Pallontallaajat.net
Valikko
Avainsana

ROAD TRIP IN THE USA

Jo nimenä Death Valley, Kuolemanlaakso, kuulostaa todella mielenkiintoiselta paikalta ja vähintäänkin eeppiseltä vierailukohteelta. Jos ihan rehellisiä ollaan, mulla ei ollu ihan sikana ennakko-odotuksia tämän kansallispuiston suhteen, sillä kuvittelin kaipaavani nyt vehreää vuoristomaisemaa enkä maailman kuumimpien paikkojen joukkoon lukeutuvaa kohdetta.

Väärässä olin, taas kerran, sillä Death Valley osoittautui aivan fantastiseksi paikaksi! Kierreltiin kansallispuistossa koko päivä, mutta siitä huolimatta nähtävää olis ollut vielä vaikka kuinka, ja moni kohde jäi vielä kalvamaan hampaankoloon. Mutta mennään kuitenkin siihen, mitä me siellä nähtiin!

Saavuttiin Death Valleyyn meidän ensimmäisestä road tripin majapaikasta. Ajomatka aamun alkajaisiksi kesti muutaman tunnin, joten matkaa sai tehdä hetken aikaa, ennen kuin päästiin perille. Kansallispuiston pääsymaksu, 25 dollaria, maksettiin poikkeuksellisesti automaattiin. Vastaavaa en oo nähny muualla kuin Arizonan Slide Rock State Parkissa, mutta ilmeisesti kyseessä on kuitenkin suht yleinen käytäntö.

Pysähdyttiin ensimmäisellä pysähdyspaikalla, sillä hyvin varustettuihin vierailijakeskuksiin oli vielä matkaa ja meillä oli sitä ennen vielä ehkä päivän kiinnostavin kohde edessä. Pysähdyspaikalla oli kuitenkin aika aneemiset vessat ja parkkipaikka, jossa pystyi helposti pysähtyä sen verran, että saatiin lounaseväät nautittua autossa. Ilma alkoi olla mukavan lämmin kansallispuiston sisäpuolella, ja mittarin kolkutellessa 30 astetta mää vaihdoin pitkät housut shortseihin, mutta Karimin mukaan ei ollu vielä riittävän lämmin, että mustat housut olis saaneet auringossa kyytiä. Mikäs siinä!

Lyhyt huristelu ja oltiin ensimmäisen kohteen äärellä. Mesquite Flat Sand Dunes oli hurmannut mut kuvien perusteella, ja nyt oltiin hiekkadyyneillä! Oon ollut vastaavien maisemien edessä Arabiemiraateissa, Karim taas Kanarialla, mutta Jenkkien hiekkadyynit avautui nyt ihan ensimmäistä kertaa.

Lähdettiin tekemään matkaa hiljalleen autojen täyttämältä parkkipaikalta. Oli hauskaa, miten parkkipaikat oli ihan täynnä, mutta porukka vaan hukkui aavikon äärettömyyteen. Taustalla kohosi vuori, ja hiekka-aavikon alkuvaiheessa kasvoi kukkien täyttämiä risupuskia siellä täällä, mutta maisema harveni kovaa vauhtia sitä mukaa, mitä edemmäs asteltiin.

Asetettiin tavoite jatkuvasti pidemmälle, aina kaikkein kauimmaiselle dyynille, missä ei näkynyt yhtään ihmistä. Noustiin valuvaa ja upottavaa hiekkaa pitkin rauhassa dyynin päälle, ja laskeuduttiin taas alas kaikessa rauhassa. Lopulta, melko jyrkän nousun jälkeen oltiin sen viimeisimmän dyynin laella. Vähän matkan päässä oikealla oli yks kaveriporukka, mutta muuten edessä tai sivuilla ei näkynyt enää ketään. Aution tunnelman maksimoimiseksi mentiin tietysti vasemmalle kapean dyynin lakea pitkin, kunnes löytyi koskematon kohta: ei kengänjälkiä missään.

Kun siitä laskeutui vielä alas ja istahti paikkaan, missä dyyni kohosi korkealla pään yläpuolella takana, ei mistään kuulunut ääntäkään. Edessä oli ainoastaan dyynimaisema, ja kaukana horisontissa kohosi vuoret. Nämä hiekalla istutut minuutit muodosti äänettömän hetken, joka samaan aikaan rentoutti mutta yhtä lailla sai myös aivan hiljaiseksi. Kerrankin.

Kun oltiin nautittu hiekkamaisemasta tarpeeksi, oli edessä paluu autolle. Mentiin takaisin päin hiljakseltaan, ja kiitettiin onneamme, että löydettiin Karimin taskusta pudonnut auton avain samalla hetkellä, kun se sieltä tipahti. Samoin oli myös mukavaa, että lämmintä ei ollut 30 astetta enempää. Kuolemanlaakson hiekkadyynireissu 50 lämpöasteessa olis voinu olla vähän too much.

Autolle päästyämme tyhjennettiin lenkkarit hiekasta. Mulla sitä oli aikamoinen määrä, ja veikkaisin näppituntumalta, että hiekkaa valui ulos noin desilitran verran. Onneksi  mukana oli släbärit, jotka pystyin vaihtamaan hetkeksi jalkaan ennen seuraavaa kohdetta!

Se oli luvassa kuitenkin aika pian, sillä matkalla kohti visitor centeriä reitille osui vielä Golden Canyon -niminen paikka. Päätettiin pysähtyä vielä alkumatkan virroilla hetkeksi tsekkaamaan kohdetta, mutta lopulta jätettiin kuitenkin parin kilometrin patikointi välistä eikä menty aivan perille kanjoniin. Käytiin kuitenkin kävelemässä lyhyt matka  kanjonille päin, ja sekin reitti oli aika fantastinen!

Kävelyreitti kulki kanjonin keskellä korkeiden kallioiden välissä. Reitillä oli muinoin kulkenut amerikkalaisittain autotie, joka oli kuitenkin sittemmin suljettu. Aivan esteetön reitti ei tuosta alkupäästäkään kuitenkaan ollut, mutta vanha asfaltti oli siellä täällä selvästi yhä näkyvillä ja saman verran kuin se pilasi autenttista kalliomaisemaa, se myös helpotti liikkumista. Oikein hyvä siis mun mielestä.

Mutta kuten sanottua, kuljettiin reittiä ehkä vartin verran, kunnes päätettiin tehdä u-käännös ja palata autolle. Hienot oli maisemat jo alkupätkästä!

Viimein edessä oli kauan odotettu pysähdys vierailijakeskuksessa, jossa olleen kartan avulla tsekattiin vielä päivän lopulliset kohteet, ostettiin matkamuistot ja nautittiin ei-aneemisista saniteettitiloista. Matka jatkui kohti kohdetta, joka oli päivän ainoa pettymys.

Värikkäistä kallioista muodostuva Artist’s Palette -vuoristo näyttää valokuvissa nimenomaan siltä, kuin joku taiteilija olis läiskinyt sinistä, punaista, oranssia ja keltaista pastellimaalia vuorille. Näkymä on aika hieno, mutta pettymys tuli siinä, että maisemapaikoilla ei päässyt riittävän lähelle, jotta mun kaltainen puusilmä olis maisemasta mitään saanut irti. Siihen kun otetaan mukaan värisokea matkakumppani, jolla on muutenkin haastetta sävyjen erottelemisessa, ei tää kaksikko ollut kovin mielissään. Toki sanottakoot, että riemunkiljahduksiakin Hondan etupenkiltä kyllä kuultiin, mutta ne oli aika yksipuolisia.

Artist’s Palette on muutaman mailin mittainen yksisuuntainen maisematie, joka luikertelee kallioiden välissä välillä aika jännittävänkin tiukoissa mutkissa. Reitin varrelle tulee muutama maisemapaikka, joista kaikkein upein on ilmeisesti reitin keskiosassa oleva Artist’s Palette. Kuten arvata saattaa, me jäätiin innostuksissamme ensimmäiseen, eikä sitten jaksettu enää poistua autosta ja kävellä kilometriä nähdäksemme sen the-kohteen. Kieltämättä näin matkan jälkeen vähän harmittaa, mutta senhetkinen väsymys alkoi olla jo sitä luokkaa, että ei auta muu kuin tarjota itelle ymmärrystä.

Sinä päivänä oli edessä vielä yksi kohde, jonne saatiin huristella ihan mukava tovi. Badwater Basin eli Yhdysvaltain matalin kohta, 85,5 metrissä sijaitseva suola-aavikko. Aiempi suolakenttäkokemus, Utahin Bonneville Salt Flats, oli maaliskuisesta vierailuajankohdasta ja märästä säästä johtuen jättänyt vähän kylmäksi, joten tämän suhteen oli ymmärrettävästi hieman varautuneet odotukset.

Kurvattiin Honda parkkiin, syötiin vielä eväät autossa ennen suola-aavikolle astumista ja sitten oltiin valmiita seikkailuun! Aurinko oli jo hieman laskemassa, ja kello lähenteli kuutta, mutta päätettiin jaksaa vielä yksi kohde ennen sen yön majapaikkaan suuntaamista. Vastaan tuli jenkkejä, joiden keskustelusta erotettiin ilmaisu ”so worth it”, ja paineltiin kohti ääretöntä.

Sillä siltä se horisontti näyttikin, aivan äärettömältä. Oli mahdotonta arvioida, miten pitkään saataisiin kävellä ennen maiseman muuttumista täysin valkoiseksi. Aluksi ympäröivä suola-aavikko oli täynnä tummia alueita ja jopa hieman likaisen näköinen, mutta mitä pidemmäs käveltiin, sitä valkoisemmaksi ympäröivä maisema muuttui. Sinällään se oli hassua, sillä vaikka lämmintä oli noin 30 astetta ja oltiin Yhdysvaltain matalimmassa paikassa, tuntui kuin ympärillä olis lunta ja oltaisiin vuorilla.

Aivan vedenkaltaista hohtavaa maisemaa ei Badwater Basinissa päässyt näkemään, mutta kahdeksankulmaiset muodot maassa jatkuvana kuviona loi vähintään yhtä hienon maiseman. Jossain vaiheessa ympärillä oli aika lailla vaan valkoista maisemaa ja todettiin, että eiköhän nyt olla kävelty riittämiin ja saavuttu tarpeeksi pitkälle.

Ihmeteltiin näkymää jokunen tovi, napattiin sivupotkukuvat ja ihmeteltiin suolan koostumusta samalla, kun hengiteltiin raitista suolailmaa. Kovin kauaksi ei kuitenkaan jääty jähimään paikoilleen, sillä takaisin autolle oli vielä aika pitkä matka, ja aurinkokin alkoi jo laskea. Lähdettiin taivaltamaan takas parkkipaikalle, mutta etäisyyksien arviointi oli lähes mahdotonta myös paluumatkalla, joten otettiin rennosti ja luotettiin siihen, että joskus tullaan vielä perille.

Ja niin päästiin! Vähän matkaa ennen parkkipaikkaa huomattiin kalliossa merkintä, ja lähemmäs päästyämme huomattiin, että kallioon oli merkattu merenpinnan korkeus! Se oli aika hyvä merkki osoittamaan, miten matalalla oltiinkaan.

Enää edessä oli ajo Nevadan puolelle Pahrumpiin, jonne kruisailtiin samalla, kun laskeva aurinko heijasti ympäröivät kalliot aika upeiksi. Katse oli harvinaisen hankala pitää tiessä, kun jatkuvasti teki mieli tiirailla taustapeileihin siinä toivossa, että pääsisi edes hetkeksi ihailemaan väriloistossa laskevaa aurinkoa.

Päivä oli melko pitkä mutta sitäkin antoisa, enkä sen perusteella voi suositella Kuolemanlaaksoa liiaksi!

26.4.2019 8 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

Tätä postausta kirjoittaessa kello on puoli viisi aamulla, ja oon ollut hereillä puoli neljästä saakka, nyt kolmatta aamua putkeen. Kotiinpaluu Amerikasta on herättänyt monenlaisia tunteita, joista jet lagin aiheuttama öinen ahdistus on yksi. Päällimmäisenä on kuitenkin onni siitä, miten upeita paikkoja ja elämyksiä me päästiin kymmenen päivän aikana kokemaan.

Jo ensimetreiltä loma todella tuntui lomalta. Oon kipuillut muutaman edellisen loman kanssa aivan huolella, sillä rentoa fiilistä ei oo kuulunut ja oon stressannut aivan naurettavista asioista, mikä on viimeistään pitänyt huolen siitä, että rentoilulle on todellakin voinut huiskuttaa hyvästit. Nyt tilanne oli toinen jo heti matkan alkajaisiksi, enkä huolehtinut mistään vaan nautin olosta ja otin kiitollisena sen, mitä vastaan tuli. Ehkä olin riittävän valmis lomalle, tai sitten Amerikka vaan on kohde, jossa en osaa murehtia oikein mistään.

Kymmenen päivän mittainen seikkailu sujui siis erinomaisesti. Vietettiin matkan alkajaisiksi kaksi päivää Piilaakson tukikohdassa Karimin vastasyntynyttä veljenpoikaa ihaillen, minkä jälkeen otettiin auto alle ja kierreltiin Kaliforniaa (ja Nevadaakin yhden pysähdyksen verran) kuuden päivän ajan. Sitten vielä pari päivää sukulointia ja paluu takaisin kotiin.

Reitti kulki Piilaakson Mountain Viewistä Yosemiten eteläpuolelle (kansallispuistoon ei nyt lumitilanteen vuoksi menty), mistä suunnattiin Death Valleyn kansallispuistoon, yöksi Nevadan puolelle Pahrumpiin, sieltä Palm Springsiin, Losiin taas sukuloimaan ja lopulta palattiin parissa päivässä Highway 1 -valtatietä pitkin takaisin lähtöpisteeseen. Ajomatkat oli noin neli–viistuntisia ja kilsoja kertyi vajaan viikon aikana noin kaksi tuhatta, joten ihan riittävästi ajeltiin, vaikka reitti olikin melko maltillinen.

Säät suosi siinä mielessä, että loman keskilämpötila oli 20 asteen paremmalla puolella, mutta täytyy tunnustaa, että Pohjois-Kaliforniassa oli paikoitellen ihan todella kylmä! Sitä onneksi kompensoi Etelä-Kalifornian ja varsinkin Death Valleyn kuumuus, joten lämmöstäkin saatiin onneksi nauttia.

Parasta reissussa oli rennon tunnelman lisäksi tietysti seura, sillä oli ihan superihanaa päästä seikkailemaan kaksin Karimin kanssa pitkästä aikaa, ja siihen päälle nähtiin vielä perhettä ja sukulaisia, joiden näkemisestä oli kulunut aivan liian pitkä aika.

Onnistuttiin myös poimimaan reitille tosi upeita luontokohteita, joista paras oli ehdottomasti Death Valleyn kansallispuisto. Se tosin osoittautui lopulta reissun ainoaksi kansallispuistoksi, vaikka alun perin suunniteltiin käyvämme niin Joshua Treen kuin Pinnaclesinkin kansallispuistoissa. Rennon reissun merkki on kuitenkin se, että suunnitelmia voi vaihtaa lennosta, ja niin me kevennettiin reittiä skippaamalla pari luontokohdetta.

Huvittavia amerikkalaisia nähtävyyksiäkin onnistuttiin poimimaan reitille ainakin kaksi: Vierailtiin Sun-Maidin tehtaanmyymälässä ja päästiin näkemään (ehkäpä maailman suurin) rusinalaatikko, mikä oli tietysti fantastinen elämys. Lisäksi piipahdettiin maailman artisokkapääkaupungissa (todennäköisesti itse myönnetty arvonimi) ja nähtiin maailman suurin artisokka (varmasti ihan itse nimetty tämäkin). Molemmat herättivät huvitusta ja nostivat hymyn korviin, vaikka mää väsyneenä kaahailinkin artisokalta väärään suuntaan ja hermoilin sen takia liikenteessä.

Mutta palataan vielä kunnon reissuraportteihin, sillä niitä on varmasti luvassa!

Ja loppuun vielä julkaisuhetken jet lag -raportti: viidestä kotona vietetystä yöstä on herätty kolmelta neljästi, mutta kuudelta kuitenkin kerran. Eli toivoa ei oo menetetty vielä kokonaan!

11.4.2019 2 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Tässä illan ratoksi videoterkut meidän kolmen osavaltion road tripiltä! Videolla näkyy meidän seikkailuja Los Angelesista Las Vegasiin, sieltä Utahin Zion National Parkiin ja Bryce Canyonille sekä Antelope Islandille. Sieltä matka jatkui lumimaisemien läpi Kalifornian puolelle Lake Tahoelle ja niin ikään San Franciscoon. Lisäjuttuja seikkailusta löytyy Road trip in the USA -tunnisteen kautta.

Ai että, miten tekisi mieli takaisin!

Ihanaa sunnuntai-illan jatkoa kaverit!

17.7.2016 10 Kommenttia
0 Facebook Twitter Google + Pinterest

Matkailusta ei voi oikein puhua mainitsematta sen aiheuttamia kustannuksia, ja koska erityisesti sen isomman rapakon tuolle puolen matkustamista pidetään tosi kalliina, ajattelin vähän avata tähän meidän maalis-huhtikuun vaihteessa tekemän kymmenpäiväisen reissun kustannuksia. Aivan tarkkoja laskelmia mulla ei ole, sillä kyllästyin pennien merkkaamiseen muistaakseni jo neljäntenä reissupäivänä, mutta kokonaiskulutus on aika hyvin mielessä ja siitä on helppo laskea noin suunnilleen, minkä verran mihinkin meni rahaa.

Reissuun lähdettiin aivan toisella asenteella kuin aikaisemmille road tripeille, sillä nyt takana ei ollut pitkää säästövuotta, vaan oltiin eletty makaroonikuurilla vaan muutama hassu kuukausi matkaa varten. Jo lähtökohtaisesti budjetti näytti huomattavasti pienemmältä aiempiin reissuihin verrattuna, sillä saatiin lennot aivan törkyhalvalla. Vaivaiset 350 euroa henkeä kohti lennoista Helsingistä Amsterdamin kautta Minneapolisiin ja sieltä taas San Franciscoon, sieltä Pariisin kautta takaisin Helsinkiin. Hintaan sisältyi ruumatavarat ja tarjoilut, ja kyseessä oli todellakin onnenkantamoinen, jonka ansiosta löydettiin näin hulppean mainio lentotarjous.

Matkalla oltiin yhteensä kymmenen yötä, joista neljä majoituttiin sukulaisten nurkissa melko komeissa olosuhteissa ja loput kuusi motelleissa reitin varrella. Keskimäärin kukin hotelliyö maksoi meille 50 euroa, eli kuudelle yölle hintaa kertyi noin 300 euroa.

USA budjetti-9 USA budjetti-6 USA budjetti-4 USA budjetti-2 USA budjetti-7

Meillä oli käytössä pieni auto, josta ei tarvinnut maksaa mitään lisämaksuja! Oltiin kyllä aika ihmeissämme tästä, sillä odotettiin vähintään yhdensuunnan jättömaksua sillä vuokrattiin auto Losista ja palautettiin San Joseen, sekä tietysti toisesta kuskista koituvaa lisämaksua. Kaliforniassa kaikki on kuitenkin toisin, sillä samaan perheeseen kuuluvien ei tarvinnut maksaa lisäkuskeista, ja koska ikääkin oli jo ihan riittävästi, myös nuorista kuskeista koituvat lisämaksut jäi tällä kertaa maksamatta. Auto noudettiin ja palautettiin Kalifornian osavaltion sisällä, mistä syystä jättömaksustakaan ei tarvinnut huolehtia. Saatiinkin siis lopulta auto pelkän vuokran hinnalla, ja maksettiin kuudesta päivästä noin 330 euroa.

Reitillä oli matkaa noin kolme tuhatta kilometriä, ja vierailtiin niin suurkaupungeissa, lomakeskuksissa kuin pienissä kyläpahasissakin. Bensan hinta vaihteli tosi kovasti Lake Tahoen 3,80 dollarin kynytyksestä Salt Lake Cityn 1,99 dollarin huokeaan gallonahintaan. Kokonaisuudessaan polttoaineeseen kului rahaa noin 150 euroa.

Reissulla vierailtiin kahdessa kansallispuistossa. Niiden sisäänpääsymaksut on autoa kohden tavallisesti jotain kolmenkympin luokkaa, kun taas vuoden voimassa olevan, rajattomiin sisäänpääsyihin oikeuttavan America the Beautiful -kortin saa alle satasella. Laskettiin että käytäisiin reissun aikana kolmessa kansallispuistossa, jolloin vuosikortin ostaminen oli jo kannattavaa. Lopulta päädyttiin käymään vaan kahdessa, mutta onneksi kortti odottelee meitä Amerikassa aina maaliskuuhun 2017 saakka. Kansallispuistojen sisäänpääsyt maksoi meiltä siis noin 70 euroa. Tietulleja me ei maksettu kertaakaan.

USA budjetti-5USA budjetti-11 USA budjetti USA budjetti-8 USA budjetti-20 USA budjetti-17 USA budjetti-18 USA budjetti-12

Syöminen hoidettiin siellä, mistä eväät sai kaikkein halvimmalla eli joko pummailemalla sukulaisilla, ostamalla ruoat kaupasta tai tietysti In-N-Outissa. Viiden dollarin hintainen kypsä kokonainen kana Walmartista nousi ykkössuosikiksi, mutta sen sijaan kasvisten hinta järkytti syvästi. En muistanutkaan, miten kallista terveellinen ruoka Amerikassa voikaan olla! Puputettiin edullisimpia kasviksia eli porkkanoita lähes koko matka, sillä tuntui aika hirveältä ajatukselta maksaa Walmartin ei-todellakaan-luomuomenista viittä euroa kilolta. Ruokakustannukset onnistuttiin kuitenkin pitämään muun muassa porkkanoiden avulla aika alhaisina, ja lopulta sapuskaan meni kymmenen päivän aikana rahaa noin 150 euroa.

Tuohon päälle tulee vielä shoppailut, ylimääräiset sisäänpääsymaksut, tuliaiset ja muu hömppä. Aika hyvin pysyttiin kuitenkin kurissa ja nuhteessa, vaikkakin budjetti tulikin käytettyä melkein viimeiseen penniin saakka.

USA budjetti-14 USA budjetti-21 USA budjetti-16 USA budjetti-15USA budjetti-19 USA budjetti-3 USA budjetti-10 USA budjetti-13

Tässä vielä yhteenvetona kymmenen päivän jenkkien road tripin kustannukset kahdelta hengeltä:

Lennot 700e
Auto 330 e
Majoitus 300 e
Bensa 150 e
Kansallispuistot 70 e
Ruoka 150 e

Yhteensä siis aika pieneltä kuulostava 1 700 euroa. Kahdelta hengeltä kymmenessä päivässä. Ei paha, varsinkaan jos mietitään että tavallisesti meidän jenkkireissubudjetit on olleet kuukaudelle 3 500 euroa eli kymmentä päivää kohden 1 170 euroa vs. tämänkertainen 850 euroa.

Eng: A ten-day-long road trip in the US costed us 1 700 euros.

18.5.2016 8 Kommenttia
0 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit