen jo oppinut motivoitumaan siihen, että naama näyttää aivan jäätävältä muutaman päivän matkan jälkeen ja pakkelikerros on enemmän kuin tarpeellinen.

Siinä mielessä jotain positiivista on reissuttomuudessakin, sillä vaikka matkakuume vetäisi maailmalle jatkuvasti on ihon kunnon kannalta kyllä hyvä pysytellä kotosalla mahdollisimman pitkään, sillä oikotietä onneen ei näyttäisi olevan tarjolla.

Kiinnostaisi kuulla, onko muut huomanneet samaa? Miten sun iho reagoi vaihtuviin olosuhteisiin?

21.4.2018 10 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest

Kiitin luojaani (kiitos iskä ja äiti!) etten ollut juomassa mitään sillä sekunnilla, kun eteeni lävähti Aurinkorasvaa ja Aloe Veeraa -blogin tuore postaus vuoden 2017 “onnistuneimmista” matkakuvista. Itse kukanenkin, tai minä ainakin, lienee jo aikapäiviä sitten kyllästynyt kuoliaaksi supersiloteltuihin ja täydellisyyttä tavoitteleviin matkakuviin, jotka on jo niin täydellisiä, ettei ne voi olla enää aitoja.

Vaikka tietysti itsekin haluan aina vaan parempia ja parempia reissukuvia, on niin virkistävää nähdä välillä jotain ihan muuta. Siitä syystä arvostin niin paljon sitä, kun Veera laittoi itsensä täysillä likoon ja julkaisi itsestään kavalkadin ei niin imartelevia kuvia – pakaravilauttelut mukaan luettuna! Siinä räkätyshuumassa ehdin kehua ideaa fantastiseksi kuuhun ja takaisin sekä vannovani lähteväni mukaan postaushaasteeseen omilla jäätävillä kuvillani.

Mulla ei nyt oo ihan hirveästi salattavaa, osaan nauraa itselleni ja tiijän näyttäväni melko jäätävältä suurimman osan ajasta. Olinkin varautunut siihen että nyt tulee sen verran järkyttävää matskua että oksat pois, mutta yllätys olikin aika suuri tajutessani poistaneeni melkeinpä kaikki huonot kuvat itsestäni tämän vuoden aikana!! Mulle on kehittynyt vähän turhan nopsakat deletesormet, sillä kaikki vähänkään huonot kuvat saa hetkessä kyytiä, eikä niistä sadasta räpsystä oikeasti muistikortille jää kuin ihan muutama hassu. Se tapa valitettavasti rokotti myös tämän postauksen kuvasaldoa, mutta onneksi löysin sieltä muutaman vähemmän edustavan otoksen, joita en ollut ehtinyt heivata digitaaliseen roskasammioon.

Tässä täytyy selvästi skarpata tulevana vuonna, sillä mikä onkaan sen parempaa kuin vähän ees osata nauraa itelleen semijulkisesti omassa blogissa? No ei mikään!

Eli siis here we go! Yritän kompensoida kommenteilla kuvista puuttuvaa jäätävyyttä.

1. Määräilevä bitch-muija. Tältä mää näytän yleensä, kun pyydän Karimia ottamaan munsta kuvan. Jäädyn täysillä ja unohdan miten hymyillään ja sitten vaan osoittelen suuntaa mihin sitä kameraa kannattaisi kohdistaa. Ens kerralla vois opetella hymyilemään. Kiitos!

2. Silmät kiinni aina. Vaikkapa pyöräillessä Tallinnassa. Jostain syystä mulla, kuten Veerallakin, on tapana posettaa vähän väliä silmät kiinni. En tiiä onko tässä tavoitteena saavuttaa joku ihanan söpistely lopputulos vai mikä, mutta todellisuudessa näytän siltä että oon just ajamassa pois tieltä tai vastaantulijaan pahki. Luukut auki!

Ei lisättävää! Tämä puolinukuksissa napattu kuva on Lontoosta, ja olin selvästi just heränny puistopäikkäreiltä kun silmätkään ei olleet vielä auenneet.

3. Epäonnistuneet klassikkokuvat. Tiijättehän niitä suosituimpia Instagram-klassikoita, joita pitää yrittää ainakin saada itselleen myös? Mää kaavailin koko ensimmäisen Kroatian-lomaviikon nappaavani joku päivä itsestäni todellisen bikinibeibekuvan uima-altaalla, mutta sitten kun lopulta päästiin siihen pisteeseen että kamera oli roudattu kymmenen metriä sisältä ulos, oli mun sisäinen bikinibeibe muuttunut silmät sirrillään uiskentelevaksi manaatiksi. Että se siitä sitten! Uima-allas onneksi näyttää tosi ihanalta!

4. Rönö-Liisan loma-albumi. Kaikki jotka on nähny munt joskus tietää, että mulla on tosi huono ryhti. Elämän suuri tavoite on parantaa sitä pikkuhiljaa, mutta löysät polvinivelet vetää mun lantion tosi vahvasti eteenpäin, mistä syystä rönöttämisestä on tullut mulle melkein tavaramerkki. Tässä se pääsee edestä kuvattuna vielä oikein parhaimpiinsa, ja oikein mun kaikki parhaat puolet on muutenkin melkein kuin tarjottimella! Ja kuin kruununa otsan yllä mulla on vielä tässä juttu kesken, eli vielä yksi klassikko on päässyt kaunistamaan tätä otosta!

Tässä on jo vähän asennetta, mutta tuolta Rönö-Liisa näyttää revetessään nauruun samalla, kun kiskoo shortsin lahkeita alaspäin. Ja molemmat kuvat on muuten edelleen sieltä Kroatiasta!

5. Loppuun vielä yks ihan klassinen väsynyt riemuidiootti. Pystyn kuulemaan mun hörönaurun tätä kuvaa katsellessa, mistä syystä tämä on jäänyt aiemmin jakamatta meidän Berliinin-aamiaiselta. Mutta näin viksulta mää oikeasti näytän, joten ei kait siinä!

Tää oli vasta harjoituskierros, sillä vuoden päästä lupaan räjäyttää ainakin oman tajuntani paljastamalla oikeasti huonot reissukuvat itsestäni. Eli heti ekasta reissusta lähtien en poista ihan kaikkia jäätäviä kuvia, ainakaan toivottavasti.

Kiitos vain haasteesta vielä kerran Veera, kait tähän nyt jotkut muutkin lähtee mukaan?

27.12.2017 17 Kommenttia
5 Facebook Twitter Google + Pinterest

The big 30

Kirjoittanut Inka

Apua miten hullulta tuntuu olla 30. Mulla on tänään synttärit ja kieltämättä nyt, vuonna 2017 marraskuun 20. päivä tuntuu aika hurjalta ajatukselta. Oon miettinyt kovasti kolmikymppisyyttä koko vuoden, samalla kun oon yksi toisensa jälkeen juhlinut kavereideni synttäreitä. Onko siinä jotain merkityksellistä? Kannattaako asialle edes antaa mitään huomioarvoa?

Niin tai näin, 30 ei oo mulle mikään pikkujuttu. Koska oon suorittaja, asetin itselleni reilu vuosi sitten, ollessani vielä 28-vuotias, tavoitteellisen listan asioita, joita haluan tehdä ja kokea vielä ennen kuin oon 30 vuotta. Listalla oli aika monia, isoja ja pieniä juttuja. Muun muassa uudessa maanosassa vierailu, pelkojen voittaminen ja joku haastava juoksukisa. Tosi monet asiat ehdin tehdä ennen tätä päivää, mutta muutamat jutut jäi odottamaan toteutumistaan kolmikymppiselle, ja mikäs siinä.

Eniten ylpeä oon siitä, että mun pelot vettä ja korkeita paikkoja kohtaan on ehkä hieman lieventyneet, vaikka en ookaan päässyt missään nimessä niistä kokonaan eroon. Ne ei kuitenkaan rajoita mun elämää saati matkailua enää niin paljon kuin aikaisemmin, ja vaikka viime kesänä Kreikan-lomalla pitikin hengitellä snorklausreissun aluksi vähän aikaa vedessä ennen kuin uskalsin laittaa pään pinnan alle, niin tässä mennään pikkuhiljaa oikeaan suuntaan.

Lisäksi pääsin seikkailemaan jo viime vuoden puolella Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa, jotka oli molemmat mulle aivan uusia nurkkia. Myös keväällä Millan kanssa koettu Arctic Challenge oli jotain, mitä en olis vielä vähän aikaa sitten uskonut edes kykeneväni tekemään.

Multa on kysytty  tosi moneen kertaan että joko kriisittää, ja ehkä vähän, vaikka en lopulta ihan tosissani tiiäkään että miksi. Kuulemma pitäisi olla kriisi sen takia että biologinen kello tikittää ja pitäisi olla pulla uunissa, vaikka tosiasiassa reissaajallahan ei ole mitään muuta stressin aihetta kuin se, että onko sähköpostissa tarpeeksi lentolippuja. Tällä hetkellä mulla on yhet, ja se tuntuu vähän liian vähältä mutta silläkin pärjää.

Aattelin aloittaa kolmikymppisyyden rennosti ja uskotella itselleni, että se ei oo mikään big deal. Oon aina ollut sitä mieltä että ikäkriisi johtuu siitä että elämä ei oo sitä, mitä olisi siihen mennessä halunnut sen olevan. Täytyy kuitenkin myöntää että oon kyllä ihan tyytyväinen siihen mitä mulla on: ympärillä on ihan huikeita tyyppejä, arki rullaa tosi mukavasti, treeneissä on hauskaa, töissä supermukavaa, matkustusmahdollisuuksia on reilusti ja vaikka välimatka perheeseenkin onkin yli puoli Suomea, ei sekään tunnu liian raskaalta.

Ainoastaan kaks asiaa puuttuu, ja ne on maailmanympärimatka ja arki aviomiehen kanssa. Molemmat on kuitenkin kovasti agendalla, joten kriiseilyn sijaan voisinkin keskittyä kehittämään kärsivällisyyttä!

Tänään herätessäni mikään ei ollut muuttunut eilisestä, joten nyt lienee oikea hetki todeta, että elämä on oikein hyvää näin kolmikymppisenäkin. Ja jos kavereiden lupauksiin on luottaminen, niin tää kuulemma paranee tästä vaan!

Eli 30, bring it on, mää oon valamis!

Postauksen kuvat on otettu Nykissä, iso kiitos niistä Sannalle!

20.11.2017 12 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit