pohdintoja

Voisin olla tosi lentopelkoinen, ellen aktiivisesti pyrkis siihen, etten ole. Esimerkiksi edellisellä pitkällä lennolla, matkalla Dallasista Reykjavikiin, kävi erikoisesti ja en saanut unta. Jostain takavasemmalta mielen kiemuroihin tuli ajatus, että mitä jos kaikki menisiki pieleen ja kone alkaisi osoittaa putoamisen merkkejä. Siinä sitten mietin miten hyödyntäisin koneen wifin lähettämällä whatsappissa ääniviestejä rakkaimmille viimeisinä hetkinäni ja yritin analysoida, mitä kaikkea mielessä kävisi hetkeä ennen traagista kuolemaa selittämättömässä lento-onnettomuudessa.

Jep, ei järin fiksua toimintaa ihmiseltä, joka aikoo matkustaa lentokoneella vielä joskus elämäasään.

Lentopelko ei koskaan oo kovin kaukana

Puoliunisista harhakuvista huolimatta en onneksi onnistunut nappaamaan jäätävää lentopelkoa tuolla kertaa. Muistan kuitenkin, että jossain vaiheessa oli tilanne, että mun piti aktiivisesti olla miettimättä noita juttuja koska tuntui siltä, että lentopelko oli lähellä.

Tavallisesti mun suhtautuminen lentopelkoon on sama kuin muissakin liikennevälineissä: jos jotain tapahtuu, minä en voi sille mitään joten pelkääminen ei auta yhtään. Siispä tyydyn yleensä osaani tilanteessa kuin tilanteessa enkä juuri koskaan pelkää kenenkään kyydissä, vaikka tiukkojakin tilanteita olisi. Pelkotilojen luoman paniikin siirtäminen muille tai pahimmassa tapauksessa jopa kuskille on yleensä viimeinen virhe.

Oonkin jostain syystä aina tykännyt turbulenssista, vaikka useimmat lentomatkustajat inhoaa sitä syvästi. Matkustettuani muutaman kerran lentopelkoisten ystävien kanssa oon jäänyt miettimään meidän hyvin erilaista suhtautumista turbulenssiin. Mulla toki nousee myös vahvoja tunteita turbulenssin hetkellä, mutta ne on aika positiivisia: turbulenssi tuntuu hauskalta!

Tämän aatoksen inspiroimana jäin miettimään turbulenssia ja pohtimaan, miksi se herättää mulle niin positiivisia fiiliksiä. Listasin ajatukset ylös, jos ne saisi jonkun turbulenssiin nihkeästi suhtautuvan muuttamaan käsitystään edes hiukan neutraalimpaan suuntaan.

Tässä siis neljä syytä, miksi rakastan turbulenssia!

1. Harvinaista herkkua

En tiedä onko se vaan mun tilanne, mutta sanoisin oman noin kymmenen aktiivisen matkailuvuoden tuoman kokemuksen perusteella turbulenssin olleen melko harvinaista. Mun matkoilla sitä on sattunut ehkä yhdellä kymmenestä lennosta – tai ainakin niin että olisin sen huomannut.

Harvinaisuuden tunteen vuoksi ilahdun joka kerta, kun tajuan kokevani turbulenssia.

2. Turbulenssin aikana nukkuu paremmin

Lentokoneessa nukkuminen on asia, jossa oon mestari. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta korsaan koneessa yleensä alta aikayksikön, ja esimerkiksi Oulun-lennot mulla on tapana nukkua kokonaan, noususta laskuun.

Turbulenssin aikana nukkuminen on jotenkin vielä mukavampaa, kun kone hytkyy rauhassa yleensä suht tasaiseen tahtiin. Kun kroppa on täysin rentona unen vuoksi, turbulenssin aiheuttamiin liikkeisiin mukautuminen onnistuu helposti.

On ehkä liikaa väittää turbulenssin parantavan unen laatua, sillä kovan turbulenssin aiheuttamaan liikehdintään yleensä kyllä herää, mutta ei se kyllä suorastaan unta häiritse, sillä mukavan heilunnan jälkeen palaa takaisin unen pariin melko vauhdilla.

3. Olo on kuin huvipuistolaitteessa

Heh heh, tää saa varmaan aika monen lentopelkoisen niskakarvat nousemaan pystyyn. Mitä kovempi turbulenssi, sitä paremmin se ottaa vatsanpohjasta ja fiilis on kuten nousussa tai huvipuistolaitteessa. Paniikin sijaan yritän siis suhtautua turbulenssiin iloiten.

4. Turvallisuuden merkki

Lentomatkustamisesta ja lentokoneista kertovista kirjoista pulliaismatkustajille kaikkein tunnetuin lienee Cockpit Confidential, jonka on kirjoittanut lentäjä Patrick Smith. Kirjassa ilmenee muun muassa se, että koneen putoaminen turbulenssin aikana on lähes mahdotonta ja että kapteenien päätavoite turbulenssissa on saada kone heilumaan mahdollisimman vähän. Syitä on kaksi: heiluminen on epämukavaa matkustajille, minkä lisäksi turbulenssin aikana koneessa liikkuminen (mikä on toki kiellettyä mutta silti sitä tapahtuu) altistaa kaatumisille, kolahduksille ja muille vastaaville onnettomuuksille.

Tieto siitä, että lentoreittejä ei tavallisesti muuteta pahankaan turbulenssin vuoksi on rauhoittava. Ainakin siinä mielessä, että kertoo turbulenssia pidettävän niin pienenä pahana, ettei sen takia kannata tehdä ylimääräistä mutkaa.

Jos turbulenssin aikana lentäjien suurin aihe on matkustajien kahvin läikkyminen eikä kone oikeastaan voi sen aikana tai siitä johtuen pudota, nautin minä ainakin siitä tiedosta silloin, kun heiluminen alkaa. Nyt ainakin pysytään ilmassa!

Kerro omat lentopelkoon liittyvät tarinasi!

Tiiän turbulenssin olevan monille se pahin painajainen ja paniikin hetki. Kuten postauksen alussa kerroin, ei munkaan fiilikset oo välttämättä aina tällaiset. Oon joutunu ja joudun edelleenkin tekemään töitä sen eteen, etten alkaisi pelkäämään lentämistä.

Näiden asioiden muistaminen ja ajattelun muuttaminen niiden suuntaan helpottaa kuitenkin hurjasti ja auttaa mua pitämään lentopelon loitolla. Siitä syystä mietin muun muassa näitä juttuja melko aktiivisesti matkustaessani.

Meillä on kaikilla omat keinot sysätä pelot syrjään ja nauttia matkasta. Toisilla se onnistuu helpommin kuin toisilla, joilla se ei luonnistu laisinkaan.

Mua kiinnostaisi kuulla teidän lentopelkotarinoita. Millaisessa tilanteessa lentopelko nostaa rumaa päätään, ottaako se vallan vai eikö pelota ikinä?

Huh, mistä reissuvuodesta oon saanut nauttia jo tälle vuotta! Mun mittapuulla viisi reissua viiden kuukauden sisällä on just ihanteellinen määrä, ja on hauska huomata miltä tuntuu, kun reissuja on just sopivasti. Jatkuva kaukokaipuu ja seikkailunnälkä on tietysti läsnä edelleen jatkuvasti, mutta tämän vuoden seikkailut Singaporessa, Turkissa, Sveitsissä, Sloveniassa ja Islannissa ovat saaneet aikaan sen, että nyt toukokuun puolivälissä fiilis on melko rauhallinen. Siitäkin huolimatta, että kesäloma on edelleen suuri kysymysmerkki ja vaikuttaisi melko vahvasti siltä, että tänä vuonna ei tuu mitään suurta seikkailua, ainakaan kesällä.

Nää toukokuun puolivälin helteet on kuitenkin olleet riittämiin rakastumaan taas kotimaahan, ja jäätävän hektiset päivät on ollut omiaan muistuttamaan, että kotona on oikeastaan aika siistiä olla. Varsinkin nyt, kun kaikki arjen nappulat on taas ensimmäistä kertaa vuosiin kuosissa. Siispä en koe juuri minkäänlaista ahdistusta siitä, että kesälomareissua ei tänä kesänä ole näköpiirissä.

Muita seikkailuja toki on luvassa. Tää kevät on ollut ihan uskomatonta työmatkojentäyteistä seikkailua, ja jos kaikki menee nappiin, oon noin kuukauden kuluttua taas seuraavalla retkellä. En kuitenkaan välitä puhua siitä vielä sen enempää, sillä töihin liittyvät reissut ovat tosia vasta sitten kun lentoliput on kourassa, ja yleensä ne ovat sitä säkällä kaks päivää ennen lähtöä. Eli katsellaan sitten!

Tulevan mahdollisen työreissun lisäksi mulla on takataskussa myös toinen matka, nimittäin vuosittainen kesäreissu Lontooseen. Mikä parasta, se odottaa aivan kulman takana! Lähden nimittäin lauantaiaamun kunniaksi kohti Helsinki-Vantaata kahden työkaverin kanssa, ja nautitaan Lontoon helteistä sekä unohtumattomasta hääviikonlopusta kahden päivän verran. Mitään paineita ei oo, sillä Lontoo on onneksi vanha tuttu, joten mulle riittää kaupunkitunnelman haistelu.

Näiden reissujen lisäksi mulla ei oo mitään matkasuunnitelmia. Tai siis paljon olis, mutta nyt on kova paikka, kun pitää oikeasti miettiä haluanko toteuttaa ne yksin, sillä vakireissukaveri Karim ei tänä kesänä, eikä liioin tulevana syksynäkään, voi lähteä uuden työpaikan vuoksi reissuun. Toistaiseksi oon työntänyt asian mielestä eteenpäin ja luotan siihen, että lomapäivät ei katoa mihinkään ja että tätä asiaa ehtii miettiä myöhemminkin. Nyt voisin vaan nauttia siitä ajatuksesta, että jos jossain vaiheessa alkaa siltä tuntua, voin buukata reissun, ottaa lomaa ja vaan lähteä. Viidellä viikolla tekee jo aika paljon.

Jos kuitenkin kaipaat vinkkejä kesän reissukohteisiin, tsekkaa tämä Veeran postaus, johon se pyysi muakin mukaan. En tosin voinut lähteä, sillä kun kesälomasuunnitelmat sanoo eioota, ei siinä paljon vinkkejä jaella.

Mitä kesälomasuunnitelmia sulla on?

Kuvissa Singaporen-tunnelmia helmikuulta!

Matkablogien aika tuntuu olevan auttamattomasti ohitse, tai niin siltä ainakin tuntuu. Tällä hetkellä pitäisi olla ajassa kiinni ja tehdä videoita tai nauhoittaa podcasteja (joita julkaisen heti, kun ollaan saatu kasaan niin monta, että tasainen julkaisutahti on taattu), ja tykittää parhaat stillit suoraan Instagramiin kirjoittamatta liian pitkiä postauksia.

Matkabloggaajienkin keskuudessa on käyty keskustelua siitä, miten blogit on jo ihan hiton out. Seurasin itse jutustelua vierestä, sillä oon hieman hitaasti käypä, ja kokemus on osoittanut että omat näkemykset kannattaa pureskella läpikotaisin ennen, kuin mitään erehtyy sanomaan ääneen.

Siispä mietin omia motivaatioitani ja syitä sille, miksi käytän viikossa tuntikausia blogiin ja mistä syystä roudaan matkoilla painavaa kameraa sen sijaan, että elän ja hengitän kohdetta nauttien siitä juuri siinä hetkessä. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä tärkeämmäksi koen blogini mulle itselleni.

En tietenkään tee blogia kaupallisuuden vuoksi, sillä mulla on päivätyö, jossa bloggaajataustasta on ehkä hyötyä, mutta joka on loppupeleissä blogista täysin irrallinen. En myöskään tee blogia isojen lukijamäärien takia, sillä harva matkablogi pystyy loppujen lopuksi koukuttamaan suuria massoja. Syynä ei siis ookaan dollarit, eurot ja ilmaiset tavarat sekä matkat, vaan jotkut ihan muut.

Mulle tärkeimmät syyt tehdä blogia tulevat tässä:

Ensinnäkin se on ihan mahtava tapa tallentaa omia seikkailuja, joihin voi palata vaivattomasti vaikka vuosien päästä. Blogista on supernäppärä tsekata, missä osavaltiossa nautittiin huippuhyvä burrito road tripillä vuonna 2013 tai mikä kaupunki olikaan se, mistä löytyi Balkanin-reilin maistuvin krempita. Parhaassa tapauksessa vanhoista blogipostauksista löytyy suosituksia ravintola- ja hotellitasolla mutta mikä parasta, niistä välittyy fiilikset ja tunnelmat, jotka on helppo palauttaa mieleen muutamassa sekunnissa vanhan postauksen löydyttyä.

Toiseksi blogin kirjoittaminen on keino välittää reissukuulumisia perheelle ja ystäville. Terkut siis iskä, Topi ja Veerat sekä monet muut rakkaat! Tapaan monia mun ystäviä melko harvoin, kiitos pitkien välimatkojen, ja jutustelen niiden kanssa paljon mieluummin arkipäiväisistä asioista kuin pidän pitkiä monologeja omista seikkailuista.

Kolmanneksi uskon, että mun kokemuksista on hyötyä muillekin, eli teille tuntemattomille lukijoille. Joskus te satutte tulemaan blogiin ihan puhtaasti Googlen kautta, joskus taas aivan tietoisesti etsien jotain vinkkiä juuri täältä. Bloggaajat miettivät sitä, miksi tehdä uusiksi postaus, jonka joku toinen on jo tehnyt? No just siksi, että mun vinkit saattaa olla kullanarvoisia just sulle, kun taas toinen haluaa vinkkejä vähän erilaiselta tyypiltä.

Oon ollut aika pitkään vähän hukassa blogin kanssa just sen takia, että oon kokenut sen olevan tosi vanhanaikainen tapa. Vaikka miten pyörittelen asiaa, en kuitenkaan keksi yhtään mitään parempaa tapaa yhdistää just niitä asioita, mihin haluan käyttää aikaani. Valokuvaaminen, rento kirjoittaminen ja omista seikkailuista kertominen sekä parhaassa tapauksessa muiden auttaminen on juttuja, jotka tarjoaa mulle terapiaistunnon pitkän työpäivän jälkeen. Eikä sillä pitäisi olla mitään väliä mikä on trendikästä just vuonna 2018, sillä trendit vaihtelee ja kun blogit taas kymmenen vuoden päästä on in, ei kukaan kyseenalaista bloggausintoa.

Eli toivottavasti pysyt mukana jatkossakin, sillä mun bloggausinspiraatio on syntynyt vauhdikkaan reissukevään ja pitkän itsetutkiskeluprosessin ansiosta aivan uudelleen.

Ps. Nyt olis muuten ihan hullun kiva tietää, kuka nää oot?

Terveisiä Sloveniasta! Oon ollut täällä keskiviikosta saakka työmatkalla, ja juuri nyt käynnistymäisillään on reissun viimeinen päivä. Jo kolmen päivän aikana maa on näyttänyt parhaan puolensa tavalla, joka on kieltämättä saanut haaveilemaan omasta kaupunkilomasta Ljubljanassa. Ollaan kierrelty maan koillisosassa ja pääkaupunkissa, ja tänään on luvassa vielä kauan odotettu seikkailu Bled-järvellä. Vikasta päivästä tulee varmasti muiden tavoin superkiva!

Reissuvalmistelut tänne muistuttivat taas, että oon onnistunut haalimaan itselleni matkailumaneereja, joista vois olla hyvä päästä eroon mitä pikimmiten.

Matkaa edeltävään päivään piti tietysti taas mahduttaa vähintään päivällinen kavereiden kanssa, pari tuntia tavallista pidempi työpäivä, viikkosiivous, vintillä käynti, anopin vierassängyn valmistelu, kylpyhuoneen kaivon puhdistus (yöks!) sekä tietysti pakkaaminen. Rennot lähtötunnelmat, anyone?! Parasta tässä on tietysti se, että tää on niin klassikko ja sattuu joka ikinen kerta ennen matkalle lähtöä, lähes poikkeuksetta.

Nämä kamat oli mukana Kroatiassa viime keväänä, ja nekin pakkasin edellisenä yönä.

Hirveä kiirepaniikki ennen matkaa on tullut valitettavan tutuksi ja esimerkiksi pakkaaminen tuntuu lähes mahdottomalta aloittaa hyvissä ajoin. Tein toki pakkauslistan jo edellisenä päivänä hieman helpottamaan paniikkia, mutta siitä huolimatta viskelin viimeisiä kamoja laukkuun vasta hetkeä ennen lähtöä lentokentälle. Yöpakkaaminen on jotain mitä inhoan tosi syvästi, mistä syystä laitan tavallisesti herätyskellon soimaan tuntia aiemmin, jotta ehdin varmasti pakata loppuun.

Mun haaveissa siintää se klassinen haave rennosta matkallelähdöstä: rauhallinen aamiainen ja naaman kampaaminen, tulevan seikkailun fiilistely aamiaisen äärellä ja rento lähtö kotoa ilman, että mielessä pyörii sata asiaa siitä että mitäköhän nyt taas jäi. Ehkä vielä joskus!

Villeimmissä matkailu-unelmissa saapuisin lentokentälle vasta hetkeä ennen boardingia niin, että sujahtaisin turvatarkastuksen läpi (Helsinki-Vantaan ”salainen” turvatarkastuspiste on vaan paras!) ja kävelisin vessareissun kautta suoraan portille, mistä pääsisin just sopivasti koneeseen. Tää on tietysti täyttä utopiaa.

Käytännössä lasken edellisenä iltana, monelta haluan olla lentokentällä (lähtöselvitys tehtynä tunti ennen lennon lähtöä) ja siitä sitten mihin aikaan mun oikeasti pitää lähteä kotoa. Vaikka lasken joka kerta ajan tarkasti ja tiedän että se on just sopiva aika joka jättää lentokentälle vielä hiukan pelivaraa, iskee vähintään matkan puolivälissä paniikki siitä, että ehdinkö sittenkään. Siinä ei tietenkään oo mitään järkeä.

Viimeksi tälle reissulle lähtiissä aikataulutin lähdön niin, että olisin kentällä just sopivasti tuntia ennen lähtöä. Pihalla taksia odotellessani ehdin jo tsekata Veeran insta storyn siitä kuinka hän oli jo lentokentällä, mikä oli tietysti omiaan lisäämään pakokauhua siitä, että oon jo armottomasti myöhässä. Matkalla huomasin toisen reissukaverin FB-päivityksen siitä kuinka hänkin oli jo kentällä, ja olin vakuuttunut että unohtamani aamuruuhka takaisi, että jäisin rannalle ruikuttamaan.

Tää ruuhka on mulle usein liikaa, jolloin otan suunnaksi yläkerrassa sijaitsevan turvatarkastuspisteen.

Kuten ei koskaan aikaisemmin, ei mulla ollu nytkään yhtään mitään hätää. Olin perillä Helsinki-Vantaalla just silloin kuin olin laskenut, ja ehdin odotella koneeseen nousun alkamista ihan mukavan tovin vielä lähtöportillakin. Hienosti siis meni taas.

Näiden vuoksi ei tietenkään voi muuta kuin olla huvittunut, vaikka ne siinä tilanteessa eivät todellakaan naurata. Ehkä mää kuitenkin vielä joskus opin pakkailemaan jo ennakoidusti ja olemaan stressaamatta asioista, joista järki tietää niiden olevan kunnossa.

Ja ai niin, jos mun elämän pelastaja eli Helsinki-Vantaan lentoasemalla sijaitseva niin kutsuttu salainen turvatarkastuspiste on vielä hämärän peitossa, kannattaa sen sijainti tsekata täältä. Ihan ässä!

Mitkä on sun raivostuttavimmat matkailumaneerit, jotka aiheuttaa harmaita hiuksia lähinnä sulle itsellesi?