Pallontallaajat.net
Valikko
Avainsana

Yhteistyö

Yhteistyössä Iceland Airwaves

Vaikka mun tämän syksyn Islannin-seikkailu oli melko lyhyt, ehdin nähdä muutakin kuin keikkapaikkoja. Lauantaina oli nimittäin luvassa seikkailupäivä, kun ohjelmassa oli kuuden tunnin mittainen bussiretki Reykjavikista maan kuuluisimmalle vesiputoukselle Gullfossille. Se ei suinkaan ollut päivän ainoa kohde, vaan pysähdyttiin myös lilluttelemassa laguunissa ja ihmettelemässä geysirejä – täydellinen Islanti-päivä siis!

Islannista tuleekin ensimmäisenä mieleen hulppeat luontokohteet, joista ei ihan helpolla saa tarpeekseen. Mun ongelma on toistaiseksi ollut se, että en oo vieraillut maassa vielä matkalla, jolla mun olis ollu mahdollista vuokrata itse autoa ja lähtä seikkailemaan juuri niille nurkille, mitkä kiinnostavat eniten. Oon kuitenkin molemmilla reissuilla saanut huomata, että päivämatkan päässä Reykjavikista sijaitsee tosi hienoja paikkoja, joten siinä mielessä pääkaupungin pitäminen tukikohtana ei vaikuta kovin huonolta idealta. Esimerkiki kevään reissulla käytiin päiväseltään Thingvellirin kansallispuistossa, ja nyt pääsin näkemään jotain muuta.

Tämä päiväretki oli erinomainen esimerkki siitä, mitä Reykjavikista käsin ehtii nähdä yhdessä päivässä vielä marraskuussakin, kun päivänvalon määrä alkaa olla tosi rajattu.

Reissu alkoi rennosti Secret Lagoonissa

Lähdettiin liikkeelle Reykjavikista 11 aikaan, ja ensimmäisenä suuntana oli noin tunnin ajomatkan päässä sijaitseva Secret Lagoon eli Gamla Laugin, joka on yksi Islannin vanhimpia laguuneja. Noin kymmenen asteen lämpötila ja navakka tuuli yhdistettynä kuumaan veteen oli täydellinen kombo, ja olisin voinut lillutella lämpimässä vedessä ikuisuuden. Tällä reissulla oivalsin entistä paremmin sen, miten suuri merkitys kuumilla lähteillä on islantilaisessa kulttuurissa enkä ihmettele, sillä kyllä määkin menisin mieluusti työpäivän jälkeen vaan nauttimaan maan uumenista pulppuavasta kuumasta vedestä.

Secret Lagoon oli huomattavasti vaatimattomampi kuin esimerkiksi maailmankuulu Blue Lagoon tai monet ne kaksi muuta uimalaa, missä oon Islannissa vieraillut. Täällä oli toimivat pukuhuneet ja suihkutilat kuten kuuluu, minkä lisäksi pihalla oli yksi suuri lämmin, kivipohjainen laguuni. Pienempikin allas olisi ollut, mutta siellä vesi oli kiehahtanut jo sataan asteeseen, joten se kierrettiin kaukaa.

Vedessä rentoutumisen lisäksi ehdin myös kiertää tsekkaamassa nopeasti kaksi muuta kuumaa lähdettä, jotka sijaitsivat aivan päälaguunin vieressä. Vesi todellakin kiehui, ja vahvasta rikin hajusta tuli ensimmäisenä mieleen kananmuna. Lämpötila oli kymmenisen astetta, mutta uimisen jälkeen lähteiden vieressä oli niin kuuma, että jätin takin suosiolla sisätiloihin.

Välipysähdys geysirillä

Seuraavana luvassa oli geysir, ja satuttiin paikalle juuri parahiksi niin, että ehdittiin nähdä sen purkautuvan kolme kertaa. Tämä geysiralue oli turistien kansoittama, mutta mun silmiin tosi hieno, kun en paremmastakaan tiennyt. Alueella oli viitisen geysiriä, ja yks niistä purkautui meidän vierailun aikana. Se oli mahtavaa!!!

Käytiin kuitenkin käveleskelemässä alueella ja täytyy todeta, että Islannin luonto on superkaunista! Meidän vierailun aikana sää oli tosi harmaa, kuten marraskuussa ilmeisesti tyypillisesti, mutta siitä huolimatta maisema oli täynnä värejä. Geysirejä ympäröi monet värit ja vesi oli paikoitellen syvänsinistä, paikoitellen kirkkaanturkoosia.

Islannissa on tosi paljon geysirejä ja tää sijaitsi Bláskógabyggðssa, kymmenisen kilometrin päässä Gullfossin putouksilta eli juuri Golden Circle -kierroksen pelipaikoilla.

Jättimäisen vesiputouksen äärellä

Ja sitten päästiinkin viimeiseen kohteeseen, joka oli ehkä se kaikkein odotetuin. Gullfossin putouksista minäkin olin kuullut etukäteen, ja olin melko mielissäni, kun linja-auton nokka alkoi lähestyä bussien täyttämää parkkipaikkaa. Kultaiseksi vesiputoukseksi nimetty Gullfoss on osa Islannin Golden Circle -kierrosta, ja siitä syystä se on niin suosittu kohde. Toki suosiota selittää myös paikan mahtavuus, sillä näkymät on tosi hienot!

Vesi laskeutuu kymmeniä metrejä alas kanjoniin, ja suuri vesiputous on sanalla sanoen upea.

Saatiin kävellä jokusen sadan metrin verran parkkipaikalta, kunnes päästiin varsinaisen vesiputouksen äärelle. Lämmintä oli siinä vaiheessa vajaat kymmenen astetta, mutta tuuli oli hirvittävä, minkä lisäksi vesiputouksesta kuohui vettä valtoimenaan naamalle. Se vaan lisäsi tunnelmaa, ja puhuri oli paikoin niin voimakas, että jouduttiin kävelemään 45 asteen kulmassa.

Kävely vesiputoukselle oli aikamoista selviytymistä, eikä maisemista varsinaisesti onnistunut keskittyä nauttimaan lopulta perilläkään, sillä tuuli oli tosi navakka. Myräkkä kuitenkin oli omiaan juuri tuolle paikalle, ja se korosti entisestään vesiputouksen mahtavia voimia.

En ihmettele, miksi Gullfoss on valikoitunut mukaan Golden Circle -kierrokselle ja miksi se on täynnä reissaajia. Ihan huikea paikka!

Gullfossin jälkeen noustiin takaisin autoon melko väsyneinä koko jengi (tai ainakin minä), ja suunnattiin takaisin kohti Reykjavikia. Paluumatka kesti puolisentoista tuntia, joten siinä ajassa ehti nähdä aikamoisen määrän islantilaisia maisemia – tai olis ehtinyt, jos a) kykenisi pysyttelemään hereillä liikkuvassa kulkuneuvossa tai b) aurinko ei olis laskenut aika lailla viideltä, jonka jälkeen tuli säkkipimeää.

Reissu oli tosi onnistunut ja kohteet hyviä, mutta täytyy myöntää että seuraavalla Islannin-reissulla toivon näkeväni jo vähän jäätikköä ja pääseväni kunnolla vuoristoon. Tässä oli tosi hyvä alku, ja se kasvatti nälkää Islannin luontonähtävyyksiä kohtaan entisestään.

23.11.2018 0 Kommenttia
1 Facebook Twitter Google + Pinterest

Yhteistyössä Iceland Airwaves

Ai vitsi miten siisti seikkailufiilis oli sillä hetkellä, kun viime torstaina astelin Icelandairin lentokoneeseen valmiina viettämään lopun viikkoa festaritunnelmissa maan pääkaupungissa Reykjavikissa. Suuntana oli huippusuositut, 20-vuotisjuhlavuottaan viettävät Iceland Airwaves -festarit, jotka on vähän kuin Islannin vastine meidän Flow’lle: pääkaupunki täyttyy kiinnostavista esiintyjistä ympäri maailmaa, ja ne taas houkuttaa rutkasti kansainvälistä festariyleisöä.

Festareilla oli ihan hurjan hyvä meininki! Perinteisten kesäfestareiden, jollaisilla oon vaan käyny, sijaan Reykjavikissa keikat järjestettiin kahviloissa, klubeilla, kirkossa, museoissa ja monissa muissa paikoissa, jopa pankissa. Kaupungin ollessa superpieni välimatkat oli tosi lyhyitä, joten keikkapaikasta toiseen liikkuminen oli tosi vaivatonta, kun tuntui että paikan kuin paikan välimatka oli 200 metriä. Esiintyjiä oli paitsi Pohjoismaista myös muun muassa Jenkeistä, Briteistä, Virosta ja Saksasta. Suurimmasta osasta en ollut koskaan kuullutkaan mutta en todellakaan ollut ainoa, sillä mitä jututin paikalle saapuneita musiikkialan toimittajiakin, oli monilla muilla sama tilanne ku mulla. Se kääntyi kuitenkin edukseen, sillä kyselin tosi avoimesti suosituksia ja sain niitä sieltä sun täältä, minkä avulla löysin lopulta aika mainion kattauksen eri keikkoja.

Mahtavat keikat ja erikoiset esiintymispaikat

Viikonlopun siisteimpiin lukeutunut keikka oli jo ekana iltana torstaina, kun Reykjavikin taidemuseossa oli luvassa Alman keikka. En ollu koskaan nähny sen esiintyvän, joten elämys nosti kyllä niskakarvat pystyyn! En oo mikään musiikkiasiantuntija, mutta vitsi yleisössä oli mahtava meiniki, kun Alma ja Anna täytti hallin huikealla asenteellaan. Mun osalta torstai jäi kahteen keikkaan, sillä ennen Almaa kävin katsomassa norjalaisen Fiehin keikan, mikä oli just hyvä lämppä ennen illan ykköstä.

Painelin nukkumaan aikaisin eli mun aikaa yhdeltä, sillä luvassa oli aamuherätys. Kuudelta mun ohjelmassa oli melko kiinnostavalta kuulostanut reivi + joogatapahtuma, joka osoittautui aivan ässäksi! Mua nauratti siellä jortsutessani, miten hauskaa olis aina aloittaa perjantait aamureiveillä. :D Tykkäsin hommasta monesta syystä: ekaksikin kroppa avattiin ja pyöriteltiin rennosti ja perin pohjin, päällä oli urheilukalsongit eli mikäs sen parempaa, kaikki keskitty vaan omaan fiilikseen, mutta silti tunnelma oli tosi yhteisöllinen. Huikean siisti kokemus, jonka jälkeen oli hurjan epätodellinen fiilis, sillä kieltämättä ajatus parin tunnin jortsukinkereistä aamun alkajaisiksi tuntui melko kaukaiselta, kun perjantai-iltana konkoilin keikoille.

Ehdin käydä perjantain ja lauantain aikana omalla mittapuullani ihan mukavasti katsomassa keikkoja, mutta en päässy missään nimessä samoihin lukemiin kuin musiikkiin mua intohimoisemmin suhtautuvat alan toimittajat. Kuuntelin haavi auki, kun tyypit oli käyny katsomassa lähes kymmenen keikkaa yhden illan aikana – ihan hullua!

Yks kiinnostavimmista jutuista Iceland Airwaves -festareilla oli keikkapaikat. Oli hullun kutkuttavaa löytää itsensä jonottamasta pääsyä kirkkoon, taidemuseoon tai kansallisteatteriin keikan vuoksi. Kun asiaa ajattelee, on kombo ihan huikea: arkkitehtonisesti mahtavista rakennuksista pääsee nauttimaan aivan uudella tavalla, kun sinne astelee keikalle. Voin kertoa, että muuten ei olisi varmastikaan tullut vietettyä aikaa esimerkiksi kauniissa Fríkirkjanissa, mutta nyt istuskelin siellä tuntikausia.

Alman keikan lisäksi päällimmäisinä jäivät mieleen kaikkien hehkuttaman Ólafur Arnaldsin ja koko Islannin rakastaman Ásgerin keikat. Islantilainen pianisti Ólafur Arnalds veti kansallisteatterissa setit kahtena iltana, ja mun oli pakko käydä vetämässä hotellissa vielä power napit ennen yökahdelta (mun aikaa, kiitos aikaero!) alkanutta keikkaa. Ja kyllä kannatti, sillä se oli upea!

Myös Ásgeir hurmas mut heti. Kyseessä on Islannin suosituimpiin muusikoihin kuuluva laulaja-lauluntekijä, jonka keikat järjestettiin juurikin jo mainitussa Fríkirjan-kirkossa. Musiikista paremmin perillä olevat ovat kuvailleet miehen tuotantoa elektroniseksi folkiksi, ja ainakin mielikuvien islantilaiseen tunnelmaan Ásgeirin akustinen setti vei hetkessä. Miehellä on tuotantoa sekä englanniksi että islanniksi, mutta “I am so grateful you are here, there are so much more what you could be doing”- sanoihin alkaneella keikalla biisit oli yhtä lukuun ottamatta islanniksi.

Tykkäsin keikasta niin paljon, että mun oli pakko päästä seuraavana iltana uudestaan. Siellä  siis istuin kahtena iltana täpötäyden kirkon penkillä iho kananlihalla kuunnellen biisejä, joiden sanoituksista en ymmärtänyt yhtään mitään. Ja täytyy tässä vaiheessa tunnustaa, että Ásgeirin tuotanto soi taustalla tälläkin hetkellä, ja on soinut korvanapeissa perjantaista lähtien. Vahva suositus!

Kaikin puolin toimiva kokonaisuus

Kuten jo mainitsin, se, että keikat sijaitsi eri paikoissa ympäri kaupunkia ei haitannut yhtään, vaan oli oikeastaan pelkkää plussaa. Oli tosi siistiä kulkea paikasta toiseen lyhyitä välimatkoja ja päästä näkemään monta eri paikkaa. Samalla myös kaupunki tuli tutuksi, kun sahasi samoja nurkkia monta päivää putkeen. Omaksi suosikiksi nousi jo moneen kertaan mainittu Fríkirkjan tunnelmansa vuoksi, mutta samalla täytyy tunnustaa että Islannin musiikkitalo Harpa jäi suunnitelmista huolimatta keikkapaikkana kokematta. Jääpähän jotain ensi kertaan!

Olin aluksi vähän pihalla siitä, miten onnistun navigoimaan keikalta toisella ja pitämään huolta siitä, että en missaa mitään. Merkkasin aluksi keikat ja suunnitelmat mun Google-kalenteriin, kunnes tajusin ladata festivaalin oman sovelluksen. Sen avulla löysi kaiken mahdollisen infon ja sai rakennettua oman aikataulun sen mukaan, mitä aikoi tai halusi käydä katsomassa.

Mää majoituin aivan Reykjavikin sydämessä (tosin kuten sanottu, mikä siellä ei sijaitsisi keskeisellä paikalla?) sijaitsevassa Hiltonille kuuluvassa Reykjavik Konsulat Hotel -hotellissa. Sijainti oli vähintään erinomainen, ja tämän vuoden keväällä avattu hotelli oli kaikin puolin tosi hyvä. Sijainti mahdollisti sen, että pystyin tosiaan käymään ottamassa nokkaunet keikkojen välillä, piipahtamassa nopeasti vessassa tai vaikka hakemassa unohtuneita kamoja. Kun siirtymisiä ei tarvinnut miettiä oikeastaan ollenkaan, keveni reissu huomattavasti.

Mun huone sijaitsi kolmannessa kerroksessa ja oli kaikin puolin nappi! Sähköpistokkeet ja valokatkaisijat löytyi näppärästi sängyn vierestä, laskutilaa oli riittävästi minkä lisäksi himmentimellä varustettu valaistus oli erityisen miellyttävä. Mua ilahdutti tietty myös aamiainen, mikä ei ollu missään nimessä parasta tasoa, mutta tosi hyvä kuitenkin. Löytyi skyriä ja kalaa, joten paikallismakujakin oli!

Áfram Island!

Kaiken kaikkiaan festariviikonloppu Islannissa oli tosi unohtumaton kokemus, ja harkitsen sitä varmasti uudestaan vielä tulevaisuudessa. Ennen reissua jännitti ihan sikana, sillä en oo todellakaan se tyyppi joka lähtee yksin ulkomaille festareille, mutta kuten aina ja kaikkialla, tästäkin selvittiin, oli tosi hauskaa ja mukaan tarttui mainioita tuttuja sekä hauskoja muistoja.

Pakko muuten vielä mainita, että mietin etukäteen aika kovastikin, miten talvifestareille kannattais pukeutua. Taisin jossain vaiheessa jopa googlettaa kuvia edellisvuoden tapahtumasta, että tietäisin mikä on asiaankuuluvaa. Noh, islantilaiseen tapaan vastaus oli melko mutkaton: tuu just sellaisena kuin oot. Valtaosa jengistä oli pukeutunu ihan normivaatteisiin, eikä esimerkiksi Flow’n kaltaista tyylikuningatarten välistä taistoa näkynyt lainkaan. Muutenkin tuntui, että pintaliitoporukan sijaan festareilla oli läsnä koko Islanti. Toki keikat oli niin myöhään että ajankohta ajoi kaikkein nuorimmat kävijät nukkumaan, mutta kävijöiden ikä venyikin sitten ihan komeasti toiseen suuntaan, keikalla kuin keikalla näki aika lailla kaikenikäistä väkeä. Hyvin mahtui sekaan!

Islannista on tulossa vielä muutakin juttua, mutta ai vitsi alkoi tehdä mieli lähtä maahan uudestaan mahdollisimman pian omalle lomalle! Tääkin reissu oli huhtikuun matkan tavoin pressimatka, joten maassa on vielä miljoona paikkaa ja maisemaa, mitä on jäänyt näillä kahdella matkalla näkemättä. Toivottavasti ens kerralla taas lisää!

11.11.2018 0 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest

Yhteistyössä Népra

Reilujen reissuvermeiden löytämisestä on tullut yksi mun elämäni suurimpia tavoitteita, sillä jatkuva reissaaminen pakottaa kompensoimaan lentämistä elämän muilla osa-alueilla. Sen vuoksi ekologinen ja eettinen kuluttaminen on mun tärkeä tavoite, jota pidän mielessäni jatkuvasti. Siitä syystä uusien, erityisesti kotimaisten vastuullisten brändien löytäminen herättää suuria tunteita erityisesti silloin, kun tuotteet miellyttävät omaa silmää ja sopivat arkeen.

Oon vuosikausia tuskaillut epäeettisten urheiluvarusteiden kanssa, sillä tyylikkäitä ja vastuullisia urheiluvaatteita tuntui olevan lähes mahdotonta löytää. Se oli mulle pitkään tosi iso miinus, sillä rakastan treenikalsareita ja asunkin niissä käytännössä aina, kun se vain on mahdollista. Ei siis oo mikään ihme nähdä mua esimerkiksi lentokoneessa lähes samoissa kamoissa kuin lenkkipolullakin, sillä erityisesti pitkillä matkoilla mukavuuteen panostaminen on ykkösjuttu.

Ongelmana on vain ollut se, että lähes aina treenivermeissä lukee ne samat kirotut sanat, made in China. Ne sanat tuo mulle ensimmäisenä mieleen kuusvuotiaat lapset työskentelemässä hikipajassa, joten mieluiten jätän sen mielikuvan, puhumattakaan asian tukemisesta, väliin.

Kun sitten reilu vuosi sitten bongasin ravitsemustieteilijä Heidi Kinnusen instassa kuvia sammakkologoisista vermeistä ja maininnan suomalaisesta, kahden mimmin perustamasta vastuullisesta urheiluvaatebrändistä Néprasta, innostuin salamana.

Mopo lähti aika nopeasti käsistä ja hankin lyhyessä ajassa aika monipuolisen arsenaalin Népran tuotteita. Huomasin nopeasti tarttuvani niihin useammin kuin halpaketjujen treenirytkyihin, mitä edesauttoi varmasti myös vastuullisten tuotteiden käyttämisestä tullut hyvä fiilis. Oma uusi suosikki oli löytynyt!

Ja tarkkasilmäisimmät lukijat varmasti muistavatkin, että kirjoitin Néprasta jo aikaisemmin, kun listasin omat suosikkini vastuullisten vaate- ja kenkäbrändien saralta. Tätä brändiä en oo hehkutellut turhaan!

Sittemmin Népran tuotteet on valikoituneet reissukumppaneiksi kerta toisensa jälkeen, ja jotain brändiltä on tainnut olla mukana lähes jokaisella matkalla edellisen vuoden aikana. Vaikka en kaupunkilomalla juuri verkkareissa lentoja lukuun ottamatta hengailekaan, ovat Néprani osoittautuneet erinomaiseksi erityisesti aktiivisilla reissuilla. Espanjan-matkalla valkkasin Néprat mukaan muun muassa Montserratin vuoristomaisemiin ja Costa Bravan palmumaisemiin, missä ne palveli erinomaisesti.

Urheiluvaatteet on erinomainen valinta reissuun monesta syystä. Omilla matkoillani kannan matkatavarani käytännössä aina selässä, mistä syystä keveys ja monikäyttöisyys on mulle pakkausvaiheessa ykkösasioita. Kun matkataan vuoristoon tai muutoin rentoihin oloihin, on sama panostaa mukavuuteen paitsi lennolla myös kohteessa. Siihen treenitrikoot ja kevyet topit soveltuu täydellisesti.

Trikoiden lisäksi oon tykännyt reissuissa erityisesti Népran ja Pure Wasten unelmanpehmeästä t-paidasta ja jo mainituista treenitopeista. Omiksi suosikeiksi trikoista on muodostuneet ehdottomasti Terrat, jotka on mukavan napakat mutta ei kuitenkaan liian tiukat. Kaiken hyvän lisäksi housuista 65 prosenttia on kierrätysmateriaaleja, mikä tekee niistä entistä paremmat, ainakin mun päässä (ei konkreettisesti).

Vaikka rakastankin silkkivaatteita, treenikamat vie reissaajan näkökulmasta voiton monessa suhteessa.

Ensinnäkin treenivaatteet on jo lähtökohtaisesti ihan superkevyet erityisesti, jos puhutaan trikoista. Mulle vaatteiden ja kosmetiikan keveydellä on erityisen suuri merkitys, sillä kamera, linssit, tietokone, jalusta ja muu elektroniikka painaa kuin synti, joten kaiken muun mukaan otettavan on pakko kompensoida painoa. Tästä syystä pakkaan mukaan ensisijaisesti vaatteita, jotka painaa mahdollisimman vähän. Grammoillakin on väliä silloin, kun paino keskittyy harteille lentokentän pitkässä passintarkastusjonossa.

Keveyden lisäksi treenivaatteet on helppo rullata mukaan pieneen tilaan ilman pelkoa rypistymisestä. Näiden kamojen kanssa ei välttämättä tarvitse edes pakkauskuutioita, sillä housutkin saa jo ilman ulkopuolista kompressiota rullattua todella pieneksi paketiksi. Parasta on kuitenkin se, että auki rullaamisen jälkeen vaatteet näyttää aivan käyttökelpoisilta, eikä niitä tarvitse suoristaa suihkepullon avulla.

Näiden lisäksi treenivaatteissa ilahduttaa materiaalivalinta, jonka ansiosta esimerkiksi housuja ei tarvitse pestä todellakaan joka päivä. Vaatteet ei ala haisemaan kovin herkästi, minkä lisäksi ne näyttää hyvältä useita päiviä, ellei kohdalle satu tavallista suurempaa pölypilveä tai mutavyöryä.

Lyhyesti sanottuna suosin laadukkaita treenivaatteita reissuilla mukavuuden lisäksi myös sen vuoksi, että ne on ready to go -tyyppinen valinta. Kamat ulos kassista, päälle ja menoksi, eli vaatehuoltoon ei tarvitse käyttää aikaa matkalla, vaan huomion voi kiinnittää itse reissusta ja sen tarjoamista elämyksistä nauttimiseen, mikä on matkailun pääasia.

Mikä Néproista sitten tekee vastuullisen? Syitä on monia, mutta päällimmäisenä mainittakoot ne tärkeimmät: vaatteet suunnitellaan Suomessa ja ommellaan Virossa Italiasta hankituista materiaaleista. Valmistuksen keskittäminen EU-maahan tarkoittaa siis sitä, että työntekijöille on taattu inhimilliset olot ja asiallinen palkka. Tuotteen valmistusmaa onkin asia, mistä kannattaa lähteä ensimmäisenä liikkeelle vastuullisen shoppailun tiellä.

Kuluttaja saa tavallisesti tietoa vaatteen alkuperästä hyvin rajatusti, ja esimerkiksi materiaalien alkuperä on asia, joka on harvoin tiedossa. Muutenkin valmistusprosessissa on monia yksityiskohtia ja asioita, joita harvoin valaistaan kuluttajille. Sataprosenttinen vastuullisuus on äärimmäisen vaikeaa, mutta mun ajatusmaailmassa jo yritys tehdä asioita mahdollisimman hyvin on todella tärkeää, sillä sitä kautta päästään näyttämään esimerkkiä myös muille.

Népran Speak of the Frog -blogi avaa läpinäkyvästi brändin oman tuotannon eri puolia ja antaa vinkkejä esimerkiksi vaatehuoltoon tuotteiden mahdollisimman pitkän iän takaamiseksi. Ite ainaki arvostan kovasti yritystä, joka auttaa asiakkaitaan pitämään kerran ostetut tuotteet mahdollisimman hyvinä niin pitkään kuin suinkin sen sijaan, että keskittyy kauppaamaan jatkuvasti uutta kamaa vanhojen tilalle. Erityisesti pieneltä yritykseltä tämä osoittaa rohkeutta.

Postauksesta välittyy varmasti se, miten innoissani olen siitä, että meillä on Suomessa brändejä, jotka tarjoaa mahdollisuuksia tehdä vastuullisia valintoja ilman sen suurempaa vaivannäköä. Népran tuotteet maksavat saman verran kuin perinteisten urheilubrändien vaatteet, ja niitä saa tilattua näppärästi yrityksen omasta verkkokaupasta.

Mikä parasta, 4. marraskuuta 2019 saakka saatte verkkokaupan tuotteista kymmenen prosentin alennuksen koodilla ARCHIEGONELEBANON (ei koske 29.10.–1.11. käynnissä olevan Terra-kampanjan tuotteita)! Omalla kohdallani saattaa hyvin olla, että nappaan alennuskoodin vauhdittamana ostoskoriin muutamat joululahjat..

Miltä eettiset treenivermeet kuulostaa sun korvaan noin yleisesti ja erityisesti matkailuvarusteina?

Kuvissa näkyvä persikanvärinen Venus-toppi sekä pitkät Terra-trikoot on saatu Népralta, mutta muutoin omistamani kokoelma on itse ostettua tai läheisiltä lahjaksi saatua. Olin itse yhteydessä yritykseen yhteistyön tiimoilta, sillä arvostan brändiä kovasti ja halusin ehdottomasti tehdä yhteistyötä juuri Népran kanssa.

25.10.2018 0 Kommenttia
6 Facebook Twitter Google + Pinterest

Yhteistyössä Pomar

Vuonna 2018 on vaikea kiistää tosiasioita ja väittää, että niillä ihmisillä, jotka valmistavat halpamaiden hikipajoissa kulutustuotteita meille länsimaalaisille kuluttajille, ei olisi väliä. On entistä vaikeampaa uskotella itselleenkään, ettei ole tietoinen halpatyövoiman ongelmista. Pään pensaaseen työntäminen ei oikein onnistu enää aikana, jolloin tarjolla on järkevän hintaisia eettisiä vaihtoehtoja, jotka haastaa halpatuotannon niin ulkonäön kuin kestävyydenkin puolesta.

Eettisestä ja kestävästä kuluttamisesta puhuessaan on helppo sortua jeesusteluun, mutta se ei oo todellakaan mun tarkoitus. Jokainen tekee omat valintansa ja ostopäätöksensä omien arvojensa ja toiveidensa mukaisesti, eikä se oikeastaan ole kenenkään muun asia, mitä puljua itse kukanenkin tukee ja mihin rahansa kuluttaa.

Mulla on ollut tavoitteena jo tosi pitkään ottaa pieniä askeleita entistä kestävämmän, reilumman ja eettisemmän kuluttamisen suuntaan. Nyt kun asia on pyörinyt mielessä vuosikausia, alkaa tuntua että oon ehkä löytänyt sen tavan, miten omalta osaltani pystyn tekemään sen mitä pystyn. Mun kohdallani se tarkoittaa fiksun valinnan tekemistä silloin kun se on mahdollista, valmiutta maksaa tuotteista ehkä inasen verran enemmän, mutta pääasia on kuitenkin pitää järki mukana ja olla vaikeuttamatta arkea turhan paljoa, jotta pienetkin teot ja tavat pysyisivät elämässä aina.

Yksi helpoimmista päätöksistä on ollut yrittää keskittyä kengissä pääosin eettisesti tuotettuihin tuotteisiin. Toki esimerkiksi sopivien ja kaiken lisäksi eettisten juoksukenkien hankkiminen on paikoin hieman haastavaa, mutta arki- ja juhlakenkiä löytyy jo aika tosi hyvin niin, ettei niiden valmistuksessa oli revitty kate-euroja lapsi- tai edes halpatyövoiman ansioilla.

Kotimainen Pomar on ollut vuosia suunnannäyttäjä eettisten kenkien tuotannossa, ja siinä missä yhä useampi kenkätehdas sulkee ovensa ja muuttaa Euroopan ulkopuolelle, valmistaa Pomarkusta lähtöisin oleva kenkämerkki edelleen jalkineensa Euroopan rajojen sisäpuolella. Kotimaan sijaan yrityksellä on kenkätehdas Viron Pärnussa. Vaikka Viron palkkataso on huomattavasti Suomen palkkatasoa alhaisempi, onnistuu kenkien tekeminen paikallisittain ok-palkoilla ja työntekijöiden inhimillisillä oloilla ilman, että kengät maksaisi mansikoita.

Sain kutsun vierailla Pomarin kenkätehtaalla Pärnussa ja olin tosi mielissäni päästessäni omin silmin todistamaan, millaisissa oloissa kenkiä valmistetaan Virossa vuonna 2018. Piipahdinkin syksyn ensimmäisinä hetkinä Viron kesäpääkaupungissa. En ollut käynyt koskaan aikaisemmin kenkätehtaalla, joten oli tosi kutkuttavaa päästä tutustumaan kenkien valmistusprosessiin ja nähdä ne lukuisat työvaiheet.

Edettiin tehtaalla toimitusjohtaja Jarno Fonsénin kanssa järjestelmällisesti kengän valmistusprosessi alusta loppuun. Ensin seurattiin leikkaajien työtä ja nähtiin, kuinka Euroopan sisältä hankittu nahka leikataan millintarkasti niin, että mahdollisimman vähän menisi hukkaan. Sitten edettiin vaihe vaiheelta ympäri tehdasta: seurattiin tikkaajien työtä, nähtiin miten gore tex -kalvo lisätään kankaaseen, pohjan liimaamista, kengän muotoilua lestin avulla… Työvaiheita oli tosi monta, ja kullakin työpisteellä työskenteli vähintään yksi henkilö. Tehtäviä yritettiin kuulemma aina aika ajoin kiertää tyypiltä toiselle, mutta työntekijät halusivat mieluummin pysytellä samalla paikalla vuodesta toiseen. Tosin niinhän se menee.

Oli ilahduttavaa todeta omin silmin, että työolot virolaisella kenkätehtaalla oli hyvät, työntekijät suhtautui johtoon ystävällisen kunnioittavasti ja näytti voivan hyvin. Se on mahtavaa, sillä tilanne ei varmasti ole näin hyvä valtaosalla maailman kenkätehtaista.

Pomarin Pärnun kenkätehtaalla keskimääräinen palkka on noin 800 euroa kuukaudessa. Se tuntuu suomalaisena melko pieneltä summalta, mutta tässä kannattaa huomioida se, että esimerkiksi vuonna 2017 keskipalkka Virossa oli 1 153 euroa. Kenkätehtaan työntekijä tienaa siis piirun verran alle keskipalkan. Se on joka tapauksessa enemmän, kuin niissä maissa missä kengät tavallisesti valmistetaan.

Oli jotenkin niin siistiä käydä tehtaalla ja nähdä ihmisten olot, tavata ne tyypit jotka ylläpitää suomalaista kenkäbrändiä ja valmistaa ja suunnittelee ne kengät, millä me kuljetaan ympäri maailmaa. Ihan hullu ajatus! Hienointa oli kuitenkin nähdä se, miten vielä vuonna 2018 kenkiä tehdään eettisesti niin, että työntekijöillä on inhimilliset olot ja heille maksetaan ihan kunnon palkka.

Kenkätehdasvierailu oli silmiä avaava kokemus, joka valoi ehkä vähän uskoa siitä, että vielä on olemassa suuriakin yrityksiä, jotka on valmiita panostamaan siihen, että tuotanto pysyy Euroopassa. Pomarin tarinasta ja kengistä voi lukea lisää yrityksen verkkosivuilta.

27.9.2018 1 Kommentti
4 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit