Reili

Ateenan olympiastadion, ei ihan hulluna mahtus väkiä

Syksy on alakanu meleko kiireellä. Tai no ei nyt oikeasti, mutta viime viikolla alkaneet treenit on kyllä vähentäneet reissuhaaveilua jonkin verran. Meillä on nimittäin tällä kaudella kuus reeniä viikossa, ja mulla on vetoja parhaimmillaan niistä kolmet. Onneksi ei sen enempää, että ehtii iteki treenata.Näin reissuttoman syyskuun kunniaksi ajattelin vielä julkaista muutaman fiiliskuvat reililtä – joka oli siis melkein neljä  kuukautta sitten!! Näiden kuvien jälkeen jätän reilin sikseen ja lakkaan ihmettelemästä, että miten tajuttoman lyhyt mun leda silloin olikaan!

Serbian rahhaa, ei lakkaa ulukomaan valuutta kiinnostamasta.

Reissun ekat päivät Ateenassa, virtaa riitti vielä pitkälle!

Zagrebin funicular, jota ei tosin käytetty vaan nautittiin kolmenkympin lämpötilasta kiipeilemällä

Thessalonikin ostoskatua, miten mulla tulee tästä ekana mieleen Beirut?

Lyhyttukka fiilistelemässä Thessalonikissa!

Skopjen upea rautatieasema ja edessä elämäni hirvein yöjuna, en vaan tienny sitä vielä

Skopjea

Thessalonikin pääaukio, jossa tuli vastaan melko monta rannekoruja “lahjoittavaa” kaveria. Jättäydyin ilman.

Kadunmiehen oloinen kaveri kävi jakelemassa yöjunassa kommunistihenkisiä flaijereita.

Belgrad ja Sarajevo

Keskusta-asumista Makedonian pääkaupungissa.

Ateena Akropolisilta nähtynä

Sarajevossa oli paikattu luodinreijät komeasti, Skopjessa taas oli muuten vaan tyylikästä

Belgradin ainoat pommitetut talot, muuten oli siistiä

Meikäläisen tyylikäs reissulook. Vähän tuo vesisade yllätti…

Thessalonikin suurin nähtävyys oli tuo valtava torni. Enemmän mua huvitti silti nuo Makedonia -kyltit.

Makedoniasa näky jokunen vanahahako menopeli

Valamistautumasa Skopje -päivään hostellissa, rinkat melekeen jo pakattuna!

Siinä saa nyt olla se reili.

Matkaliput – check!

Reilin aikana tehtiin vaan kaks pidempää matkaa päiväsaikaan, sillä suurin osa pitkistä välimatkoista kuljettiin tosiaan junalla, ja meillä oli myös jonkun verran lyhyitä junailuja. Pisimmät päivämatkat olivat Belgradista Sarajevoon ja Ljubljanasta Venetsiaan.

Vaikka Belgrad-Sarajevo -väli on ilmeisesti melko suosittu, ei ainakaan toukokuussa sitä väliä päässyt kulkemaan kuin kerran vuorokaudessa, kun juna lähti joskus aamukahdeksan maissa ja oli perillä muistaakseni kuudelta. Tuo pitkä päiväjuna oli meille uutta ja eksoottista ja oltiinkin (tai minä ainakin olin) fiiliksissä siitä, että kerrankin voi ihastella maisemia, kun ei oo aivan pilkkopimeää. Olinkin melko innostunut ohi sujahtelevista näkemistä, ja Karimilla saattokin kerran tai muutaman palaa käpy, kun se koitti lukea kirjaa ja meikä oli kokoajan keskeyttämässä kun oli niin siistejä maisemia – jotka sitten oli lopulta just samanlaisia ko kaks minuuttia aikaisemmin.

Matkalla Sarajevoon nähtiin ihan hulluna kukkuloita, ja välillä meidän juna sukkuloi niiden yli ja välillä taas tunnelin avustuksella ali. Jossain oli valloillaan melko hurjat tulvat, ja juna kulkikin pitkän matkaa joen vierustaa pitkin. Kohta muakaa ei jaksanu maisemat innostaa enää samalla tavalla, ja kaivoin kirjan puuttuessa läppärin esiin ja aloin katella HIMYMiä, jota ei oo tuon reilin jälkeen juurikaan edes katottu!

Pysäheltiin tuolla matkalla vaan muutaman kerran, ja valtaosa reissusta saatiinkin hengailla loossissa aivan kahestaan. Vaikka nukun autossa melkein paremmin kuin omassa sängyssä, junanukkuminen ei multa oikein luonnistu, vaikka yritys oli kova. Ehkä siihen vaikutti osaksi noiden loossien järkyttävät hajut, sillä tuolit tosiaan haisi aivan tajuttomasti röökille ja tuon reissun jälkeen haisi myös kaikki meidän vaatteet, mikä on kiva juttu tuommoisella reissulla, kun vaatteita ei ole tarkoitus pestä pariin viikkoon. No, onneksi hajuihin tottuu.

Pari tuntia ennen Sarajevoa junaan tuli hulluna porukkaa, niin myös meidän loossiin. Kaikeksi onneksi penkkeihin istui neljä teini-ikäistä tyttöä matkalla Sarajevoon johonkin konserttiin, ja loppumatka meniki sitten mukavasti mimmien kanssa jutellessa niitä näitä. Festarikansaa oli junassa liikenteessä enemmänkin, sen huomasi esimerkiksi siitä, miten viereisessä loossissa musisoitiin muun muassa Pink Floydia. Parasta oli se, että kun seuraavana iltana lähettiin Sarajevosta jatkamaan matkaa, samat mimmit oli samassa junassa. :D

Aamiainen Ljubljanan asemalla

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, Ljubljana-Venetsia -väliä taisteltiin pitkään ja hartaasti. Mun kaaleen ei millään mahtunu, että linnuntietä 200km välimatkaan tulis upottaa seitsemän tuntia junassa, ja etittiinkin nopeampia vaihtoehtoja pitkälle yöhön. Lopulta löydettiin toinen ihan varteenotettava ja järkevä reitti. Se oli menny bussilla Ljubljanasta Triesteen, ja sieltä oltaisiin sitten hypätty Venetsian -junaan. Mua olis houkuttanu ihan valtavasti käydä uudelleen Triestessä, mutta lopulta homma kaatui siihen, että bussi olis lähteny jo joskus viideltä aamulla kun tuossa vaiheessa kello tais olla jo yksi yöllä. Hylättiin koko homma, ja muutaman tunnin tutkiskelu meni vähän niinko hukkaan.

Mentiin siis monien mutkien, vaihtojen ja useiden kulkuneuvojen avustuksella reitti, joka löytyi myös Slovenian valtion rautateiden sivuilta.

Passileimakokoelma alkoi olla jo ihan kunnioitettavissa mitoissa – ainakin yhen aukeaman verran!

Lähtiissä meillä meinas kosahtaa koko homma, sillä oltiin asemalla jo puolta tuntia ennen junan lähtöä, ja odoteltiin siitä raiteella, joka oli merkitty sen junan lähtöraiteeksi. Porukkaa oli tosi vähän, eikä se oikeastaan lisääntynyt missään vaiheessa, mikä tietty ihmetytti. Lopulta junan lähtöön oli aikaa enää muutama minuutti, kun kävin ihmettelemässä viereisellä raiteella olevaa junaa, että minnes se on matkalla. Kun muutaman sekuntin päästä tajusin, että se onkin meidän juna, tuli meille vähän kiire. Bongattiin onneksi viime minuuteilla oikea juna, mutta en vieläkään tajua, että missä siitä oltiin ilmoitettu. Kuulutuksiakaan ei ollu tullu, joten oli ihan hyvää tuuria, että satuin olemaan utelias.

Ljubljanasta nykästiin slovenialaiseen Sezanan kaupunkiin. Matka kesti parisen tuntia, ja meni ihan mukavasti hienoja maisemia ihastellessa. Todellisuudessa taidettiin valtaosa matkasta pelata Karimin kännykästä löytyvää superkoukuttavaa zombie -peliä..

Lopulta junassa oli meidän lisäksi ehkä viis ihmistä.

Sezanassa vaihettiin junaa, mikä oli melkoisen helppoa, sillä asemalla oli vaan kaks toimivaa raidetta. Kun saavuttiin, juna jo siinä odotteli nätisti, vaikka lähtöön oli tuossa vaiheessa vissiin vielä vartti. Lopulta kaksivaunuiseen junaan ei tullut meidän lisäksi ketään muita, ja saatiin olla rauhassa vaunun herroja.

Sezanasta junailtiin Slovenian ja Italian rajalle Nova Goricaan, missä homma meni mielenkiintoiseksi. Meidän tuli ylittää raja kävellen, ja hypätä Italian puolella paikallisbussiin, joka veisi meidät Gorizian rautatieasemalle. Aikaa seuraavan junan lähtöön oli puolisen tuntia, joten meillä oli ihan jännät paikat, sillä bussimatka asemalle veisi noin kymmenen minuuttia, mutta bussien aikatauluista meillä ei ollu mitään tietoa – päätettiin siis luottaa tuuriin.

Rajapaikka sijaitsi käytännössä Nova Gorican rautatieaseman etupihalla, ja naureskeltiinkin siinä kävellessämme rajan yli, tuli vähän semmonen Tornio-Haaparanta -fiilis siinä tepastellessa kahdessa maassa. Bussipysäkki, jolta meidän bussi lähti oli onneksi aivan nokan edessä, kun tultiin asemalta ulos. Siinä sitten ripein askelin kipiteltiin kohti bussia, ja kun matkaa oli enää pari metriä, katsottiin kun auto nytkähti liikkeelle ja bussi paino kaasua, just. Pysäkillä oli onneksi aikataulut jotka kerto, että seuraava bussi lähtis kymmenen minuutin päästä. Ehittäisiin siis, ehkä.

Kävin kysymässä rautatieasemalta josko ne tietäis, missä bussiin myytiin lippuja, mutta miksipä Sloveniassa tiedettäisiin Italian paikallisliikenteestä yhtään mitään? Jouduttiin siis etsimään lipunmyynti omin nokkinemme, sillä etukäteistutkimuksissa oli selvinny, että lippu tulis ostaa etukäteen. Tiirailtiin ympärillemme, mutta kun lipunmyyntiä ei missään näkynyt, päätettiin luovuttaa ja kysyä kuskilta. Hetken kuluttua pysäkille tuli uusi bussi, ja kuski lähti viereiseen pubiin. Vietiin kamat onnikkaan ja odoteltiin kuskia, joka tietty tuli tällä kertaa pari minuuttia myöhässä.

Kuskia ei juuri kiinnostanu meikän lipunostoyritykset, joten päätettiin kokeilla onneamme ja mennä pummilla. Vähän ajan päästä huomattiin, että lipunmyyntikioski olis ollu sen tien toisessa päässä, missä bussipysäkki oli. Kävelyä olis tullu ehkä kilometrin verran. Matka kesti ja kesti, eikä kyytiin noussu muita ko mummoja. Meillä ei tietenkään ollu mitään muuta tietoa reitistä kuin se, että juna-asemalle kyyti kestäisi noin kymmenen minsaa. 12 minuutin kohdalla kävin kysymässä kuskilta, joka ilmoitti että asema on vielä edessä päin. Lopulta osattiin jäädä oikealla pysäkillä pois (no, noista rautatieasemista ei voi oikein erehtyä) ja muutaman juoksuaskeleen jälkeen ehdittiin junaan, jes!

Lopulta oltiin matkan viimeisessä vaiheessa matkalla kohti Venetsiaa ja mikä parasta, tuossa junassa oli ykkösluokka, ensimmäinen sitten koko reissun ihan ekan matkan. Nautiskeltiin leveistä ja pehmeistä penkeistä bisnesmiesten joukossa ja meidän ryytyny olemus sai tietty muutamia katseita, mutta me kiinnitettiin huomio mielummin taas ikkunasta ulos ja upeisiin maisemiin, erityisesti Venetsian Santa Lucian aseman lähestyessä.

Reilaaminen oli kyllä huippua, ja harmittaa ihan hulluna että kello käy ja meikäläisestäkin tulee kohta niin vanha, että reililippu maksaa mansikoita. Jospa nuo kaks reiliä riittäis kuitenkin vähäksi aikaa..