Pallontallaajat.net
Valikko
Kategoria

Suomi

Haagan alppiruusupuisto

Tänä keväänä ja kesänä on naurattanut se, että helsinkiläiset on rynnineet (minä tietysti mukana) aina sinne, missä kukkii. Se on tavallaan ollut tosi lohdullista, että nyt elämyksellisiä hetkiä on haettu niistä kotipitäjän paikoista, jotka tarjoavat edes ripauksen eksotiikkaa. Tai juuri siitä on kyse ainakin mun kohdalla, sillä niin Roihuvuoren kirsikkapuutarha kuin Haagan alppiruusupuistokin ovat paikkoja, jossa voi hetken aikaa kuvitella olevansa jossain ihan muualla kuin kotikulmilla.

Me asutaan suht lähellä alppiruusuja, joten ollaan käyty siellä pitkin kevättä ensin odottelemassa nuppuja ja sitten fiilistelemässä niiden aukeamista. Nyt kun kukat on parhaimmillaan, on siellä aina aika moni muukin. Viime sunnuntaina käytiin siellä Ullan ja Maken kanssa, ja vaikka se olikin ihanaa, oli semiahdistavaa yrittää pitää koronaetäisyyksiä, kun puoli Helsinkiä oli ahtautunut samaan puistoon.

Tänä viikonloppuna hyödynsin sitten heikkoja aamu-unenlahjoja ja läheistä sijaintia ja päätin käydä vähän aamukuvailemassa puistossa. Eka yritys oli lauantaina aamuna, kun olin paikalla kahdeksan pintaan. Ei riittänyt, sillä jengiä oli sen verran, että käännyin kannoillani aika nopeasti. Olin kaavaillut meneväni puistoon kukonlaulun aikaan maanantaiaamuna, mutta nyt kun sunnuntain kunniaksi heräsin omia aikojani kuudelta, totesin, että nyt tai ei koskaan.

En ollut ainoa aamukuuden kukkakuvailija, mutta aika rauhassa sain kuitenkin olla.

Haagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuisto Haagan alppiruusupuisto Haagan alppiruusupuistoAlppiruusupuisto on perustettu suolle, ja olikin hauska bongailla suopursuja alppiruusujen ja atsaleojen joukosta. Se jakautuu kahteen osaan, ja alppiruusut on puiston eteläosassa, missä niiden joukkoon rakennetut polut saavat, ainakin näin lämpiminä kesäaamuina, kuvittelemaan, että olisi Helsingin sijaan vaikkapa Thaimaan tropiikissa! Tosin tää jäätävä matkakuume takaa, että mieli harhailee matkakohteisiin vaikka omassa vaatehuoneessakin.

Puistossa on paljon laudoitettuja polkuja ja pari näköalaterassia, mistä käsin kukkameri avautuu erityisen hyvin. Parhaat paikat on mun mielestä juurikin eteläpuoliset, runsaiden alppiruusujen reunustamat kapeat polut. Tosin pohjoispuolen värikylläinen atsaleamerikin on aika fantastisen näköinen, ja onkin mahtavaa, että puistoalueelle on istutettu molempia.

Haagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuistoHaagan alppiruusupuisto

Alppiruusupuutarha on parhaimmillaan juuri nyt, ja juhannuksen jälkeen kukinta onkin jo tipotiessään. En välttämättä suosittele viikonloppuiltapäivien ruuhkaan suuntaamista, mutta aikaiset aamut ja myöhäiset illat on varmasti parhaita aikoja päästä nauttimaan väriloistosta.

Seuraavaksi ajattelin kytätä, josko Meilahden arboretumin magnoliat olis kukassa!

14.6.2020 2 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Repoveden kansallispuisto

Kesä on viimein täällä! Se tietää myös paluuta blogin äärelle, ainakin toistaiseksi. Nautin viime viikon kesälomasta, ja mulla oli viikolle selvä kaava: vuokra-auto alle ja luontokohteisiin! Ensimmäinen vierailukohde oli Repoveden kansallispuisto, joka sijaitsee Kouvolassa, 190 kilometrin päässä Helsingistä. Aivan oivallinen päiväretkikohde siis, ainakin oululaisittain.

Napattiin mukaan eväät ja lähdettiin liikkeelle täysillä repuilla aikaisin lauantaiaamuna. Reilun parin tunnin mittaisen menomatkan aikana Karim ehti aivan hyvin tehdä meille reittisuunnitelman, joka mukaili edellisiltana kaverilta saatuja suosituksia. Hyvä ja perusteellinen valmistautuminen olikin siis päivän a ja o.

Jätettiin auto Lapinsalmen pysäköintialueelle, missä oli vielä muutama paikka vapaana, ja otettiin suunta ensimmäisenä kohti Lapinsalmen pylonisiltaa. Sen paikalla oli vielä viime vuonna ollut riippusilta, mutta sen rikkouduttua tilalle avattiin viime marraskuussa uusi, 55-metrinen silta, jossa ei oo mitään painorajoituksia. Se oli tietysti huojentava tieto, kun ei tarvinnut osoittaa pahaa silmää vastaantulijoille.

Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto

Sillalta avautui aika mainiot maisemat, ja ensimmäinen tulentekopaikkakin tuli vastaan heti sen toisella puolella. Jätettiin se kuitenkin lapsiperheiden huomaan ja jatkettiin matkaa, sillä edessä odottivat maisemat! Repovesi valikoitui kohteeksi juurikin hulppeiden maisemapaikkojen vuoksi, eikä maltettu odottaa niitä enää hetkeäkään. Siispä otettiin jalat alle ja suunnattiin kohti Katajavuorelle vieviä portaita. Edessä oli 200 askelmaa tiukkaa nousua, ja hymy oli entistä leveämpi, kun viimein päästiin perille.

Huipulla odottivat aivan mahtavat maisemat! Väittäisin, että omasta mielestä oli meidän reissun parhaat heti kättelyssä. Maisemapaikalta mentiin samaa reittiä takaisin, joten eka eväs- tai kahvitauko olis kannattanu ajoittaa juuri Katajavuorelle, että näkymästä olisi päässyt nauttimaan mahdollisimman pitkään. Ens kerralla tämäkin, mutta nyt eväkset syötiin hieman myöhemmin.

Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto

Repovedellä ihastutti ihan hirveästi se, miten hyvin kansallispuisto oli hoidettu. Reitit oli merkattu tosi selkeästi oranssein maalimerkein, ja niitä oli riittävän tiuhaan (toki kerran eksyttiin, eikä ollut edes mun vika, ehkä). Reittivaihtoehtoja on myös mukavasti, ja rengasreitin saa koostettua aika helposti, jos haluaa yhdistellä eri reittejä, kuten me tehtiin. Parasta on tietysti se, että Repovedellä osa reiteistä on myös esteettömiä, mikä on aivan fantastista.

Mietin ennen lähtöä, että olisiko painavan kamerakaluston lisäksi ollut viisasta ottaa 0,6 litran vesipullo litrasen sijaan, mutta koska en vaivautunut selvittämään vesipisteiden määrää, otin isomman pullon. Pienellä pullolla olisi kuitenkin pärjännyt aivan mainiosti, sillä vesipisteitä oli lähes samassa tahdissa kuin käymälöitäkin, eli tosi tiuhaan! Kantamusten keventämiseksi kannattaakin ens kerralla varata mukaan vaan pieni pullo.

Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto

Katajavuorelta jatkettiin hiljalleen kohti Repoveden tunnetuinta paikkaa, 50 metrissä sijaitsevaa Olhavanvuorta. Vuoren kyljessä kohoaa lähes pystysuora kallio, joka on kalliokiipeilijöiden suosiossa, mutta itse kallion päältä on tietty vähän riskaabelia lähtä kurkistelemaan, miltä kiipeilyt näyttää. Meidänkin vierailuaikana siellä oli kiipeilijöitä, ja Olhavanlammen yläpuolella kiipeäminen on varmasti ikimuistoista.

Olhavanvuorelta avautuvat maisemat oli kieltämättä upeat, mutta siinä vaiheessa eväät oli syöty, joten hetken istuskelun jälkeen tehtiin u-käännös ja palattiin hetken verran takaisin samaa matkaa. Paluumatka vei meidät tiheään metsään, missä oli juuri niin taianomainen fiilis, kuin suomalaisessa metsässä voi olla lehtien puhkeamisen jälkeen. Valo siivilöityi lehtien välistä upeasti ja patikoiminen oli kyllä yhtä juhlaa.

Repoveden kansallispuisto Repoveden kansallispuisto

Meiltä jäi välistä Mustalamminvuori ja sen näkötorni sekä Mustavuori, mitkä näin jälkikäteen tietysti harmittaa ja mietityttää, olisko ne sittenkin vielä jaksanut. Todennäköisesti ei.

Edessä oli vielä paluu takaisin Lapinsalmen pysäköintialueelle, ja reitti sinne kulki Ketunlenkin reittiä pitkin. Reittisuunnittelija Karim oli jättänyt mieleenpainuvimman elämyksen loppuun, sillä luvassa oli salmen ylitys käsikäyttöisellä Ketunlossilla. Lossi siis liikkuu vedessä kulkievien vaijereiden avulla, kun kyydissä olevat matkustajat vetävät lossia vaijereista eteenpäin.

Korona-aikaan lossille suositeltiin menevän vain omalla seurueella, minkä vuoksi jono oli iltaviideltä aika pitkä. Odoteltiin siinä aikamme, ja tietysti juuri meidän edessä ollut seurue, äiti ja kaksi teiniä, oli ensimmäinen, joka joutui vetämään lossin vastarannalta, kun siihen suuntaan ei ollut matkustajia. Mentiin jeesaamaan, ja lossin vetäminen oli kyllä yllättävän rankkaa joten oltiin kaikki yhtä mieltä siitä, että noustaan heidän kanssa samaan kyytiin myös varsinaiselle matkalle. Käsikäyttöinen lossi oli kyllä ihan mahtava, eikä Ketunlossia kannata jättää väliin, jos se vain sattuu olemaan käytössä.

Repoveden kansallispuistoRepoveden kansallispuisto

Kaikkiaan nautittiin Repoveden maisemista seitsemisen tuntia. Matkoihin meni Helsingistä viisi tuntia, joten ihan kelpo päiväretken siitä sai siis aikaiseksi.

Onko Repovesi tuttu? Jäikö meiltä jotain oleellista kokematta?

1.6.2020 2 Kommenttia
2 Facebook Twitter Google + Pinterest

Kaupallinen yhteistyö: Visit Syöte

Kun lähdin pari viikkoa sitten ruskaretkelle Syötteelle, en kyllä arvannut, että pääsisin näkemään talven ensilumen vielä saman reissun aikana.

Seikkailu alkoi mun osalta jo Helsingissä, missä nousin yöjunaan ja puksutin mukavimmalla mahdollisella tavalla Suomen halki perille Ouluun. Yöjunan pysähtyessä Oulun asemalle aamuneljältä olin perillä viis tuntia ennen sovittua lähtöaikaa, mutta onneksi muutaman askeleen päässä odotti anoppila, missä sain jatkaa unia vielä hetken.

Asun kaukana mun perheestä, joten retket pohjoiseen tarkoittaa aina mahdollisuutta viettää aikaa rakkaimpien kanssa. Tällä kertaa se onnistui niin, että sain Syötteen seikkailulle mukaan kälyn ja puolitoistavuotiaan veljenpojan. Se oli jo itsessään jännittävää, sillä en ollu vielä päässyt reissaamaan pikkujäbän kanssa, mutta sittemmin siitä on muotoutunut jo todellinen maailmanmatkaaja, joka tälläkin hetkellä nautiskelee lämmöstä ja auringosta etelän lomakohteessa.

Vajaan parin tunnin automatka Oulusta Syötteelle, ja perillä odotti ruskan peittämät tunturit. Majoituttiin keskusvaraamon kautta saadussa mökissä, jossa aivan ensitöiksemme laitettiin tulet takkaan, kun siihen oli mahdollisuus. Halkojen paukkuessa takassa ja punaisen maaruskan loistaessa ikkunoiden läpi lyhyt sohvalla köllöttely tiesi paikkansa, ja olin valmis retken ensimmäiseen seikkailuun.

Mulla oli ohjelmassa fatbike-pyöräretki, jonka ajaksi jätin reissuseuralaiset päiväunille mökkiin, ja otin itse suunnan Syötteen luontokeskukseen. Vaikka oonkin kulkenut Syötteen kansallispuiston maisemissa käytännössä koko ikäni, en ollut koskaan ennen bongannut luontokeskusta siitäkään huolimatta, että se on perustettu jo vuonna 2003.

Nappasin luontokeskukselta mukaani fatbiken ja siellä työskentelevän Annun, joka lähti kansallispuistoon oppaaksi. Pääsin vauhdin makuun aika nopeasti, ja muutaman kilometrin matka lähimmälle tuvalle taittui hetkessä. Ja missä maisemissa pyöräiltiin! Ohitettiin soita, vaaroja, joki ja lampia, joten näkemistä riitti. Vaikka sää olikin pilvinen, Syötteen ruska tarjosi värejä oikein kunnolla.

Olin kyllä taas niin mukavuusalueeni ulkopuolella, sillä vaikka pyöräily on enemmän kuin tuttua, paksurenkaisella fatbikella pyöräily kapeita pitkospuita pitkin oli kyllä jännää! Olin ihan vakuuttunut siitä, että oon kohta kontillani suon silmäkkeessä, mutta kieli keskellä suuta ja keskittymistä edellyttänyt tasapainoharjoitus myöhemmin pitkospuut olikin jo ohitettu!

Perillä tuvassa oli kyllä ihanaa, kun Annu laittoi tulet ja kaatoi mukiin höyryävää teetä.

Parin tunnin pyöräretken jälkeen käytiin vielä ulkoilemassa, mutta ilta mökissä tuli kuin tilauksesta, ja otettiin siitä kaikki irti. Lämmitettiin sauna, nautittiin mökkiperinteestä eli tortillaillallisesta ja lämmitettiin taas takkaa.

Sammuttiin koko konkkaronkka ysin pintaan, ja kun aamulla heräiltiin, oli illan hämärässä ikkunan läpi tihrustettu maisema todellakin valkoinen! Yöllä satanut ensilumi muutti ruskaretken lumiseikkailuksi parahultaisesti, kun meillä oli päivän ohjelmassa vaellusretki Teerivaaran huipulle.

Hiljattain avattu Teerivaaran vaellusreitti on jokaisen päiväpatikoijan unelma: Pituutta 4,5 kilometriä, vaikeustaso vaativa ja maisematkin aika ässät. Lisäksi reitin varrella on tupa, halkoliiteri, huussi ja nuotiopaikka, ja kyseessä on vieläpä rengasreitti.

Matkan varrelle osuu näyttävä suonäkymä ja pitkospuut, kallioita ja vaaramaisemia. Ei tiedetty reitin vaativuustasosta etukäteen mikä oli ihan hyvä, sillä pikkujätkä selässä ei välttämättä oltais lähdetty kaikkein vaativimmalle reitille. Matka kuitenkin sujui tosi hyvin, ja saatiin kaipaamaamme haastetta ensilumen liukastamilla kallioilla tasapainoillessa.

Muutaman kilometrin vaelluksen jälkeen perillä odotti upouusi Teeritupa, missä oli nätissä rivissä kasa halkoja, sytykkeitä ja tulitikutkin! Sytytettiin tulet ja siemailtiin termarista Syöte shopista ostettua mustaviinimarjamehua ja syötiin välipala. Olipa taas antaumuksella ihanaa.

Paluumatka takaisin luontokeskukselle hujahti nopeasti, ja siirryttiin sisätiloihin vähän kuivattelemaan ja tutustumaan näyttelyyn. Luontokeskus on maksuton, joten alueen historiasta kertovaan näyttelyyn voi tutustua maksutta. Lisäksi keskuksessa sijaitsee myös lounasravintola ja kahvila sekä matkamuistomyymälä.

Luontokeskuksen parasta antia on ehdottomasti sen työntekijöiden vinkit, eli jos oot menossa seikkailulle Syötteen kansallispuistoon ja kaipaat vinkkiä parhaista reiteistä, maisemista ja tuvista, käy kysymässä tärpit luontokeskukselta!

Kun päästiin patikkaretken ja luontokeskusvierailun jälkeen takaisin mökkiin, oli aika palata takaisin arkeen. Pakattiin kamat autoon, käytiin luovuttamassa mökin avain ja otettiin suunta takaisin kohti Oulua, just sopivasti samalla hetkellä, kun tunturin huiput peittyi paksuun sumuvaippaan.

Kiitos Syöte, olit taas ihana!

Osa kuvista: Veera Pyykkönen

22.10.2019 0 Kommenttia
4 Facebook Twitter Google + Pinterest

Vaikka oon matkustanut kotimaassa todella ahkeraan junalla, päädyin elämäni ensimmäistä kertaa makuuvaunuun vasta viime viikolla, kun palasin Oulusta takaisin Helsinkiin. Reissu ei alkanut aivan suunnitellusti, sillä alkumatkasta koin myös jotain muuta ensimmäistä kertaa, kun myöhästyin junasta! En ollut uskoa tapahtunutta kun seisoin Helsingin rautatieasemalla typötyhjällä laiturilla ja nieleskelin itkua.

Moka oli tietysti aivan oma, ja olin muistanut junan lähtöajan neljä minuuttia väärin. Olin vielä mennyt aamukuudelta nohevasti rautatieaseman vieressä sijaitsevaan kauppaan hakemaan lisää evästä, kun “aikaa oli”. En kiirehtinyt kaupassa, ja olin lopulta 14 minuuttia yli kuuden laiturilla ihan vaan nähdäkseni mun Oulun-junan perävalot. Edellisistä rautatieasemalla päässeistä itkuista olikin jo monta vuotta, eli olihan se jo aikakin purkaa pettymys hyvin näyttävällä tavalla.

Onneksi Oulun-junia liikennöi melko tiuhaan, ja olin lopulta perillä pohjoisessa vaan kolme tuntia myöhemmin ja 49 euroa köyhempänä. Puolentoista päivän mittainen vierailu oli kuitenkin joka sentin arvoinen, kun sain viettää sen perheen ja erityisesti mun pienen veljenpojan kanssa.

Paluumatka olikin sitten jännä, kun suuntasin Topin kyyditsemänä rautatieasemalla hetkeä ennen puolenyön. Ihan tosissani jännitin yöjunaa, vaikka oon tietysti matkustanut yöjunalla aikaisemmin niin Suomessa kuin ulkomaillakin, mutta varsinaista makuupaikkaa en ollut varannut koskaan aikaisemmin.

Homma meni supersimppelisti: oma hytti ja punkka löytyi helposti, ja kun konduktööri ilmoitti ettei yläpetiin saapuisi ketään matkan aikana, oli olo kuin kuninkaallisella. Pieni hytti oli siis yksin mun käytössä koko matkan!

Varustelu oli parempi kuin olin odottanut, eli kahden pedatun pedin lisäksi pienessä tilassa oli rutkasti koukkuja ja henkareita, matkatavaroille oma pieni säilytyssyvennys, yksi penkki sekä lavuaari peilikaappeineen. Lisäksi sänkyjen vieressä oleva seinähylly oli vähintään mahtava: sähköpistoke, herätyskello, valo ja säilytystila kännykälle, huulirasvalle ja silmälaseille oli oikeastaan just täydellinen mun tarpeisiin.

Myöhäinen lähtö takasi sen, että en muuta kuin vähän aikaa jaksanut kuunnella äänikirjaa, vaihtaa yökkärit ja vaipua uneen junan tasaisen puksutuksen tahdissa. Uni maistui tosi hyvin koko yön, ja heräilin aamusella just sopivasti niin, että ehdin siitä nauttia aamiaisen samalla, kun katselin Hämeenlinnan maisemien lipuvan ohi ikkunasta.

Kaikki oli lähes täydellista, mutta yöjunailussa oli yks selkeä miinus: loppupään matka kestää ikuisuuden! Juna pysähtyy Pasilassa autojuna-asemalla hyvin pitkäksi aikaa, arviolta noin 45 minuutiksi (tämä siis vain mun fiilis, voi olla oikeasti pidempi/lyhyempi), mistä syystä viisas matkailija jäisi pois Tikkurilassa ja puksuttaisi loppumatkan puolta nopeammin paikallisjunalla. Koska en ollut hoksannut tätä, kattelin hytissä Youtube-videoita siihen saakka kunnes Intercity puksutti laiturin Helsingin päärautatieasemalla.

Ja mikä parasta, ehdin suoraan meidän sunnuntain aikaiseen aamutreeniin, ja hyvin nukutun junayön jälkeen koipi nousi ja treeni kulki lähes kuin unelma! Omasta puolestani siis vahva suositus VR:n makuupaikalle, ja täytyy todeta, että 49 euron hintainen säästölippu saa todella harkitsemaan jatkossakin tätä vaihtoehtoa.

31.10.2018 2 Kommenttia
3 Facebook Twitter Google + Pinterest
Uudemmat artikkelit