Pallontallaajat.net
Valikko
Kirjoittaja

Inka

Haagan alppiruusupuisto

Tänä keväänä ja kesänä on naurattanut se, että helsinkiläiset on rynnineet (minä tietysti mukana) aina sinne, missä kukkii. Se on tavallaan ollut tosi lohdullista, että nyt elämyksellisiä hetkiä on haettu niistä kotipitäjän paikoista, jotka tarjoavat edes ripauksen eksotiikkaa. Tai juuri siitä on kyse ainakin mun kohdalla, sillä niin Roihuvuoren kirsikkapuutarha kuin Haagan alppiruusupuistokin ovat paikkoja, jossa voi hetken aikaa kuvitella olevansa jossain ihan muualla kuin kotikulmilla.

Me asutaan suht lähellä alppiruusuja, joten ollaan käyty siellä pitkin kevättä ensin odottelemassa nuppuja ja sitten fiilistelemässä niiden aukeamista. Nyt kun kukat on parhaimmillaan, on siellä aina aika moni muukin. Viime sunnuntaina käytiin siellä Ullan ja Maken kanssa, ja vaikka se olikin ihanaa, oli semiahdistavaa yrittää pitää koronaetäisyyksiä, kun puoli Helsinkiä oli ahtautunut samaan puistoon.

Tänä viikonloppuna hyödynsin sitten heikkoja aamu-unenlahjoja ja läheistä sijaintia ja päätin käydä vähän aamukuvailemassa puistossa. Eka yritys oli lauantaina aamuna, kun olin paikalla kahdeksan pintaan. Ei riittänyt, sillä jengiä oli sen verran, että käännyin kannoillani aika nopeasti. Olin kaavaillut meneväni puistoon kukonlaulun aikaan maanantaiaamuna, mutta nyt kun sunnuntain kunniaksi heräsin omia aikojani kuudelta, totesin, että nyt tai ei koskaan.

En ollut ainoa aamukuuden kukkakuvailija, mutta aika rauhassa sain kuitenkin olla.

Haagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuisto Haagan alppiruusupuisto Haagan alppiruusupuistoAlppiruusupuisto on perustettu suolle, ja olikin hauska bongailla suopursuja alppiruusujen ja atsaleojen joukosta. Se jakautuu kahteen osaan, ja alppiruusut on puiston eteläosassa, missä niiden joukkoon rakennetut polut saavat, ainakin näin lämpiminä kesäaamuina, kuvittelemaan, että olisi Helsingin sijaan vaikkapa Thaimaan tropiikissa! Tosin tää jäätävä matkakuume takaa, että mieli harhailee matkakohteisiin vaikka omassa vaatehuoneessakin.

Puistossa on paljon laudoitettuja polkuja ja pari näköalaterassia, mistä käsin kukkameri avautuu erityisen hyvin. Parhaat paikat on mun mielestä juurikin eteläpuoliset, runsaiden alppiruusujen reunustamat kapeat polut. Tosin pohjoispuolen värikylläinen atsaleamerikin on aika fantastisen näköinen, ja onkin mahtavaa, että puistoalueelle on istutettu molempia.

Haagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuisto

Alppiruusupuutarha on parhaimmillaan juuri nyt, ja juhannuksen jälkeen kukinta onkin jo tipotiessään. En välttämättä suosittele viikonloppuiltapäivien ruuhkaan suuntaamista, mutta aikaiset aamut ja myöhäiset illat on varmasti parhaita aikoja päästä nauttimaan väriloistosta.

Seuraavaksi ajattelin kytätä, josko Meilahden arboretumin magnoliat olis kukassa!

14.6.2020 2 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Hailuoto

Kun koronarajoitukset alkoivat helpottaa ja Uudenmaankin rajat avattiin, päätin ottaa ilon irti mun kesän ainoasta lomaviikosta, ja suuntasin kotikonnuille Ouluun toukokuun viimeisellä viikolla. Otin alle Maaritin vinkistä viisastuneena vuokra-auton, joka oli kyllä aivan erinomainen valinta: se toi vapauden ja oli melko edullinen, sillä maksoin yhdeksästä päivästä noin 250 euroa + bensat. Ei huono!

Oman auton tuomasta vapaudesta inspiroituneena mieleen alkoi nousta toinen toistaan mahtavampia seikkailukohteita Oulun alueella, ja lomaviikko täyttyikin melko nopeasti. Valkkasin ohjelmistoon niitä upeimpia klassikoita, joissa oon halunnut käydä jo tosi pitkään ja joiden kohdalla edellisestä vierailusta on ihan liian pitkä aika.

Ensimmäisenä kohteena oli Oulun edustalla sijaitseva Hailuodon saari, missä oon blogin pettämättömän muistin mukaan käynyt viimeksi vuonna 2014, paria kuukautta ennen Helsinkiin muuttoa. Oli siis jo aikakin!

Hailuoto Hailuoto Hailuoto Hailuoto

Heti ensimmäisen kokonaisen lomapäivän aamuna pakattiin itsemme autoon, käytiin anoppilasta hakemassa suvun kalastajamökin avain ja suunnattiin kohti lauttasatamaa. Siinä ei paljoa kelloja tai aikatauluja katsottu kun vaan suhattiin eteenpäin, ja niinhän siinä kävi, että päädyttiin odottelemaan lauttaa tunteroisen verran. Onneksi mukana oli innokas kaksivuotias, jolle riitti seikkailuja pienelläkin alueella!

Lossimatka on aina ollut Hailuodon-matkan jännittävin osuus, ja erityisesti lapsena siihen liittyi hurjasti jännitystä ja vaaran läheisyyttä. Kuten monet muutkin oululaiset, myös meidän perhe kulki tiuhaan tahtiin lapsuuden vuosina Hailuodossa, ensin ystäväperheen vanhempien tiluksille asuntovaunulla ja myöhemmin isän työpaikan mökille viikonloppuisin. Mun lapsuusmuistoissa Hailuodossa paistaa aina aurinko ja Sumpusta ostetut irtokarkit on vanhuuttaan sitkeitä, eli ei paremmasta väliä.

Puolen tunnin lauttamatka hujahti taas hetkessä, ja perillä odotti tuttu 30 kilometrin ajomatka saaren toisessa päässä odottavaan Marjaniemeen, missä sijaitsee paitsi vanha majakka myös hulppea hiekkaranta.

Autosta ulos astuessa tuuli puhalsi naamaan, ja se tuntui ihanalta. Tunnelmoitiin hetki kesälounasta mökin terassilla, mistä avautui näkymä just mainiosti suoraan majakalle. Vähän kun käänsi katsetta, oli horisontissa hiekkaranta. Siitä ei paljon lomalounas parane varsinkaan, kun seurana oli perhettä, jota en ollut nähnyt puoleen vuoteen!

Hailuoto Hailuoto Hailuoto

Hailuodon ykköskohteet sijaitsee nimenomaan Marjaniemessä, missä kohoaa valkoinen, vuonna 1871 rakennettu majakka, saaren kalastuselinkeinon historiasta kertova punaisten kalastajamökkien muodostama sympaattinen mökkikylä sekä tietysti leveä ja noin kilometrin mittainen hiekkaranta. Samalla alueella on myös Luotsihotelli ja sen yhteydessä toimiva ravintola sekä lähellä sijaitseva kalahalli, eli palveluja riittää!

Majakalla pääsee vierailemaan kesäisin, sillä se on auki juhannuksesta elokuun ensimmäiselle viikolle, eli onnistuin missaamaan vierailumahdollisuuden tälläkin kertaa. Tuntuu hullulta että en oo koskaan astunut jalallani Hailuodon majakkaan, ja se pitää korjata ehdottomasti vielä joskus, ehkä jo ens kesänä.

Meidän Hailuoto-vierailu jatkui tutulla kaavalla: lounaan jälkeen pakattiin kimpsut ja kampsut ja suunnattiin hyväkuntoisille pitkospuille (lastenrattaiden kanssa ei ongelmaa, joten esteettömyyskin on kunnossa!), jotka kuljevat heinikon paikoitellen koristamien hiekkadyynien vierustaa rantaan. Pitkospuut jatkuvat koko rannan pituudelta, ja yhdistävät kalastajamökit Ranta-Sumppuun, missä on rutkasti vuokramökkejä.

Leveä hiekkaranta oli toukokuun lopulla lähes tyhjillään, joten napero sai kirmata hiekkaleikeissä sydämensä kyllyydestä samalla, kun me nautiskeltiin auringosta. Ranta on todella matala, ja sitä saa kahlata pitkään uidakseen, mutta erityisesti vielä kesän ollessa alkamaisillaan se soveltuu juuri erinomaisesti varpaiden kasteluun. Kovin pitkälle ei hyiseen meriveteen todellakaan tarennut vielä mennä.

Hailuoto

Parin tunnin jälkeen meidän oli aika palata hiljalleen takaisin mökille ja siitä kohti satamaa ja seuraavaa lauttaa. Siinä ovia lukitessani en voinut olla haaveilematta yöstä Hailuodossa, sillä onhan meren läheisyys ja mökki aivan saaren päässä sellainen mahdollisuus, että on sulaa hulluutta jättää siitä nauttimatta. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika, joten laitoin ovet säppiin ja hyppäsin autoon.

Vaikka oltiin melko hyvissä ajoin odottamassa lauttaa, saatiin siitä huolimatta jännittää, mahdutaanko mukaan vai pitääkö odottaa seuraavaan. Tää on matkailijoiden kannalta vähän harmillinen juttu: paikallisilla on tietysti etuajo-oikeus lautalle, joten he voivat saapua vasta viime hetkellä, minkä vuoksi on mahdollista, että jäät lautan ulkopuolelle, vaikka kymmentä minuuttia vaille näyttäisikin siltä, että ei oo mitään hätää. Hailuodon silta on todellinen kuuma peruna ja aihe, joka nousee esille vähän väliä, mutta toistaiseksi se on jäänyt lähinnä kylänmiesten puheeksi.

Ja ei siinä, kyllähän se varsinkin matkailijan näkökulmasta tuo saareen aivan oman tunnelmansa, kun sinne päästäkseen on noustava lossiin.

10.6.2020 2 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest

Repoveden kansallispuisto

Kesä on viimein täällä! Se tietää myös paluuta blogin äärelle, ainakin toistaiseksi. Nautin viime viikon kesälomasta, ja mulla oli viikolle selvä kaava: vuokra-auto alle ja luontokohteisiin! Ensimmäinen vierailukohde oli Repoveden kansallispuisto, joka sijaitsee Kouvolassa, 190 kilometrin päässä Helsingistä. Aivan oivallinen päiväretkikohde siis, ainakin oululaisittain.

Napattiin mukaan eväät ja lähdettiin liikkeelle täysillä repuilla aikaisin lauantaiaamuna. Reilun parin tunnin mittaisen menomatkan aikana Karim ehti aivan hyvin tehdä meille reittisuunnitelman, joka mukaili edellisiltana kaverilta saatuja suosituksia. Hyvä ja perusteellinen valmistautuminen olikin siis päivän a ja o.

Jätettiin auto Lapinsalmen pysäköintialueelle, missä oli vielä muutama paikka vapaana, ja otettiin suunta ensimmäisenä kohti Lapinsalmen pylonisiltaa. Sen paikalla oli vielä viime vuonna ollut riippusilta, mutta sen rikkouduttua tilalle avattiin viime marraskuussa uusi, 55-metrinen silta, jossa ei oo mitään painorajoituksia. Se oli tietysti huojentava tieto, kun ei tarvinnut osoittaa pahaa silmää vastaantulijoille.

Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto

Sillalta avautui aika mainiot maisemat, ja ensimmäinen tulentekopaikkakin tuli vastaan heti sen toisella puolella. Jätettiin se kuitenkin lapsiperheiden huomaan ja jatkettiin matkaa, sillä edessä odottivat maisemat! Repovesi valikoitui kohteeksi juurikin hulppeiden maisemapaikkojen vuoksi, eikä maltettu odottaa niitä enää hetkeäkään. Siispä otettiin jalat alle ja suunnattiin kohti Katajavuorelle vieviä portaita. Edessä oli 200 askelmaa tiukkaa nousua, ja hymy oli entistä leveämpi, kun viimein päästiin perille.

Huipulla odottivat aivan mahtavat maisemat! Väittäisin, että omasta mielestä oli meidän reissun parhaat heti kättelyssä. Maisemapaikalta mentiin samaa reittiä takaisin, joten eka eväs- tai kahvitauko olis kannattanu ajoittaa juuri Katajavuorelle, että näkymästä olisi päässyt nauttimaan mahdollisimman pitkään. Ens kerralla tämäkin, mutta nyt eväkset syötiin hieman myöhemmin.

Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto

Repovedellä ihastutti ihan hirveästi se, miten hyvin kansallispuisto oli hoidettu. Reitit oli merkattu tosi selkeästi oranssein maalimerkein, ja niitä oli riittävän tiuhaan (toki kerran eksyttiin, eikä ollut edes mun vika, ehkä). Reittivaihtoehtoja on myös mukavasti, ja rengasreitin saa koostettua aika helposti, jos haluaa yhdistellä eri reittejä, kuten me tehtiin. Parasta on tietysti se, että Repovedellä osa reiteistä on myös esteettömiä, mikä on aivan fantastista.

Mietin ennen lähtöä, että olisiko painavan kamerakaluston lisäksi ollut viisasta ottaa 0,6 litran vesipullo litrasen sijaan, mutta koska en vaivautunut selvittämään vesipisteiden määrää, otin isomman pullon. Pienellä pullolla olisi kuitenkin pärjännyt aivan mainiosti, sillä vesipisteitä oli lähes samassa tahdissa kuin käymälöitäkin, eli tosi tiuhaan! Kantamusten keventämiseksi kannattaakin ens kerralla varata mukaan vaan pieni pullo.

Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto

Katajavuorelta jatkettiin hiljalleen kohti Repoveden tunnetuinta paikkaa, 50 metrissä sijaitsevaa Olhavanvuorta. Vuoren kyljessä kohoaa lähes pystysuora kallio, joka on kalliokiipeilijöiden suosiossa, mutta itse kallion päältä on tietty vähän riskaabelia lähtä kurkistelemaan, miltä kiipeilyt näyttää. Meidänkin vierailuaikana siellä oli kiipeilijöitä, ja Olhavanlammen yläpuolella kiipeäminen on varmasti ikimuistoista.

Olhavanvuorelta avautuvat maisemat oli kieltämättä upeat, mutta siinä vaiheessa eväät oli syöty, joten hetken istuskelun jälkeen tehtiin u-käännös ja palattiin hetken verran takaisin samaa matkaa. Paluumatka vei meidät tiheään metsään, missä oli juuri niin taianomainen fiilis, kuin suomalaisessa metsässä voi olla lehtien puhkeamisen jälkeen. Valo siivilöityi lehtien välistä upeasti ja patikoiminen oli kyllä yhtä juhlaa.

Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto

Meiltä jäi välistä Mustalamminvuori ja sen näkötorni sekä Mustavuori, mitkä näin jälkikäteen tietysti harmittaa ja mietityttää, olisko ne sittenkin vielä jaksanut. Todennäköisesti ei.

Edessä oli vielä paluu takaisin Lapinsalmen pysäköintialueelle, ja reitti sinne kulki Ketunlenkin reittiä pitkin. Reittisuunnittelija Karim oli jättänyt mieleenpainuvimman elämyksen loppuun, sillä luvassa oli salmen ylitys käsikäyttöisellä Ketunlossilla. Lossi siis liikkuu vedessä kulkievien vaijereiden avulla, kun kyydissä olevat matkustajat vetävät lossia vaijereista eteenpäin.

Korona-aikaan lossille suositeltiin menevän vain omalla seurueella, minkä vuoksi jono oli iltaviideltä aika pitkä. Odoteltiin siinä aikamme, ja tietysti juuri meidän edessä ollut seurue, äiti ja kaksi teiniä, oli ensimmäinen, joka joutui vetämään lossin vastarannalta, kun siihen suuntaan ei ollut matkustajia. Mentiin jeesaamaan, ja lossin vetäminen oli kyllä yllättävän rankkaa joten oltiin kaikki yhtä mieltä siitä, että noustaan heidän kanssa samaan kyytiin myös varsinaiselle matkalle. Käsikäyttöinen lossi oli kyllä ihan mahtava, eikä Ketunlossia kannata jättää väliin, jos se vain sattuu olemaan käytössä.

Repoveden kansallispuistoRepoveden kansallispuisto

Kaikkiaan nautittiin Repoveden maisemista seitsemisen tuntia. Matkoihin meni Helsingistä viisi tuntia, joten ihan kelpo päiväretken siitä sai siis aikaiseksi.

Onko Repovesi tuttu? Jäikö meiltä jotain oleellista kokematta?

1.6.2020 2 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit