Pallontallaajat.net
Valikko
Avainsana

työmatka

Hiihtämisen lisäksi Aostanlaaksossa sijaitseva Cogne tunnetaan niin Italiassa kuin maan rajojen ulkopuolellakin erinomaisista kiipeilymahdollisuuksistaan. Mekin päästiin hiihtoelämyksen päätteeksi kokemaan ihan vähän, mitä kaikkea pikkukylällä on tarjottavanaan.

Alue on tunnettu erityisesti jäätyneillä vesiputouksilla kiipeilystä, joka kuulostaa aika siistiltä. En oikein tiennyt mitä odottaa, kun meille lyötiin kouraan jääraudat ja valjaat, jotka ohjeistettiin pukemaan päälle. Ei muuta kuin kamat niskaan ja menoksi.

Lähdettiin liikkeelle kahden oppaan, Alberton ja Marcon kanssa ja suunnattiin ulos kylästä. Aivan keskustan liepeillä sijaitsevat kiipeilymaastot tarjoavat aika huikean elämyksen, jos paikalla sattuu olemaan oikeaan aikaan, eli käytännössä vuodenvaihteen tienoilta helmikuulle. Me oltiin liikkeellä auttamattomasti liian aikaisin, mutta sitäpä ei tuossa vaiheessa vielä tiedetty, vaan aikamoisen jännityksen vallassa pistelin jäärautaa toisen eteen semisti peläten, mitä tuleman pitäisi.

Vaellettiin lumen peittämissä maisemissa rapiat puoli tuntia enemmän ja vähemmän kiiveten ylöspäin – mikä muuten onnistui jäärautojen avulla aivan todella helposti – kunnes päästiin perille parin maisemapaikan päätteeksi. Perillä tarkoitti vähän matkan päähän jääputouksesta, joka välkkyi paikka paikoin turkoosina.

Meidät jaettiin kahteen ryhmään, joissa kussakin oli oppaan lisäksi kaksi tai kolme ensikertalaista. Marco ja Alberto sitoi meidät köysillä toisiimme, ja lähdettiin tekemään matkaa alas kukkulalta kohti jääputousta. Muutamat hypyt ja pitkähköt askeleet myöhemmin oltiin jääputouksen edessä. Viimeistään siinä kohdassa valkeni jääkiipeilyn jäävän tällä kertaa haaveeksi, sillä putous ei ollut todellakaan jäätynyt riittävästi. Sen kertoi väri, sillä putous oli pääosin liian valkoinen, kun riittävän jäinen putous olisi miesten mukaan turkoosi. Nyt väriä näkyi vaan häivähdyksiä, joten ei auttanut.

Toki testattiin hakkuja ja jäärautojen purevuutta sen mitä kerettiin, mutta varsinainen action jäi seuraavaan kertaan. En tiiä oliko porukka enemmän harmissaan vai huojentunut, mutta aika tyytyväisinä lähdettiin tekemään matkaa takaisin.

Vaikka kokemus jäi siis aivan torsoksi, saatiin ihan pikku maistiainen siitä, millaista jääkiipeily olis. Ehkä vielä joskus!

Löytyykö sulta kokemusta tai kiinnostusta jääkiipeilyyn? Uskaltaisitko lähteä?

17.2.2020 0 Kommenttia
0 Facebook Twitter Google + Pinterest

Piipahdin joulukuun alussa Tallinnassa päiväretkellä, ja nyt viimein kerron reissusta teillekin – harmillisesti blogi laahaa aivan armottomasti, mutta sillä mennään, mitä on. Katotaan, jos päästään jossain vaiheessa vielä marraskuun Tallinnan-reissujen vinkkeihin!

Kun herää aikaisin, ehtii vaikka minne. Tuon toteemilauseen lisäksi joskus pitää noudattaa myös muita aforismeja.  Matkan aikana mulla oli myös ajatus, että kun juoksee paikasta toiseen, ehtii kokea päivässä monen päivän edestä paikkoja. Vanhaa kunnon suorittamista siis, mutta nyt pakon eli työn sanelemana.

Tämä Tallinnan-päiväretki ei siis todellakaan ollut loma, ja sen vuoksi suhtautuminen oli sen mukaista: nyt mentiin ja täysiä!

Buukkasin reissun Eckerön Black Friday -tarjouksista, ja päiväristeily maksoi kokonaiset kolme euroa. Sepä ei ollut juuri mitään, joten totesin, että lisätäänpä mukaan vielä lounget. 20 euroa suunta on melko edullinen hinta siitä ilosta, että aamun saa tehdä töitä kaikessa rauhassa, ja samaan syssyyn saa vielä aamupalan. Kelpasi, kiitos! Otin saman tien molempiin suuntiin, olihan kyseessä työmatka ja hommia oli tehtävä niin mennessä kuin tullessakin.

Joulukuun toinen päivä oli aika mainio ajankohta päästä tunnelmoimaan myös vanhankaupungin joulutoria. Toki mihinkään ylenpalttiseen fiilistelyyn ei todellakaan jäänyt aikaa, mutta pyyhälsin joulutorin ohi pariinkin otteeseen, ja sain samalla nauttia niistä tunnelmista.

Mulla oli päivälle kolme kaupunginosaa listalla: vanhakaupunki, Telliskivi ja Noblessner. Tavoitetta ei ainakaan helpottanut se, että useimmat kohteista piti myös kuvata, joten mun oli saatava homma pakettiin jo ennen auringonlaskua, joka odotti neljän maissa. Dedis oli siis tiukka, mutta päätin selvitä.

Aloitin reissun luonnollisesti vanhastakaupungista, ja olin aivan todella iloinen huomatessani, että monta päivää taivaalla leijuneet pilvet viimein väistyivät ja sainkin nauttia auringosta! Painelin satamasta hyvillä fiiliksillä kohti vanhaakaupunkia jo syksyn aikana tutuksi tullutta reittiä, ja astuin hetkeä myöhemmin porteista sisään Paksun Margareetan eteen.

Viron merimuseo oli avattu edellisellä viikolla, ja oli ollu juuri avausviikonlopun kunniaksi 36 tuntia yhtä soittoa auki. Koska oli maanantai, museo oli juuri sulkenut ovensa, joten en vielä päässyt tsekkaamaan, miten upeaa jälkeä kunnostustöissä oli saatu aikaan. Fiilistelin museota vain ulkopuolelta, ja otin pari askelta kadun toiselle puolelle ja astuin sisään viiden tähden The Three Sisters -luksushotelliin.

Mun oli määrä käydä kuvaamassa hotelli, enkä ollut ilmoittanut tulostanu etukäteen. Henkilökunta oli onneksi superystävällistä, ja kierrättivät mua hotellin huoneissa. Ihan mahtavaa! Tää on ehdottomasti paikka, joka pitää vielä joskus testata.

Vanhankaupungin listalla oli vielä muutama paikka, mutta seuraavana oli kuitenkin luvassa kahvitauko. Istahdin juuri avattuun Tassikoogid-kahvilaan, joka oli supersuloinen herkkukahvila. Tiskillä myytiin macaronseja, kakkutikkareita ja kuppikakkuja, ja pastellivärisissä astioissa seikkaili pikkulintuja. Mun lisäksi kahvilassa oli kaksi muuta suomalaista, mutta virolaiset asiakkaat näyttivät käyvän vaan tekemässä tilaukset kassalla.

Seuraavaksi suuntasin shoppailemaan Raatihuoneentorin läpi sen vieressä sijaitsevaan Woolishin liikkeeseen, jossa myydään paitsi merkin omia Virossa valmistettuja villatuotteita myös muuta virolaista designia. Löysin pari joululahjaa, ja astelin liikkeestä ulos tyytyväisenä myhäillen, ainakin siihen saakka kunnes tajusin, että listan lounaspaikka olis luvassa seuraavana. Justhan mää söin..

Koska hommat oli hoidettava, suuntasin sisälle Pegasus-ravintolaan ja pyysin pöydän yhdelle. Vaikka nälkä ei varsinaisesti kurninut maharepussa, lounasannos oli maittava ja leipäkin ihanaa, palvelusta puhumattakaan. Ravintolakokemus oli tosi hyvä, ja tätä ei voi muuta kuin suositella!

Seuraavana poistuin vanhastakaupungista ja painelin kohti Telliskiveä. Välimatka oli jalkaisin vaan noin kymmenen minuuttia, joten siinä ei kauaa tarvinnut miettiä, turvautuako julkisiin vai ei. Ensimmäinen kohde oli Balti Jaama Turg, joka oli tullut jo aika monella reissulla tutuksi, mutta nyt siellä odotti erityisesti Muhu Pagaridin leipomokoju.

Kauppahallista seuraavana listassa oli niin ikään kansainvälistä ja virolaista designia myyvä Tali, joka tietysti toi kotoisia fiiliksiä, asutaanhan me Helsingissäkin aivan Talin kaupunginosan vieressä. Talin myymälä oli täynnä vaatteita, asusteita ja kodin tavaraa, ja mun piti harrastaa suurta itsehillintää, etten napannut sieltä mukaani kultakoristeltuja lintulautasia, jotka olis olleet just sopivia tähän hetkeen. Suosittelen piipahtamaan!

Sen jälkeen suuntasin syvemmälle Telliskiveen, ja piipahdin F-Hoonessa, mutta tällä kertaa en kyllä alkanut enää syödä mitään. Haaveilin vierailusta Fotografiskassa, mutta se sais odottaa seuraavaan kertaan.

Viimeisenä kohteena oli edessä vielä Noblessner, jonne piti ehtiä ennen auringonlaskua, jotta kuvista tulisi yhtään mitään. Puolisen tuntia reipasta kävelyä, koska julksisista ei ollut mitään apua, ja olin perillä. Suuntasin ensimmäisenä japanilaiseen Kampai-ravintolaan, jossa oli onneksi aika rauhallista.

Sen jälkeen tepastelin aukion halki Staapli 3 -taidegalleriaan, joka oli kyllä elämys. Samassa tilassa toimii galleria ja kahvila, ja virolaistaiteilijoiden töitä katsellessa olis saanu kulumaan hyvänkin tovin. Kolmantena kiinnostavana kohteena mulla oli kaupunginosassa vielä listalla fine dining -ravintola 180, mutta sinne ei ollut mitään asiaa ilman varausta varsinkaan, kun paikka oli maanantai-iltapäivänä suljettu. Se siitä, ajattelin, ja suuntasin Shishin joulukoristeoutletiin.

Ehdin vielä päivänvalon viimeisten säteiden valaistessa ottaa ekat askeleet kohti vanhaakaupunkia, missä kävin nopeasti moikkaamassa kaikella epätodennäköisyydellä lomailemassa olleita sukulaisia (terkut vaan Tytti, Tiina ja Anki!) ennen kotimatkaa.

Kuljin päivän aikana kaikki siirtymät jalkaisin, ja se reilut 20 000 askelta tuntui kieltämättä aika raskaasti siinä vaiheessa, kun konkoiliin takaisin Eckerön Finlandiaan. Kaikki kiitos loungelle, se tiesi paikkansa erityisesti tuolla matkalla.

Vaikka tämä reissu todisti että yhden kahdeksan tunnin aikana ehtii vaikka mitä ja siihen vielä vähän päälle, voisin jatkossa ottaa nuo päiväretket vähän rauhallisemmin. Sen sijaan tästä kannattaa painaa paikat mieleen, ja lisäinfot löytyy meidän tiimin tekemästä, tammikuussa julkaistusta Rantapallo-lehdestä, jota varten tuo jäätävä kuvausretkikin tehtiin.

9.2.2020 0 Kommenttia
4 Facebook Twitter Google + Pinterest

Nielaisin pari kertaa aika kuuluvasti, kun sain Italian-työmatkan ohjelman ja huomasin keskimmäisen reissupäivän aktiviteetin: hiihtoa maailmanmestaruuden ja olympiakultaa voittaneen italialaishiihtäjä Marco Albarellon opastuksessa. Apua!

Retken toinen kohde Cervinian jälkeen oli laakson pohjalla, noin 1 500 metrissä sijaitseva Cognen kylä ja vielä tarkemmin Gran Paradison kansallispuisto, joka on tunnettu hiihtoladuista ja -maisemista. Tänne tullaan hiihtämään, siispä se oli myös meidän ohjelmassa. Hiihtäminen ei tietenkään ollut pakollista, mutta koska olin jo muutaman vuoden ajan ollut vähän kiinnostunut kokeilemaan, josko peruskoulun traumat olis hellittäneet, en edes harkinnut kokemuksen väliin jättämistä.

Siispä seisoin lopulta hiihtoladun alkupäässä monot jalassa, valmiina hiihtoelämykseen. Vieressä seisoi olympiavoittaja. Ei auttanut kuin alkaa sivakoida!

Meidän hiihtoseurueeseen kuului lisäksi toinen suomalainen, Hiihto-lehden päätoimittaja Seppo Anttila, joka oli suvereeni hiihtäjä ja jakoi hyviä vinkkejä italialaismestareiden ohessa. Muutoin mukana oli tanskalaisia, joista yksi oli kova hiihtomies, mutta muutoin kokemusta ei juurikaan ollut. Paineet ei siis lopulta olleet kovin kovat, vaikka tietysti suomalaisen pitäis hiihtää osata.

Liu’uttiin ladulle, ja homma lähti käyntiin. Hiihtäminen oli huomattavasti raskaampaa kuin muistin, mutta aika hauskaa. Tekniikka oli tietysti aivan hukassa ja kunto loppui salamannopeasti, kun piti ruveta keulimaan ja painella menemään niin kovaa, että olympiavoittajan oli pakko vähän kehaista. Tuntui hyvältä.

Vielä paremmalta tuntui, kun omasta hiihdosta sai oikeasti positiivista palautetta. Nyt oltiin tosi kaukana niistä peruskoulun hiihtokilpailuista, joissa vuorottelin aina viimeisestä paikasta erään toisen mimmin kanssa.

Vedettiin laaksossa aika pieni reitti, vaan noin viitisen kilometriä, mutta se oli aivan riittävä aloitus meidän porukalle. Aivan hikisinä saavuttiin takas lähtöpisteeseen, ja huikattiin italialaisille graziet. Miten jännää päästä olympiavoittajan opastukseen!

Gran Paradiso oli aika mainio hiihtokohde, ja varmasti jos oltaisiin vietetty siellä useampi päivä, sivakointi olis alkanut tuntua vielä mukavammalta. Meidän sukset oli kuitenkin ilmeisesti vähän kämäset, ja vaikka pito oli hyvä, luisto oli huono. Täydellinen hiihtoelämys olisi siis vaatinut piirun verran parempia suksia, joten jos suunnittelet hiihtoreissua Cogneen, tuo mukana omat sukset tai vuokraa ne muualta (mutta älä Cerviniasta, sillä sielläkin kuulemma käteen lyötiin huonot sukset).

Erikoista oli Suomen oloihin tottuneena myös se, että hiihtoladun käyttämisestä perittiin maksu! Se oli myös aika iso, sillä hiihtoretken alkajaisiksi tulee maksaa kahdeksan euron suuruinen lippu, joka mahdollistaa pääsyn kansallispuiston ladulle.

Kokemus oli takuuvarmasti mieleenpainuva, ja hiihtäminenkin oikein mukavaa. Ehkä tästä lähtee uusi hiihtoura, näin kypsemmällä iällä!

4.2.2020 0 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Pohjois-Italiassa Aostanlaaksossa sijaitseva Cervinia on Alppien tunnetuimpia laskukohteita, eikä todellakaan syyttä. Pieni kylä on aivan täysin koko pallon ympäri kiirineen maineensa veroinen, sillä maisemat on hätkähdyttävän upeita ja kaikki toimii.

Pääsin nauttimaan Cervinian laskumahdollisuuksista osana joulukuun alkupuolella järjestettyä työmatkaa, ja olin vaikuttunut. Ennen kuin fiilistelen Cerviniaa sen enempää, pari sanaa mun laskutaustasta, jotta osaat suhteuttaa laskujutut sun omiin tarpeisiin.

Oon tosi basic-tasoa, ja laskenut muiden pohjoissuomalaisten tavoin ekalta luokalta saakka. Tahti on ollut kerran–pari vuodessa, mutta lukion jälkeen mulla oli ehkä vajaan kymmenen vuoden tauko, ja sinä aikana laskin ehkä kerran. Nyt viimeisen viiden vuoden aikana oon laskenu taas sen kerran–pari vuodessa, ja pärjään mäessä ihan hyvin, mutta en oo mikään temppu-Liisa. Vetelen ihan mielelläni rinnettä pitkin, mutta rakastan tietysti myös offarielämyksiä, kunhan ne ei mee liian hurjiksi.

Tältä pohjalta nousin siis koneeseen Helsinki-Vantaalla, ja suuntasin Lufthansan siivin Münchenin kautta Torinoon, mistä napattiin (sähkö)autot ja huristeltiin Cerviniaan. Joulukuun reissulla lunta oli aivan riittämiin, minkä lisäksi myös pakkasta oli sen verran, että rinteille sai pukea ihan kunnon laskukamat.

Laskijan näkökulmasta kaikki toimi ihan moitteettomasti. Käytiin hakemassa vermeet vuokraamosta, ja ainakin mun näkökulmasta vuokravarusteet oli ihan hyvät. Ensimmäisenä päivänä meillä oli mukana opas, mikä teki kaikesta ihanan helppoa. Oppaan palkkaaminen onkin ihan ehdoton juttu ainakin ekan laskupäivän ensimmäisiksi tunneiksi, jos haluaa saada laskumahdollisuuksista kaiken irti.

Ekan laskupäivän keli oli ihan jäätävä: tuuli oli tosi kova, minkä lisäksi näkyvyys oli paikoitellen aivan nollassa. Ei todellakaan nähty vuoren vuorta, vaan maisemaa peitti tosi paksu valkoinen pilvivaippa koko päivän ajan. Roudasin kameraa ihan turhaan repussa.

Maisemat avautui vasta seuraavana päivänä, ja silloin näkyviin tuli myös Matterhorn, tai paikallisittain Mount Cervino, joka oli tietysti upea ilmestys. Toblerone-vuorenakin tunnettu Matterhorn näkyi vähän joka kulmasta, ja hallitsi maisemaa muistuttaen, että nyt todellakin oltiin Alppien postikorttimaiseman äärellä.

Rinteet sijaitsee noin kahden kilometrin korkeudessa, joten kunto oli aika koetuksella erityisesti siirtymillä, kun vauhti loppui kesken ja lautaa piti välillä potkiskella eteenpäin pitkähköjäkin matkoja. Onneksi meidän opas Luca oli myös laudalla, joten sain vinkin aina siinä vaiheessa, kun oli hyvä mennä lujaa, minkä lisäksi myös suksilla laskeneet reissukaverit piti huolen siitä, että laudallakaan laskevaa kaveria ei jätetä.

Rinnealueella liikkuminen oli todella helppoa ja jopa mukavaa, sillä käytettiin käytännössä vaan istumahissejä ja gondoleja. Ainakin kaikissa meidän käyttämissä istumahisseissä oli vielä kuplat, jotka suojasi tuulelta ja tuiskulta. Se oli aika fantastista, sillä tuuli oli paikoitellen aivan äärimmäisen kova, joten hissimatkoista olis tullu helposti todella tukalia ja suorastaan hyytäviä, jos suojaa ei olis ollu.

Cervinia sijaitsee aivan Pohjois-Italiassa, Sveitsin rajan tuntumassa. Samalla laskumatkalla voikin kokea paitsi Italian myös Sveitsin laskuhuumaa, mikä on tehty helpoksi kansainvälisellä hissilipulla, joita on saatavilla rajan molemmin puolin. Parhaimmillaan yhdellä lipulla voi laske siis Italian puolella muun muassa Cerviniassa sekä Sveitsin puolella Zermattissa.

Toisena laskupäivänä oltiin keskenämme, ja lyöttäydyin kahden kovatasoisen ja kokeneen laskijan mukaan, mikä tietysti on aina viisas valinta ja mulle ja mun suurille luuloille enemmän ku tyypillistä. Meillä oli haaveissa päästä piipahtamaan Sveitsin puolella ja nousta hiihtokeskusten korkeimpaan kohtaan, mutta kovan tuulen vuoksi korkein hissi oli suljettu, ja jäätiin Italian puolelle. Eipä se juurikaan harmittanut, sillä päästiin näkemään Matterhorn kaikessa komeudessaan, ja siihen päälle nauttimaan vielä upeista maisemista.

Oli aika fantastista saapua paikalle toisen laskupäivän alkajaisiksi ja todeta, miten maisema muuttui totaalisesti pilvien väistyessä. Tuntui, kuin oltaisiin ihan uudessa paikassa, vaikka oltiinkin laskettu samoja rinteitä koko edellinen päivä!

Rinteet oli muutaman pakkasasteen ansiosta aivan fantastisessa kunnossa, eikä jengiäkään ollut liiaksi, joten vauhdista nauttiminen oli äärimmäisen helppoa. Hisseihin ei tarvinnut jonottaa käytännössä ollenkaan, ja rinteissäkään ei juuri tarvinnut väistellä muita.

Cervinian rinteet on paitsi todella leveitä myös pitkiä, ja parhaimmillaan laskettiin 11 kilometrin verran samaa rinnettä. Se oli mahtavaa!

Oon aikaisemmin laskenut Suomen lisäksi vaan Ruotsissa Åressa ja Hemavanissa sekä Turkissa Erciyes-vuorella, joten tää oli mun ensimmäinen Alppi-kokemus. Viisaammat ja kokeneemmat (eli ensisijaisesti mun Sveitsissä asuva ystävä Tiina, joka on ahkera laskija) ovat kertoneet, että tältä alueelta Cervinia on ehdottomasti paras laskupaikka, joten oon tosi iloinen, että sain mahdollisuuden kokea Matterhornia ympäröivät rinteet juurikin Italian puolelta.

26.1.2020 1 Kommentti
1 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit