Pallontallaajat.net
Valikko
Avainsana

Thaimaa

Yhden maailman suosituimman matkakohteen kokeminen herätti melko runsaasti ajatuksia. Toisaalta oli ihana olla päästä viimein näkemään ja kokemaan ne asiat ja paikat, mistä kaikki tuntuu puhuvan: kuuman kostea ilma, paahtava aurinko, pitkät valkohiekkaiset rannat, palmupuut ja tietysti paikallinen sapuska.

Niiden lisäksi huomasin matkan aikana kuitenkin ihan hemmetisti juttuja, joista kukaan ei puhu mitään, tietenkään. Niitä asioita, joita ei näky matkailumainoksissa tai mistä ei huudella ensimmäisenä matkan jälkeen.

Meidän Thaimaan-matka keskittyi parin viikon mittaisella reissulla kahdelle saarelle: Koh Lantalle ja Koh Lipelle. Molemmat on matkailijoiden suursuosikkeja, ja kummallakin saarelle on kehitetty valtavasti palveluja tyydyttämään vaativimmankin matkailijan tarpeet ja toiveet.

Koh Lantalla me majoituttiin Klong Nin Beachilla, jonka kehutaan olevan koko saaren kauneimpia rantoja. Ihan varmasti onkin, sillä en ihan heti keksi, mikä olis tehnyt rannasta vielä upeamman. Tai no, ehkä pari vaakasuoraan kasvanutta palmua rantahietikossa, mutta muuten ei juurikaan löytynyt valittamista.

Sama juttu Lipen kanssa: upea valkoinen hiekka, turkoosi kirkas merivesi ja siellä täällä tuulessa heijuvat palmut. Ei tuu ihan heti mieleen parempaa maisemaa.

Se mihin en ollut osannut varautua oli se, miten feikiltä kaikki loppujen lopuksi vaikutti. Tuntui, että kaikki siellä on tehty turisteja varten, ja niin varmasti onkin. Kontrasti paikallisten ja matkailijoiden välillä on jotain semmoista, mitä en ihan näin rehellisyyden nimissä olis osannut odottaa reppureissaajien suosimalta paikalta. Jos aivan totta puhutaan, olisin odottanut täällä olevan hieman aidompaa ja se jos mikä meni täysin keltanokkaisuuden piikkiin.

Tottakai ymmärrän että maassa jossa on todella alhainen elintaso rikkaista maista tulevista matkailijoista halutaan kaikki mahdollinen hyöty irti, ja sen mahdollistamiseksi palvelut viilataan oikein viimeisen päälle. Samalla hintataso nousee yleensä paikallisten ulottumattomiin, mistä syystä joistakin alueista muodostuu pääasiassa vain matkailijoiden suosimia paikkoja.

Siitä huolimatta tuli välillä suorastaan oksettava fiilis kun tajusi, että tämä reppureissaajien hehkuttama paratiisi onkin oikeasti kaukana autenttisesta, ja että kaikki mikä täällä on, on tehty juuri matkailijoita varten. Todellinen Thaimaa oli jossain ihan muualla kuin noilla nurkilla. Tietysti noissa paikoissa oli paljon hyvää ja nautin reissusta tosi kovasti, mutta en kuitenkaan voi jättää käsittelemättä sitä asiaa, mikä ihmetytti mua heti ensimetreiltä lähtien.

Esimerkiksi Koh Lantalla, missä pääuskonto on islam, oli tavallista nähdä matkailijat kävelemässä puolipukeissa tai parhaimmillaan pelkissä uikkareissa ostamaan banaanitäytteisiä pannukakkuja hijabiin sonnustautuneilta paikallisnaisilta. Kulttuurit todellakin kohtasivat, mutta siinä missä tavallisesti ollaan maassa maan tavalla, ei lomakohteessa tuntuneet pätevän samat säännöt.

Ja ei siinä mitään. Mun mielestä on ihan ok ottaa rennommin silloin, kun ollaan lomalla. Niin kauan kun ei loukkaa ketään on aivan sama mitä tekee. Se asia, joka mun mielestä teki tuosta tilanteesta erityisen huvittavan oli se, että tää nyt oli tosissaan se reppureissaajien rakastama paikka. Se minne me all inclusive -majapaikkoja kritisoivat wannabe-tosireissaajat suunnataan samalla, kun naureskellaan kymmenettä kertaa Kanarialle suuntaaville matkailijoille. Paikka, missä vastaan tulee toinen toistaan ruskettuneempia travellereita samoissa norsupöksyissä ja kaljapaidoissa, joita näkee kaikkialla Thaimaassa.

Tuon kokemuksen jälkeen jäin vaan miettimään, että mikä loppujen lopuksi on se ero, joka on sen parjatun all inclusive -matkustajan, “Samsonite-turistin” kuten Madventuresit sanoo, ja vannoutuneen reppureissaajan ero?

Ja lopuksi sanottakoot vielä, että toki tajuan että näin vaan kaks paikkaa, jotka edustavat hyvin pientä aluetta Thaimaan kokoisessa maassa. Kaikki yleistykset ja muut perustuvat niihin kokemuksiin, kuten koko blogissa on yleensäkin tapana.

Kuvat on sieltä meidän Koh Lantan kotirannalta Klong Nin Beachilta, jonka auringonlaskut oli lähes niin upeita kuin mun oli annettu ennen matkaa ymmärtää.

3.2.2017 33 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

Ennen Thaimaan-reissua odotin ruokia todella malttamattomana, sillä mun mielessä siinsi ihanat kookospohjaiset curryt ja tiuha maapähkinän käyttö. Paikan päällä jouduin kuitenkin toteamaan, että en tosissaan tiennyt thaimaalaisesta ruuasta oikeastaan mitään ennen matkaa, sillä maut oli todella jotain muuta kuin mitä olin odottanut.

Historia de Viajes -blogin Kaksu kirjoitti hulvattoman postauksen siitä miten hän nirsona ruokailijana pärjäsi lomallaan Hongkongissa, ja postausta lukiessani koin monta kertaa suurta sielujen sympatiaa ja samaistumisen hetkiä tilanteissa, kun nirsolle ei vaan oikein ole mitään eksoottista tarjolla. Ja eipä sillä, eipä nirso kovin montaa uutta asiaa suostuisi edes maistamaan.

Mun rakkaus ruokaan tuskin on jäänyt kenellekään tätä blogia lukevalle epäselväksi, mutta siitä huolimatta oon ihan äärimmäisen nirso ruokailija. En siedä muun muassa tulista ruokaa, korianteria, uusia outoja makuja, äyriäisiä tai sieniä. Meidän perheessä onkin kuultu useampaan otteeseen vitsailuja siitä, miten mulla on lapsen makuaisti siitäkin huolimatta, että en taatusti oo klaanin nirsoin ruokailija. Siihen kun lisätään vielä se että mua on melkeinpä mahdotonta saada edes maistamaan mitään uutta, puhutaan jo hienosta ruokaseurasta.


Pysähdytään hetkeksi tuohon maistamiseen, sillä olin muun muasssa Thaimaassa monissa tilanteissa, joissa mun oma käytös ihmetytti mua itseänikin. Esimerkiksi kalakastikkeen tai katkaraputahnan maistaminen, siis ihan vaan nopea ja lyhyt maistaminen, ei tullut kuuloonkaan. En yksinkertaisesti suostu laittamaan suuhuni mitään mikä voisi potentiaalisesti olla ällöttävää. Samalla katselin silmät suurina kun Karim maisteli kaikkea, siis ihan kaikkea. En vaan voi ymmärtää.

Mutta palataan siihen thaimaalaiseen keittiöön, jonka perusmaut sai siis minussa aikaan lähinnä yökötyksen. Onneksi maasta löytyi myös runsaasti vaihtoehtoja, ja yksittäisten raaka-aineiden maistamisen sijaan suhtauduin kyllä hyvin avoimesti uusiin ruokalajeihin (ainakin tiettyyn pisteeseen saakka). Varsinkin reissun alkupuolella jaksoin vielä olla hyvinkin avoin nokan eteen kannettuja aterioita kohtaan.

Mitä syömistä sieltä sitten löytyi? No, alkureissusta pyrin tilaamaan vähän kaikkea ja säilyttämään avoimen asenteen. Ensimmäisen viikon aikana tulikin maisteltua vähän kaikkea: kookospohjaista kanakeittoa, kanavartaita, kana-pähkinäpohjaisia ruokia, nuudeleita, paistettua riisiä, tofua ja papaijasalaattia. Mulla oli kovat odotukset thaimaalaista keittiötä kohtaan ja ensimmäisen viikon jälkeen jouduin myöntäämään itellenikin, että ensimmäisten reissupäivien aikana koettu pieni pettymyksen tunne piti kuin pitikin kutinsa, ja nämä maut vaan ei olleet mun nirsoja makunystyröitä varten.

Toisen viikon pysyttelinkin melko turvallisissa ruoissa, ja söin pääasiassa pad thaita ja pad see ewia eli nuudeliannoksia sekä joskus myös riisiä. Maut oli tosi mietoja – välillä ehkä liiankin – mutta toisaalta annoksissa ei ollut sitten mitään nirsoa yököttäviä makuja. Korianterista ei päässyt eroon oikeastaan missään mikä oli iso harmi, mutta toisaalta ehkä sitäkin on mahdollista oppia joskus syömään, joten otin sen kouluttavana kokemuksena varsinkin, kun mitään makuelämyksiä ei tuolla matkalla ollut enää luvassa.

Erityisesti pad see ew jäi mietojen makujensa puolesta mieleen, sillä nuudeliannos kasviksilla, soijakastikkeella ja kananmunalla oli jotain, mitä myös mun lapsen makuaisti osasi arvostaa. Koko reissun paras annos tuotiin kuitenkin sopivasti eteen viimeisenä iltana, kun tilasin paistettua riisiä, kanaa ja ananasta. Se kombinaatio räjäytti pankin, mutta toisaalta samalla kertoo aika paljon mun vajavaisuudesta makujen suhteen.

Jälkiruokapuolella ei onneksi tarvinnut paljoa valittaa, sillä tuore mango, ananas ja passiohedelmä toimivat täydellisesti. Maistelin  myös kuuluisaa mango-kookosriisiä ja olihan se hyvää, mutta täytyy myöntää että siitä huolimatta otan mangon mangona.

Muutama sananen täytyy mainita myös aamiaisista, sillä kyllä kaavoihin kangistuneella nirsolla teki välillä tiukkaa aamiaisella, kun tarjolla oli paistettua riisiä. Myös toki paahtoleipää tai (joka kerta raa’aksi jätettyjä) kananmunia olis saanut, mutta pitihän se nyt kuitenkin opetella syömään riisiä aamiaisella. Aluksi se tuntu lähinnä pöljältä, mutta todettiin nopeasti että mikäs siinä. Tosin jätin riisikeitot aamulla välistä suosiolla, ja mussuttelin paistetua riisiä ketsupin kanssa. Se jos mikä oli paluu lapsuuteen.

Omaksi puolustuksekseni vielä täytyy mainita se, että kertaakaan kahden viikon aikana ei tullut mielen viereenkään tilata länkkäriruokaa, vaikka sitä oli saatavilla melkeinpä jokaisessa ravintolassa missä käytiin. Jouluaaton intialainen oli riittävä harha-askel paikallisesta keittiöstä ja ruokakokemuksen oltua sen verran kehno opittiin, että paikan päällä kannattaa syyä sitä paikallista ruokaa ja etsiä siitä keittiöstä ne kaikkein miellyttävimmät maut.

Lopputulemana sanottakoot, että nirso pärjäsi thaimaassa oikein hyvin, eikä nälissään tarvinnut olla. Vaikka thaimaalainen ruoka on tunnettu juuri vahvoista mauista sekä runsaasta chilin ja korianterin käytöstä saa maassa kyllä ihan yhtä lailla mietoja makuja, meidän kaikkien nirsojen onneksi.

18.1.2017 20 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

Kotiinpaluun lähestyessä ei oo yks tai kaks kertaa kun mulle on iskenyt lähes pakokauhunomainen tila, että nytkö tää loppuu. Sen seurauksena viimeiset päivät suoritetaan täysiä ja otetaan kaikki irti kohteesta hinnalla millä hyvänsä. Juuri mitään en oo reissuvuosieni aikana oppinut, sillä niin kävi myös Thaimaassa.

Matkan viimeisenä aamuna herättiin tietysti samaan aikaan Bangkokin heräillessä, sillä luonnollisestikaan viimeisestä reissupäivästä ei voinut hukata sekuntiakaan. Aamulle oli lisäksi ohjelmassa jotain hyvin erityistä, sillä suunnattiin aamiaishuoneen sijasta ensimmäisenä meidän Bangkokin hotellin (SO Sofitel) kymmenenteen kerrokseen uima-altaalle.

bangkok-4bangkok bangkok-2

Infinity poolin kokeminen aasialaisen suurkaupungin yläpuolella on ehkä yksi maailman tunnetuimmista matkailukliseistä, mutta nyt kun oltiin ensimmäistä kertaa pelipaikoilla, ei sitä elämystä ollut vastustaminen. Ja olihan se aika siisti myös noin aamutuimaan. Oltiin aikaisempana iltana käyty uiskentelemassa pimeän tultua pilvenpiirtäjien tuomassa valossa, mutta kyllä tuossa aamuauringossakin oli oma tunnelmansa.

Tosin tähän väliin tunnustettakoot, että mulla ei käynyt uiminen mielen vieressäkään vaan jätin sen suosiolla Karimille. Vesi oli nimittäin aivan jäätävää vielä, kun aurinko ei ollut noussut kunnolla eikä ilman lämpötila ollut noussut vielä hellelukemiin (minkä ajatteleminen tuntuu nyt pakkasessa vähintään absurdilta).

Taivasalla sijaitseva uima-allas on kyllä kova myyntitykki täyteenrakennetuissa kaupungeissa, joissa ei muutamaa hassua puistoa lukuun ottamatta pääse oleskelemaan rennosti pihalla.

bangkok-7 bangkok-5 bangkok-6 bangkok-8

Viimeisen päivän ohjelmassa oli hotellin herkkuaamiaisen jälkeen jalkautua kohti Bangkokin tunnetuinta turistinähtävyyttä Grand Palacea, missä meillä oli jälleen tapaaminen Asserin kanssa. Lukuisista kyselyistä huolimatta kukaan taksikuski ei suostunut viemään meitä turrejen keskukseen, joten oltiin tyylikkäästi lähes tunti myöhässä konkoiltuamme paikalle pitkin kiinalaisia markkinoita ja ruuhkaisia bangkokilaisia katuja.

Vierailu Grand Palacessa on yks niitä niinsanottuja pakollisia kokemuksia mitä kaupungissa pitäis kokea, ja toki rakennukset oli upeita, en aivan täydellisesti kyllä lumoutunut niiden kauneudesta. Siitä huolimatta yksityiskohtien määrä ja se fakta että kaikki nuo rakennukset on pykätty vuosisatoja sitten, saa oivaltamaan oman pienuutensa melko vauhdilla.

bangkok-9 bangkok-10 bangkok-11 bangkok-12 bangkok-13 bangkok-14

Bongattiin muuten pari turistihuijausta palatsin liepeillä, kuten oli odotettavissa. Ensiksi kun oltiin vasta matkalla sisäänkäynnille tuli keski-ikäinen thaimaalainen mies jutustelemaan meille. Hetken kuluttua hän ilmoitti että nyt kun on suruaika just nyt palatsissa on hurja määrä paikallisia muistamassa kuningasta, eikä sinne kannata mennä. Sen sijaan hänen sukulaisellaan olisi tuk tuk jolla voisimme mennä vastaavaan upeaan palatsiin tuonnempana. Yeah right.

Toinen oli astetta törkeämpi huijausyritys, sillä sen takana oli viralliseen asuun pukeutunut palatsin työntekijä. Olin sonnustautunut polvet peittävään hameeseen ja heittänyt olkapäiden peitoksi huivin, mutta jostain syystä huivien käyttö on alueella kielletty, tai niitä ei ainakaan lasketa peittäviksi asusteiksi, joten jouduin vaatelainaamon jonoon. Siinä vieressä oli vartija tai joku vastaava työntekijä, joka ilmoitti siitä pisteestä alkavan jonotuksen kestävän tunnin, minkä lisäksi lippuluukullekin pitäisi jonottaa vielä toinen tunti. Vastapäinen kauppa tarjosi kuitenkin mahdollisuuden skipata jonotus vaatelainaamon edessä ja ostaa peittävät vaatteet. Lopulta seisoin jonossa ehkä kymmenisen minuuttia, joten huijaus oli aika selkeä.

Kuninkaan kuolemanjälkeinen suruaika näkyi kaikissa meidän reissun kohteissa, mutta kaikkein selvimmin Bangkokissa, missä varmaan 80 prosenttia paikallisista oli sonnustautunut surun väreihin eli mustaan tai valkoiseen. Asser kertoikin Uniqlon ja HM:n tyhjenneen mustista ja valkoisista paidoista kuolemaa seuranneina päivinä. Valtavat surijajoukot olivat liikkeellä erityisesti Grand Palacen ympärillä, missä liikenne suljettiin pitkäksi aikaa surusaattueiden tieltä.

Grand Palacen jälkeen koettiin vielä toinen pakollinen Bangkok-elämys ja piipahdettiin reppureissaajien rakastamalla Khao San Roadilla. Vierailu päiväsaikaan ei välttämättä ole todellisen travellerin valinta, mutta koska me oltiin vetelemässä hirsiä joka ilta jo yhdeksän pintaan, ei katu-uskottavuudelle liiennyt sijaa. Katu oli kyllä turistinähtävyys siinä missä muutkin eli sarjaa tulipahan käytyä mutta eipä tartte käydä uudestaan.

bangkok-18bangkok-15 bangkok-16 bangkok-17

Khao San Roadin jälkeen heitettiin hyvästit Asserille, minkä jälkeen meidän viimeinen reissupäivä otti aikamoisen harppauksen ankeuden suuntaan, sillä edessä oli tuliaisten hankkiminen. Oltiin jätetty ne viisaina matkailijoina viime tippaan, sillä ei haluttu roudailla ylimääräistä kamaa mukana pitkin saaria, eikä reilun vuorokauden mittainen pysähdys Bangkokissa ennen paluulentoa jättänyt muita vaihtoehtoja kuin hankkia tuliaiset viimeisellä mahdollisella hetkellä.

Otettiin suunnaksi valtavan massiivinen MBK-ostoskeskus, ja vaikka kuinka mukana oli lista ja tavoitteena selvitä ulos tunnissa, päädyttiin lopulta haahuilemaan ympäri ostoskeskusta ihan liian kauan. Dumpattiin lopulta puolet tuliaisideoista ja otettiin vaan välttämättömimmät (koska tuliaisethan on välttämättömiä) ja suunnattiin lopulta aivan kuolleina nauttimaan viimeisistä hetkistä hotellin vällyjen välissä.

Täytyi siis taas kerran todeta, että vaikka reissukokemusta alkaa olla jo jonkin verran edelleen on asioita, joita ei ikinä opi. Samalla kuitenkin oon sitä mieltä, että shoppailukatastrofia lukuun ottamatta päivä oli kuitenkin jokseenkin onnistunut, eli pieni suorittaja sisälläni nostaa räikän korkeuksiin ja heiluttaa sitä antaumuksella tällaisten päivien kunniaksi.

7.1.2017 6 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

Tuntuu hullulta ajatukselta, että vaan muutama viikko sitten olin paratiisissa. Nyt istuskellessani viltin alla pakkasen paukkuessa talven ennätyslukemissa kodin ulkopuolella on melkeinpä mahdotonta käsittää, että helle, valkoinen hiekka ja palmuranta vois edes olla mahdollista. Näin siinä käy joka kerta, ja viikkojen sijaan erilaisten maisemien utopistisuus iskee tajuntaan jo alle vuorokauden sisällä.

bamboo-island bamboo-island-2 bamboo-island-3 bamboo-island-10

Ihan vähän aikaa sitten nousin elämäni ensimmäistä kertaa pikaveneen kyytiin, kun suhattiin Koh Lantalta ehkä koko Thaimaan kuuluisimpaan kohteeseen Phi Phi -saarille. Päivän ohjelmassa oli useampi saari, mutta kaikkein paratiisimaisin tunnelma oli tuona pilvisenä ja sateisena päivänä (kävi nimittäin aikamoinen munkki säiden suhteen) Bamboo Island.

Saaren rantojen hiekka oli niin pehmeää että tuntui kuin olis kävellyt pumpulissa, ja  lempeän lämpönen rantavesi aivan kansallispuiston reunalla muistutti, että nyt ollaan todellakin kaukana kotoa.

bamboo-island-4 bamboo-island-8 bamboo-island-7 bamboo-island-12 bamboo-island-11 bamboo-island-13 bamboo-island-9

Mulla ei oo ihan hirveästi sanottavaa näistä rantaelämyksistä, sillä reissulla jossa joka päivä kului työpäivän verran tunteja nokka kiinni läppärissä, tuli keskityttyä muina aikoina pääasiassa oleskeluun. Niin tälläkin hiekalla, ja valtaosa vierailuajasta menikin siinä, että istuttiin takamus hiekassa ja katseltiin merelle, ellei sitten oltu ite polskimassa kevyessä aallokossa. Oon aika noviisi mitä rantalomiin tulee, mutta se taitaa olla se ainoa oikea tapa ottaa niistä kaikki irti.

Mutta jotta tää postaus ei jäis vaan aivottomaksi rantakuvien tuijotteluksi (missä ei tietenkään oo yhtään mitään vikaa), niin tässä tulee viimein messulippujen voittaja! Kiitokset kaikille jotka äänesti omaa lempparikuvaansa, oli ilo huomata että niin moni käytti aikaa osallistumiseen.

Kahden hengen messuliput lähtevät tällä kertaa Saralle, isosti onnea! Voittajalle on lähetetty sähköpostia.

6.1.2017 0 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest