Pallontallaajat.net
Valikko
Avainsana

ROAD TRIP IN THE USA

Yhdysvaltojen ikonisimpiin ajoreitteihin lukeutuva Highway 1 on maineensa veroinen. Oon päässyt ajamaan sen nyt kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla oon ollut aivan blown away maisemien kauneudesta.

Alkuvuoden seikkailulla se oli osittain meidän paluureitti takaisin Pohjois-Kaliforniaan, enkä suostunut tekemään kompromissia reittivalinnassa, onneksi. Reitin varrella on ihan sikana nähtävää, ja matkaan voisi kuluttaa helposti viikonkin, mutta me taitettiin reissu tällä kertaa kahdessa päivässä. Vuonna 2011 ajettiin tiestä vaan pieni osa, sillä aikaa oli vaan yksi päivä. En suosittele.

Reitti ei nytkään ollut mikään maailman leppoisin, sillä kaksi päivää on aikamoista sykkimistä, vaikka se onkin tuplasti aiempaa pidempi aika. Tie on todella mutkikas, mikä tietysti hankaloittaa maisemien ihailua, sillä näkymille ei ajossa jää oikeastaan ollenkaan aikaa, sillä jatkuvasti pitää olla valppaana seuraavan kurvin varalta. Onneksi meitä kuskeja oli kuitenkin kaks, ja Karimin hypätessä ratin taakse pääsin nauttimaan maisemista ihan kunnolla.

Reitin varrella on tosi monia maisemapaikkoja, mikä tietysti helpottaa näkymistä nauttimista. Varsinkin alkumatkasta pysähdeltiin vähän väliä, mutta reissun loppuvaiheessa piti taas todeta, että maisemaähky iskee yllättävänkin nopeasti. Onneksi upeimmille paikoille riitti kuitenkin huomiota.

McWay Falls

Jouduttiin reittiä suunnitellessa tekemään valinta superkuuluisan McWay Falls -vesiputouksen ja samalla alueella sijaitsevan kansallispuiston välillä. Kuvien perusteella päädyttiin valitsemaan McWay Falls, ja sepä kadutti hetkeä myöhemmin.

Internetin valokuvissa vesiputous avautuu upeasti rannalta, joten mielikuva itsestä rantamaisemissa nousi ensimmäisenä hyvin vahvaksi. Kun päästiin perille jouduttiin huomaamaan, että pääsy rannalle oli just tuona päivänä suljettu! Ihan vähän harmitti, varsinkin kun oltiin valittu tää kahdesta upeasta paikasta.

Vesiputous näytti kuitenkin myös ylhäältä käsin tosi upealta, ja oli mahtava päästä näkemään se edes tästä perspektiivistä. Käytännössä meillä oli maisemapaikkana vaan parkkipaikka, jota vierusti aita. Sieltä yhdestä puskista vapaasta raosta sitten tiirailtiin jonossa muiden turistien kanssa, miltä se Kalifornian upein vesiputous oikein näyttää.

Parkkipaikan toisestakin päästä avautui rantanäkymä, joka oli turkoosin rantaveden ansiosta ehkä jopa vesiputousmaisemaakin upeampi. Sillekään rannalle ei päässyt ainakaan siitä paikasta käsin, joten otettiin kaikki irti maisemien ihailusta ja hypättiin takaisin autoon.

Bixby Bridge

Highway 1 on täynnä upeita siltoja, mutta kaikkein kuuluisin niistä on 85 metriä pitkä Bixby Bridge -silta. Mua naurattaa vieläkin kun mietin, miten jännittyneenä tiirailin karttaa sillan lähestyessä, jotta ei vaan vahingossakaan missattaisi sitä. Noh, silta on ensinnäkin aika näyttävä, ja toisekseen parhaalla maisemapaikalla on niin paljon jengiä, ettei sitä yksinkertaisesti voi tuosta noin vain sivuuttaa.

Kuvat puhuu puolestaan, sillä Bixby Bridgen silta on luonnossakin niin upea, mitä valokuvat antaa olettaa. Meille sattui vielä aivan mainio sääkin, joten kyllä kannatti pysähtyä! Maisemapaikalla oli tietysti sata muutakin turistia, mutta eipä sen väliä, kun pääsee periamerikkalaisten ihastushuutojen keskelle.

Morro Bay

Meidän kahden päivän reissun yöpymispaikka oli noin puolessa välissä sijaitseva Morro Bay. Valkattiin se aivan randomilla, pääasiassa karttaa ja vähän Googlen kuvahakua katsellen. Valinta meni tuurilla nappiin, sillä Morro Bay oli ihana!

Reissupäivänä kaupungissa satoi tietysti vettä ja oli harmaata, joten kaupungin päänähtävyys Morro Rock jäi vähän pliisuksi ja rantapiknik haaveeksi. Se ei kuitenkaan vähentänyt Morro Bayn viehätystä! Pieni rantakaupunki on selvästi jenkkien lomakaupunki, ja sen suosituin paikka oli tuona huhtikuisena päivänä selvästi rannan vieressä sijaitseva leirintäalue, jossa oli elämäntapakaravaaneja pitkä rivi.

Majapaikka tietysti vaikuttaa tosi paljon siihen fiilikseen, mikä tuollaisella yhden yön vierailulla kohteesta syntyy. Me majoituttiin supersymppiksessä Beach Bungalow Inn and Suites -hotellissa, jossa oli monta kohokohtaa: ihana sisustus, huoneessa oleva takka, pihalle illalla sytytetty nuotio ja huoneen oma vieraskirja, josta kävi ilmi aika monen ihastuneen kyseiseen huoneeseen niin, että he halusivat palata takaisin juuri samaan huoneeseen seuraavalla reissulla.

Mekin tykästyttiin hotelliin ja Morro Bayhyn tosi kovasti, ja se oli erinomainen pysähdyspaikka just tuohon hätään. Hinta-laatusuhde oli erinomainen, sillä yksi yö suosituimman matkailukauden ulkopuolella maksoi 85 euroa. Tälle vahva suositus!

Amerikka-fiilistelyjen jälkeen ihanaa uutta viikkoa! <3

12.1.2020 2 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest

Se alkoi vuonna 2012, kun bongasin Saguaro-hotellin ensimmäistä kertaa. Kuvankauniit Kalifornian palmut, taustalla kohoava vuoristo ja sateenkaaren väreissä hehkuvat hotellihuoneiden parvekkeet samassa kuvassa. Ajattelin, että tänne mun on pakko päästä!

Vuosien varrella kaveri toisensa jälkeen päätyi majoittumaan Saguarossa. Siellä ovat vierailleet muun muassa Ulla, Heidi ja Kea, ja jokaisen vierailua oon ihastellut syvien huokausten kera. Te onnekkaat!

Sitten tuli viimein se reissu, kun Palm Springs osui reitille edes jotenkin järkevästi. En harkinnut majapaikkaa hetkeäkään, vaan sinne oli päästävä nyt! Buukkasin miettimättä meille mountain view -huoneen ja olin varma, että meitä odottaisi perillä sama upea maisema, kuin niissä täydellisissä lomakuvissa.

Paitsi että jos olisin järjellä ajatellut, ei mountain view todellakaan ollut se oikea valinta, kun saatavilla oli myös pool view, joka olisi taannut sen saman maiseman. Mua näin jälkeenpäin naurattaa jo, mutta siihen hetkeen kulminoitui täysin typerien odotusten ja internetin luomien mielikuvien älytön illuusio. Siis ihan tosissaan: olin Palm Springsissä elämäni rakkauden kanssa, ja pahalla päällä, sillä huoneesta ei avautunutkaan sitä maisemaa, joka olisi pitänyt. Voi moro.

Huoneen vaihto ei onnistunut, sillä hotelli oli täynnä ja henkilökunta niin kaukana amerikkalaisesta palvelualttiudesta, kuin voisi olla. Ei auttanut itku markkinoilla, vaan lapsellisesta pakkomielteestä piti päästä yli omin nokkineen.

Onneksi hotelli itsessään oli tosi kaunis, vaikka meidän huonekin oli melko kolkko. Se oli tosi iso, mutta huonekaluja oli sen verran, kuin ehkä kolmanneksen pienemmässä huoneessa. Tyhjä tila oli kaukana kotoisuudesta, mutta toki ne vähäiset huonekalut oli kivan erikoisia, ja oli mukava tyhjentää läskikassia jossain muuallakin, kuin autossa tai motellin sängyssä.

Me oltiin buukattu Palm Springsiin ihan mukavasti aikaa, ja käytiinkin syömässä naapurin vegepaikassa, joka oli oikein mainio, ja ehdittiin myös testata hotellin kuntosali. Saatiin olla yli-ilmastoidulla salilla tietysti kaksin, mikä on aina ihan hauskaa.

Mentiin nauttimaan uima-altaasta vasta aamulla, mikä oli just hyvä valinta. Poolilla oli tosi rauhallinen meno, ja auringon noustessa yhä ylemmäs se samalla värjäsi viereisen vuoriston aika huiman upeaksi. Oli ihanaa, rauhallista ja rentoa, eli just sitä, mitä Palm Springsin -pysähdykseltä oli toivottu. Ja mikä parasta, edellisen päivän itse aiheutettu skandaalikin oli jo unohtunut.

Saguaro ei lopulta hotellina sykähdyttänyt mitenkään erityisesti, vaikka se näyttääkin upealta kuvissa. Vierailu oli taas omiaan muistuttamaan, miten kaikki paikat ei todellakaan oo sitä miltä näyttää, ja että kun reissupäiviä on rajallinen määrä, ei niitä kannata uhrata paikoissa, jotka ei täysin oo itseä varten.

29.12.2019 2 Kommenttia
4 Facebook Twitter Google + Pinterest

Amerikan road tripeillä meillä on tapana bongailla reitin oudoimpia nähtävyyksiä. Jenkkilä on maa, josta löytyy muun muassa maissille omistettu Corn Palace, 14 ja esimerkiksi maan oma kalteva torni.

Useimmat näistä sijaitsee vielä suurten moottoriteiden varsilla, joten road trippaajan on superhelppo pysähtyä hetkeksi ihmettelemään Amerikan hienouksia.

Otettiin tää sama teema alkuvuoden road tripille, ja poimittiin reitin övereimmät elämykset kartalle, eikä jouduttu pettymään tälläkään kertaa! Käytettiin näiden löytämiseen tälläkin kertaa aivan fantastista Roadtrippers-sivustoa, joka on ollut meillä käytössä vuodesta 2013 lähtien, ja joka on kerta toisensa jälkeen tuonut eteen aika kivoja kohteita.

Tässä vuoden 2019 seikkailun parhaat (eli oudoimmat) paikat!

Jättimäinen rusinalaatikko ja Sun Maidin tehtaanmyymälä

Kuka muu rakastaa tehtaanmyymälöitä? Oli kyseessä sitten Jelly Bellyjä tai Sun Maidin rusinoita, mää oon mukana! Ei siis missään tapauksessa oltu valmiina missaamaan tätä fantastista elämystä, vaan suunnattiin heti ensimmäisenä road trip -päivänä poseeraamaan jättimäisen rusinalaatikon viereen. Ah, sitä onnea! Kuten ilmeistä voi nähdä, oltiin todella mielissämme.

Rusinalaatikon lisäksi Sun Maidin tehtaanmyymälä oli todellinen aarreaitta, sillä hankittiin sieltä reissun erikoisimmat tuliaiset. Ostettiin herkkukuorrutettuja rusinoita niin jogurtti-, mansikka- kuin salted caramel -kuorrutteella, minkä lisäksi saatiin vähän etukäteen maistiaiset nyt jo Suomeenkin rantautuneista kirpeistä mansikka- ja vesimelonirusinoista.

Paperikassi täynnä rusinoita jatkettiin matkaa, ja samalla hykerreltiin tyytyväisyyttä onnistuneille ostoksille ja erityisesti mukaan tarttuneille maistiaisille. Suosittelen!

Maailman suurin lämpömittari

Nimi kertoo kaiken, eikä jätä mitään arvailujen varaan. Death Valleyn kansallispuiston vieressä sijaitsee todellakin maailman suurin lämpömittari. Bakerissa, lähellä Nevadan rajaa sijaitseva 41-metrinen jättimittari on aika vaikuttava näky.

Jättimäinen lämpömittari on rakennettu muistuttamaan vuoden 1913 heinäkuun ennätyslämpötilaa, kun Death Valleyn lähistöllä lämpömittari kipusi 57 asteeseen.

Toinen toistaan tyylikkäämpien kuvien lisäksi me vierailtiin myös lämpömittarin juureen rakennetussa tuliaiskaupassa, joka ei kuitenkaan ihan hirveästi sykähdyttänyt: maailman suurinta lämpömittaria mainostavat t-paidat oli ihan järkkyrumia, mutta niiden vieressä kaupattiin superhienoja Death Valley -paitoja. Vanhassa kunnon turistipaitahengessä sellainen oli tietysti pakko ostaa…

Jättiartisokkapatsas

Nyt ollaan randomeimpien asioiden äärellä, vai mitä oot mieltä jättimäisestä artisokkapatsaasta? Okei, kyseessä ei varsinaisesti ole edes patsas, sillä kyseinen jötikkä seisoi ravintolarakennuksen kyljessä, kaikessa komeudessaan.

Giant Artichoke -teos sijaitsee Castrovillessä. Sen yhteydessä toimii ravintola ja myymälä, josta voi ostaa artisokkien lisäksi muita kauden kasviksia.

Me pysähdyttiin artisokan luona ainoastaan kuvien vuoksi, sillä oltiin jo palaamassa takaisin Piilaakson tukikohtaan, ja reissuväsymys painoi jo. Pysähdys kuitenkin kannatti, sillä kyllähän näitä kuvia kelpaa ihastella myös myöhemmässä elämässä.

Kiitos Amerikka, et pettänyt tälläkään kertaa!

Mikä on oudoin amerikkalainen nähtävyys, jota nää oot käyny ihastelemassa?

14.12.2019 2 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

Jo nimenä Death Valley, Kuolemanlaakso, kuulostaa todella mielenkiintoiselta paikalta ja vähintäänkin eeppiseltä vierailukohteelta. Jos ihan rehellisiä ollaan, mulla ei ollu ihan sikana ennakko-odotuksia tämän kansallispuiston suhteen, sillä kuvittelin kaipaavani nyt vehreää vuoristomaisemaa enkä maailman kuumimpien paikkojen joukkoon lukeutuvaa kohdetta.

Väärässä olin, taas kerran, sillä Death Valley osoittautui aivan fantastiseksi paikaksi! Kierreltiin kansallispuistossa koko päivä, mutta siitä huolimatta nähtävää olis ollut vielä vaikka kuinka, ja moni kohde jäi vielä kalvamaan hampaankoloon. Mutta mennään kuitenkin siihen, mitä me siellä nähtiin!

Saavuttiin Death Valleyyn meidän ensimmäisestä road tripin majapaikasta. Ajomatka aamun alkajaisiksi kesti muutaman tunnin, joten matkaa sai tehdä hetken aikaa, ennen kuin päästiin perille. Kansallispuiston pääsymaksu, 25 dollaria, maksettiin poikkeuksellisesti automaattiin. Vastaavaa en oo nähny muualla kuin Arizonan Slide Rock State Parkissa, mutta ilmeisesti kyseessä on kuitenkin suht yleinen käytäntö.

Pysähdyttiin ensimmäisellä pysähdyspaikalla, sillä hyvin varustettuihin vierailijakeskuksiin oli vielä matkaa ja meillä oli sitä ennen vielä ehkä päivän kiinnostavin kohde edessä. Pysähdyspaikalla oli kuitenkin aika aneemiset vessat ja parkkipaikka, jossa pystyi helposti pysähtyä sen verran, että saatiin lounaseväät nautittua autossa. Ilma alkoi olla mukavan lämmin kansallispuiston sisäpuolella, ja mittarin kolkutellessa 30 astetta mää vaihdoin pitkät housut shortseihin, mutta Karimin mukaan ei ollu vielä riittävän lämmin, että mustat housut olis saaneet auringossa kyytiä. Mikäs siinä!

Lyhyt huristelu ja oltiin ensimmäisen kohteen äärellä. Mesquite Flat Sand Dunes oli hurmannut mut kuvien perusteella, ja nyt oltiin hiekkadyyneillä! Oon ollut vastaavien maisemien edessä Arabiemiraateissa, Karim taas Kanarialla, mutta Jenkkien hiekkadyynit avautui nyt ihan ensimmäistä kertaa.

Lähdettiin tekemään matkaa hiljalleen autojen täyttämältä parkkipaikalta. Oli hauskaa, miten parkkipaikat oli ihan täynnä, mutta porukka vaan hukkui aavikon äärettömyyteen. Taustalla kohosi vuori, ja hiekka-aavikon alkuvaiheessa kasvoi kukkien täyttämiä risupuskia siellä täällä, mutta maisema harveni kovaa vauhtia sitä mukaa, mitä edemmäs asteltiin.

Asetettiin tavoite jatkuvasti pidemmälle, aina kaikkein kauimmaiselle dyynille, missä ei näkynyt yhtään ihmistä. Noustiin valuvaa ja upottavaa hiekkaa pitkin rauhassa dyynin päälle, ja laskeuduttiin taas alas kaikessa rauhassa. Lopulta, melko jyrkän nousun jälkeen oltiin sen viimeisimmän dyynin laella. Vähän matkan päässä oikealla oli yks kaveriporukka, mutta muuten edessä tai sivuilla ei näkynyt enää ketään. Aution tunnelman maksimoimiseksi mentiin tietysti vasemmalle kapean dyynin lakea pitkin, kunnes löytyi koskematon kohta: ei kengänjälkiä missään.

Kun siitä laskeutui vielä alas ja istahti paikkaan, missä dyyni kohosi korkealla pään yläpuolella takana, ei mistään kuulunut ääntäkään. Edessä oli ainoastaan dyynimaisema, ja kaukana horisontissa kohosi vuoret. Nämä hiekalla istutut minuutit muodosti äänettömän hetken, joka samaan aikaan rentoutti mutta yhtä lailla sai myös aivan hiljaiseksi. Kerrankin.

Kun oltiin nautittu hiekkamaisemasta tarpeeksi, oli edessä paluu autolle. Mentiin takaisin päin hiljakseltaan, ja kiitettiin onneamme, että löydettiin Karimin taskusta pudonnut auton avain samalla hetkellä, kun se sieltä tipahti. Samoin oli myös mukavaa, että lämmintä ei ollut 30 astetta enempää. Kuolemanlaakson hiekkadyynireissu 50 lämpöasteessa olis voinu olla vähän too much.

Autolle päästyämme tyhjennettiin lenkkarit hiekasta. Mulla sitä oli aikamoinen määrä, ja veikkaisin näppituntumalta, että hiekkaa valui ulos noin desilitran verran. Onneksi  mukana oli släbärit, jotka pystyin vaihtamaan hetkeksi jalkaan ennen seuraavaa kohdetta!

Se oli luvassa kuitenkin aika pian, sillä matkalla kohti visitor centeriä reitille osui vielä Golden Canyon -niminen paikka. Päätettiin pysähtyä vielä alkumatkan virroilla hetkeksi tsekkaamaan kohdetta, mutta lopulta jätettiin kuitenkin parin kilometrin patikointi välistä eikä menty aivan perille kanjoniin. Käytiin kuitenkin kävelemässä lyhyt matka  kanjonille päin, ja sekin reitti oli aika fantastinen!

Kävelyreitti kulki kanjonin keskellä korkeiden kallioiden välissä. Reitillä oli muinoin kulkenut amerikkalaisittain autotie, joka oli kuitenkin sittemmin suljettu. Aivan esteetön reitti ei tuosta alkupäästäkään kuitenkaan ollut, mutta vanha asfaltti oli siellä täällä selvästi yhä näkyvillä ja saman verran kuin se pilasi autenttista kalliomaisemaa, se myös helpotti liikkumista. Oikein hyvä siis mun mielestä.

Mutta kuten sanottua, kuljettiin reittiä ehkä vartin verran, kunnes päätettiin tehdä u-käännös ja palata autolle. Hienot oli maisemat jo alkupätkästä!

Viimein edessä oli kauan odotettu pysähdys vierailijakeskuksessa, jossa olleen kartan avulla tsekattiin vielä päivän lopulliset kohteet, ostettiin matkamuistot ja nautittiin ei-aneemisista saniteettitiloista. Matka jatkui kohti kohdetta, joka oli päivän ainoa pettymys.

Värikkäistä kallioista muodostuva Artist’s Palette -vuoristo näyttää valokuvissa nimenomaan siltä, kuin joku taiteilija olis läiskinyt sinistä, punaista, oranssia ja keltaista pastellimaalia vuorille. Näkymä on aika hieno, mutta pettymys tuli siinä, että maisemapaikoilla ei päässyt riittävän lähelle, jotta mun kaltainen puusilmä olis maisemasta mitään saanut irti. Siihen kun otetaan mukaan värisokea matkakumppani, jolla on muutenkin haastetta sävyjen erottelemisessa, ei tää kaksikko ollut kovin mielissään. Toki sanottakoot, että riemunkiljahduksiakin Hondan etupenkiltä kyllä kuultiin, mutta ne oli aika yksipuolisia.

Artist’s Palette on muutaman mailin mittainen yksisuuntainen maisematie, joka luikertelee kallioiden välissä välillä aika jännittävänkin tiukoissa mutkissa. Reitin varrelle tulee muutama maisemapaikka, joista kaikkein upein on ilmeisesti reitin keskiosassa oleva Artist’s Palette. Kuten arvata saattaa, me jäätiin innostuksissamme ensimmäiseen, eikä sitten jaksettu enää poistua autosta ja kävellä kilometriä nähdäksemme sen the-kohteen. Kieltämättä näin matkan jälkeen vähän harmittaa, mutta senhetkinen väsymys alkoi olla jo sitä luokkaa, että ei auta muu kuin tarjota itelle ymmärrystä.

Sinä päivänä oli edessä vielä yksi kohde, jonne saatiin huristella ihan mukava tovi. Badwater Basin eli Yhdysvaltain matalin kohta, 85,5 metrissä sijaitseva suola-aavikko. Aiempi suolakenttäkokemus, Utahin Bonneville Salt Flats, oli maaliskuisesta vierailuajankohdasta ja märästä säästä johtuen jättänyt vähän kylmäksi, joten tämän suhteen oli ymmärrettävästi hieman varautuneet odotukset.

Kurvattiin Honda parkkiin, syötiin vielä eväät autossa ennen suola-aavikolle astumista ja sitten oltiin valmiita seikkailuun! Aurinko oli jo hieman laskemassa, ja kello lähenteli kuutta, mutta päätettiin jaksaa vielä yksi kohde ennen sen yön majapaikkaan suuntaamista. Vastaan tuli jenkkejä, joiden keskustelusta erotettiin ilmaisu ”so worth it”, ja paineltiin kohti ääretöntä.

Sillä siltä se horisontti näyttikin, aivan äärettömältä. Oli mahdotonta arvioida, miten pitkään saataisiin kävellä ennen maiseman muuttumista täysin valkoiseksi. Aluksi ympäröivä suola-aavikko oli täynnä tummia alueita ja jopa hieman likaisen näköinen, mutta mitä pidemmäs käveltiin, sitä valkoisemmaksi ympäröivä maisema muuttui. Sinällään se oli hassua, sillä vaikka lämmintä oli noin 30 astetta ja oltiin Yhdysvaltain matalimmassa paikassa, tuntui kuin ympärillä olis lunta ja oltaisiin vuorilla.

Aivan vedenkaltaista hohtavaa maisemaa ei Badwater Basinissa päässyt näkemään, mutta kahdeksankulmaiset muodot maassa jatkuvana kuviona loi vähintään yhtä hienon maiseman. Jossain vaiheessa ympärillä oli aika lailla vaan valkoista maisemaa ja todettiin, että eiköhän nyt olla kävelty riittämiin ja saavuttu tarpeeksi pitkälle.

Ihmeteltiin näkymää jokunen tovi, napattiin sivupotkukuvat ja ihmeteltiin suolan koostumusta samalla, kun hengiteltiin raitista suolailmaa. Kovin kauaksi ei kuitenkaan jääty jähimään paikoilleen, sillä takaisin autolle oli vielä aika pitkä matka, ja aurinkokin alkoi jo laskea. Lähdettiin taivaltamaan takas parkkipaikalle, mutta etäisyyksien arviointi oli lähes mahdotonta myös paluumatkalla, joten otettiin rennosti ja luotettiin siihen, että joskus tullaan vielä perille.

Ja niin päästiin! Vähän matkaa ennen parkkipaikkaa huomattiin kalliossa merkintä, ja lähemmäs päästyämme huomattiin, että kallioon oli merkattu merenpinnan korkeus! Se oli aika hyvä merkki osoittamaan, miten matalalla oltiinkaan.

Enää edessä oli ajo Nevadan puolelle Pahrumpiin, jonne kruisailtiin samalla, kun laskeva aurinko heijasti ympäröivät kalliot aika upeiksi. Katse oli harvinaisen hankala pitää tiessä, kun jatkuvasti teki mieli tiirailla taustapeileihin siinä toivossa, että pääsisi edes hetkeksi ihailemaan väriloistossa laskevaa aurinkoa.

Päivä oli melko pitkä mutta sitäkin antoisa, enkä sen perusteella voi suositella Kuolemanlaaksoa liiaksi!

26.4.2019 9 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit