pohdintoja

Huh, mistä reissuvuodesta oon saanut nauttia jo tälle vuotta! Mun mittapuulla viisi reissua viiden kuukauden sisällä on just ihanteellinen määrä, ja on hauska huomata miltä tuntuu, kun reissuja on just sopivasti. Jatkuva kaukokaipuu ja seikkailunnälkä on tietysti läsnä edelleen jatkuvasti, mutta tämän vuoden seikkailut Singaporessa, Turkissa, Sveitsissä, Sloveniassa ja Islannissa ovat saaneet aikaan sen, että nyt toukokuun puolivälissä fiilis on melko rauhallinen. Siitäkin huolimatta, että kesäloma on edelleen suuri kysymysmerkki ja vaikuttaisi melko vahvasti siltä, että tänä vuonna ei tuu mitään suurta seikkailua, ainakaan kesällä.

Nää toukokuun puolivälin helteet on kuitenkin olleet riittämiin rakastumaan taas kotimaahan, ja jäätävän hektiset päivät on ollut omiaan muistuttamaan, että kotona on oikeastaan aika siistiä olla. Varsinkin nyt, kun kaikki arjen nappulat on taas ensimmäistä kertaa vuosiin kuosissa. Siispä en koe juuri minkäänlaista ahdistusta siitä, että kesälomareissua ei tänä kesänä ole näköpiirissä.

Muita seikkailuja toki on luvassa. Tää kevät on ollut ihan uskomatonta työmatkojentäyteistä seikkailua, ja jos kaikki menee nappiin, oon noin kuukauden kuluttua taas seuraavalla retkellä. En kuitenkaan välitä puhua siitä vielä sen enempää, sillä töihin liittyvät reissut ovat tosia vasta sitten kun lentoliput on kourassa, ja yleensä ne ovat sitä säkällä kaks päivää ennen lähtöä. Eli katsellaan sitten!

Tulevan mahdollisen työreissun lisäksi mulla on takataskussa myös toinen matka, nimittäin vuosittainen kesäreissu Lontooseen. Mikä parasta, se odottaa aivan kulman takana! Lähden nimittäin lauantaiaamun kunniaksi kohti Helsinki-Vantaata kahden työkaverin kanssa, ja nautitaan Lontoon helteistä sekä unohtumattomasta hääviikonlopusta kahden päivän verran. Mitään paineita ei oo, sillä Lontoo on onneksi vanha tuttu, joten mulle riittää kaupunkitunnelman haistelu.

Näiden reissujen lisäksi mulla ei oo mitään matkasuunnitelmia. Tai siis paljon olis, mutta nyt on kova paikka, kun pitää oikeasti miettiä haluanko toteuttaa ne yksin, sillä vakireissukaveri Karim ei tänä kesänä, eikä liioin tulevana syksynäkään, voi lähteä uuden työpaikan vuoksi reissuun. Toistaiseksi oon työntänyt asian mielestä eteenpäin ja luotan siihen, että lomapäivät ei katoa mihinkään ja että tätä asiaa ehtii miettiä myöhemminkin. Nyt voisin vaan nauttia siitä ajatuksesta, että jos jossain vaiheessa alkaa siltä tuntua, voin buukata reissun, ottaa lomaa ja vaan lähteä. Viidellä viikolla tekee jo aika paljon.

Jos kuitenkin kaipaat vinkkejä kesän reissukohteisiin, tsekkaa tämä Veeran postaus, johon se pyysi muakin mukaan. En tosin voinut lähteä, sillä kun kesälomasuunnitelmat sanoo eioota, ei siinä paljon vinkkejä jaella.

Mitä kesälomasuunnitelmia sulla on?

Kuvissa Singaporen-tunnelmia helmikuulta!

Matkablogien aika tuntuu olevan auttamattomasti ohitse, tai niin siltä ainakin tuntuu. Tällä hetkellä pitäisi olla ajassa kiinni ja tehdä videoita tai nauhoittaa podcasteja (joita julkaisen heti, kun ollaan saatu kasaan niin monta, että tasainen julkaisutahti on taattu), ja tykittää parhaat stillit suoraan Instagramiin kirjoittamatta liian pitkiä postauksia.

Matkabloggaajienkin keskuudessa on käyty keskustelua siitä, miten blogit on jo ihan hiton out. Seurasin itse jutustelua vierestä, sillä oon hieman hitaasti käypä, ja kokemus on osoittanut että omat näkemykset kannattaa pureskella läpikotaisin ennen, kuin mitään erehtyy sanomaan ääneen.

Siispä mietin omia motivaatioitani ja syitä sille, miksi käytän viikossa tuntikausia blogiin ja mistä syystä roudaan matkoilla painavaa kameraa sen sijaan, että elän ja hengitän kohdetta nauttien siitä juuri siinä hetkessä. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä tärkeämmäksi koen blogini mulle itselleni.

En tietenkään tee blogia kaupallisuuden vuoksi, sillä mulla on päivätyö, jossa bloggaajataustasta on ehkä hyötyä, mutta joka on loppupeleissä blogista täysin irrallinen. En myöskään tee blogia isojen lukijamäärien takia, sillä harva matkablogi pystyy loppujen lopuksi koukuttamaan suuria massoja. Syynä ei siis ookaan dollarit, eurot ja ilmaiset tavarat sekä matkat, vaan jotkut ihan muut.

Mulle tärkeimmät syyt tehdä blogia tulevat tässä:

Ensinnäkin se on ihan mahtava tapa tallentaa omia seikkailuja, joihin voi palata vaivattomasti vaikka vuosien päästä. Blogista on supernäppärä tsekata, missä osavaltiossa nautittiin huippuhyvä burrito road tripillä vuonna 2013 tai mikä kaupunki olikaan se, mistä löytyi Balkanin-reilin maistuvin krempita. Parhaassa tapauksessa vanhoista blogipostauksista löytyy suosituksia ravintola- ja hotellitasolla mutta mikä parasta, niistä välittyy fiilikset ja tunnelmat, jotka on helppo palauttaa mieleen muutamassa sekunnissa vanhan postauksen löydyttyä.

Toiseksi blogin kirjoittaminen on keino välittää reissukuulumisia perheelle ja ystäville. Terkut siis iskä, Topi ja Veerat sekä monet muut rakkaat! Tapaan monia mun ystäviä melko harvoin, kiitos pitkien välimatkojen, ja jutustelen niiden kanssa paljon mieluummin arkipäiväisistä asioista kuin pidän pitkiä monologeja omista seikkailuista.

Kolmanneksi uskon, että mun kokemuksista on hyötyä muillekin, eli teille tuntemattomille lukijoille. Joskus te satutte tulemaan blogiin ihan puhtaasti Googlen kautta, joskus taas aivan tietoisesti etsien jotain vinkkiä juuri täältä. Bloggaajat miettivät sitä, miksi tehdä uusiksi postaus, jonka joku toinen on jo tehnyt? No just siksi, että mun vinkit saattaa olla kullanarvoisia just sulle, kun taas toinen haluaa vinkkejä vähän erilaiselta tyypiltä.

Oon ollut aika pitkään vähän hukassa blogin kanssa just sen takia, että oon kokenut sen olevan tosi vanhanaikainen tapa. Vaikka miten pyörittelen asiaa, en kuitenkaan keksi yhtään mitään parempaa tapaa yhdistää just niitä asioita, mihin haluan käyttää aikaani. Valokuvaaminen, rento kirjoittaminen ja omista seikkailuista kertominen sekä parhaassa tapauksessa muiden auttaminen on juttuja, jotka tarjoaa mulle terapiaistunnon pitkän työpäivän jälkeen. Eikä sillä pitäisi olla mitään väliä mikä on trendikästä just vuonna 2018, sillä trendit vaihtelee ja kun blogit taas kymmenen vuoden päästä on in, ei kukaan kyseenalaista bloggausintoa.

Eli toivottavasti pysyt mukana jatkossakin, sillä mun bloggausinspiraatio on syntynyt vauhdikkaan reissukevään ja pitkän itsetutkiskeluprosessin ansiosta aivan uudelleen.

Ps. Nyt olis muuten ihan hullun kiva tietää, kuka nää oot?

Terveisiä Sloveniasta! Oon ollut täällä keskiviikosta saakka työmatkalla, ja juuri nyt käynnistymäisillään on reissun viimeinen päivä. Jo kolmen päivän aikana maa on näyttänyt parhaan puolensa tavalla, joka on kieltämättä saanut haaveilemaan omasta kaupunkilomasta Ljubljanassa. Ollaan kierrelty maan koillisosassa ja pääkaupunkissa, ja tänään on luvassa vielä kauan odotettu seikkailu Bled-järvellä. Vikasta päivästä tulee varmasti muiden tavoin superkiva!

Reissuvalmistelut tänne muistuttivat taas, että oon onnistunut haalimaan itselleni matkailumaneereja, joista vois olla hyvä päästä eroon mitä pikimmiten.

Matkaa edeltävään päivään piti tietysti taas mahduttaa vähintään päivällinen kavereiden kanssa, pari tuntia tavallista pidempi työpäivä, viikkosiivous, vintillä käynti, anopin vierassängyn valmistelu, kylpyhuoneen kaivon puhdistus (yöks!) sekä tietysti pakkaaminen. Rennot lähtötunnelmat, anyone?! Parasta tässä on tietysti se, että tää on niin klassikko ja sattuu joka ikinen kerta ennen matkalle lähtöä, lähes poikkeuksetta.

Nämä kamat oli mukana Kroatiassa viime keväänä, ja nekin pakkasin edellisenä yönä.

Hirveä kiirepaniikki ennen matkaa on tullut valitettavan tutuksi ja esimerkiksi pakkaaminen tuntuu lähes mahdottomalta aloittaa hyvissä ajoin. Tein toki pakkauslistan jo edellisenä päivänä hieman helpottamaan paniikkia, mutta siitä huolimatta viskelin viimeisiä kamoja laukkuun vasta hetkeä ennen lähtöä lentokentälle. Yöpakkaaminen on jotain mitä inhoan tosi syvästi, mistä syystä laitan tavallisesti herätyskellon soimaan tuntia aiemmin, jotta ehdin varmasti pakata loppuun.

Mun haaveissa siintää se klassinen haave rennosta matkallelähdöstä: rauhallinen aamiainen ja naaman kampaaminen, tulevan seikkailun fiilistely aamiaisen äärellä ja rento lähtö kotoa ilman, että mielessä pyörii sata asiaa siitä että mitäköhän nyt taas jäi. Ehkä vielä joskus!

Villeimmissä matkailu-unelmissa saapuisin lentokentälle vasta hetkeä ennen boardingia niin, että sujahtaisin turvatarkastuksen läpi (Helsinki-Vantaan ”salainen” turvatarkastuspiste on vaan paras!) ja kävelisin vessareissun kautta suoraan portille, mistä pääsisin just sopivasti koneeseen. Tää on tietysti täyttä utopiaa.

Käytännössä lasken edellisenä iltana, monelta haluan olla lentokentällä (lähtöselvitys tehtynä tunti ennen lennon lähtöä) ja siitä sitten mihin aikaan mun oikeasti pitää lähteä kotoa. Vaikka lasken joka kerta ajan tarkasti ja tiedän että se on just sopiva aika joka jättää lentokentälle vielä hiukan pelivaraa, iskee vähintään matkan puolivälissä paniikki siitä, että ehdinkö sittenkään. Siinä ei tietenkään oo mitään järkeä.

Viimeksi tälle reissulle lähtiissä aikataulutin lähdön niin, että olisin kentällä just sopivasti tuntia ennen lähtöä. Pihalla taksia odotellessani ehdin jo tsekata Veeran insta storyn siitä kuinka hän oli jo lentokentällä, mikä oli tietysti omiaan lisäämään pakokauhua siitä, että oon jo armottomasti myöhässä. Matkalla huomasin toisen reissukaverin FB-päivityksen siitä kuinka hänkin oli jo kentällä, ja olin vakuuttunut että unohtamani aamuruuhka takaisi, että jäisin rannalle ruikuttamaan.

Tää ruuhka on mulle usein liikaa, jolloin otan suunnaksi yläkerrassa sijaitsevan turvatarkastuspisteen.

Kuten ei koskaan aikaisemmin, ei mulla ollu nytkään yhtään mitään hätää. Olin perillä Helsinki-Vantaalla just silloin kuin olin laskenut, ja ehdin odotella koneeseen nousun alkamista ihan mukavan tovin vielä lähtöportillakin. Hienosti siis meni taas.

Näiden vuoksi ei tietenkään voi muuta kuin olla huvittunut, vaikka ne siinä tilanteessa eivät todellakaan naurata. Ehkä mää kuitenkin vielä joskus opin pakkailemaan jo ennakoidusti ja olemaan stressaamatta asioista, joista järki tietää niiden olevan kunnossa.

Ja ai niin, jos mun elämän pelastaja eli Helsinki-Vantaan lentoasemalla sijaitseva niin kutsuttu salainen turvatarkastuspiste on vielä hämärän peitossa, kannattaa sen sijainti tsekata täältä. Ihan ässä!

Mitkä on sun raivostuttavimmat matkailumaneerit, jotka aiheuttaa harmaita hiuksia lähinnä sulle itsellesi?

Nyt ollaan kiinnostava aiheen äärellä, sillä ollaan matkakumppaneiden merkitys on valtava ja reissuseura onkin ehkä se kaikkein tärkein asia mitä huomioida matkaa suunnitellessa. Mun mielestä se on joissain tilanteissa jopa kohdetta merkityksellisempi.

Oon matkustanut tosi monessa eri porukassa: kaksistaan monen eri kaverin kanssa, jätkien kanssa jenkkireissuilla, bloggaajaporukoilla, perheen kesken sekä tuntemattomien kanssa työmatkoilla. Kaikkein eniten oon kuitenkin matkustanut Karimin kanssa, jonka kans ollaan käyty varmaan ainakin 30 maassa, eli aika paljon on nähty ja koettu yhdessä.

Siitä syystä ajattelinkin, että nyt jos koskaan on erinomainen sauma paljastaa teille millaista matkaseuraa mää oikeasti olen. Blogin kautta välittyy tietysti aina jonkinlainen puoli, mutta tietenkään en ite osaa välttis olla kovin objektiivinen mitä omaan käyttäytymiseen reissun päällä tulee, vaan annan itsestäni tietysti mahdollisimman ruusuisen kuvan teille. Siitä syystä pyysinkin nyt Karimia vastaamaan muutamaan kysymykseen, jotka paljastaa mun todellisen reissuluonteen.

Tässä siis tulee, faktat tiskiin ja menoksi!

Millainen reissukaveri Inka on?

Innokas näkemään kohteen, mutta haluaa yleensä välttää turistirysät. Siinä on hyvät ja huonot puolensa: turistiloukut jäävät omaan arvoonsa, mutta toisaalta päänähtävyydet saattavat jäädä näkemättä ja tietty rentous voi jäädä reissusta puuttumaan. Inka ei halua olla perinteinen pakettimatkailija, vaan lähtee mieluummin reissuun tuntemattomampiin kohteisiin. Näin voi reissukohde olla upea, vielä turistimassojen ulottumattomissa oleva helmi, tai sitten matkailun kannalta hankala. Toisaalta Inkalla on omia ikisuosikkeja, joihin haluaa uudelleen ja uudelleen, kuten Lontoo ja New York.

Paikan päällä Inka haluaa yleensä kävellä paljon, eikä oikein tykkää löhöilystä ja perinteisestä rantalomasta. Kalliissa ravintoloissa istumisen sijaan Inka syö mieluummin omia eväitä tai vaihtoehtoisesti etsii ne hinta-laatusuhteeltaan parhaat ravintolat.

Yleisesti ottaen Inka haluaa matkustaa koko ajan.

Oon vasta viime aikoina tajunnut, kuinka hc-kävelijä mää reissuissa oikeasti oon. Karimin lisäksi en oo matkustanut kuin vaan yhen kaverin kanssa (terkut Mipa!!), jonka kanssa  ei olis ollut fiilistä että pitää kävellä vähemmän kuin haluaisi. Se on ollut tärkeä oivallus, joka varmasti tekee munsta vähän helpompaa reissuseuraa tulevaisuudessa.

Mikä siinä on parasta?

Kokenut konkari, joka ei hätkähdä pienistä ja osaa matkustaa. Suunnittelee etukäteen usein paljon ja ottaa asioista selvää. Lisäksi bongailee (jo työnsä puolesta) edullisia lentoja.

Tuo lentojen bongailu on kyllä pahasta, sillä vaikka siitähän mulle maksetaan, niin sen takia kaikki mun rahat myös menee. :D Siinä on yhtälö, jota ei välttämättä tarvitse ratkaista…

Entä mikä pahinta?

Ahdistuu väenpaljoudessa ja ei osaa päättää mitä syödä, jos ollaan esimerkiksi markkinoilla tai street food -kojujen ympäröimänä. Tuntuu olevan usein halukas näkemään aina vain sen seuraavan paikan tai kokemaan seuraavan jutun eikä osaa keskittyä hetkeen ja nauttia siitä.

Hetkessä pysyminen on kieltämättä mulle tosi hankalaa, ja sen reenaaminen on edelleen käynnissä oleva prosessi.

Kun lähdet reissuun Inkan kanssa, mihin asioidin valmistaudut etukäteen?

Pysymään tyynenä kun Inkalla iskee pakokauhu väenpaljoudessa tai kun Inka ei uskalla maistaa uusi ruokia eikä siksi löydä syötävää, lukemaan karttaa (lataan kartat puhelimeen ja tutustun niihin, merkkaan tärkeät paikat karttaan) ja odottamaan mm. aamuisin Inkan meikatessa ja pukeutuessa. Toisaalta valmistaudun innokkaaseen matkaajaan, joka hymy korvissa ottaa kuvia lentokoneen siivestä ja hykertelee uusien kokemusten edessä.

Tuo ruoka-asia on kyllä muodostunut meillä jo aikamoiseksi läpäksi, niin överiksi se mulla joskus menee. Singaporen reissua varten tein henkistä sotasuunnitelmaa, että nirsokin löytäisi jotain syötävää.

Kun on kylmä tai hirveä hiki, väsy, kamala nälkä ja kaikki menee pieleen, miten Inka reagoi?

Yleensä ollaan molemmat samassa veneessä, joten yhteinen valittelu ja sitä seuraava kamaluuden hiljainen hyväksyntä ovat aika perusjuttuja.

Tää on hyvä setti, joka toimii! Vähän kun pääsee yhdessä valittamaan, on monesti mieli aika nopeasti jo vähän siedettävämpi.

Mikä on pahin tilanne, mitä Inkalle voisi sattua matkalla?

Silmälasien hajoaminen.

:D :D :D Tää on paras vastaus sen takia, että se on sataprosenttisesti totta.

Millaisissa tilanteissa on hyvä, että just Inka on mukana reissussa?

Kun ei ole oikein tehnyt matkasuunnitelmaa ja tutustunut kohteeseen etukäteen, on Inkalla usein jotain takataskussa. Inka on myös hyvä piristämään kun reissukohde sattuukin olemaan umpitylsä. Inka myös tuntee minut aika hyvin ja tietää milloin kannustaa, milloin olla vain hiljaa ja että perusasioista, kuten syömisestä, juomisesta ja lepotauoista täytyy pitää kiinni.

Meikän jutut on kieltämättä niin huonoja, että viihdytys on taattu. :D

Näistä Karimin vastauksista mun oma suosikki oli ehdottomasti tuo silmälasien hajoaminen, sillä se on niin totta! :D Muuten en esitä sen kummempia vastalauseita, sillä enpä oikeastaan edes voisi, sillä jos joku mut tuntee reissuseurana niin se on juuri Karim.

Täytyy myöntää että jotkut asiat, esimerkiksi juuri tuo väenpaljoudessa ahdistuminen, oli jotain mitä en olisi halunnut kuulla, vaikka se totta onkin. Siinä riittää vielä runsain mitoin tekemistä, että osaisin oikeasti rauhoittua valtavassa ihmispaljoudessa. Se on kuitenkin aika huvittavaa, sillä rakastan kuitenkin suurkaupunkeja, ja ahdistus iskee vain tietynlaisissa tilanteissa… Ainakin omasta mielestä.

Tuliko sulle paljastuksia, vai oonko onnistunut välittämään itsestäni realistisen kuvan blogin välityksellä?