Jo nimenä Death Valley, Kuolemanlaakso, kuulostaa todella mielenkiintoiselta paikalta ja vähintäänkin eeppiseltä vierailukohteelta. Jos ihan rehellisiä ollaan, mulla ei ollu ihan sikana ennakko-odotuksia tämän kansallispuiston suhteen, sillä kuvittelin kaipaavani nyt vehreää vuoristomaisemaa enkä maailman kuumimpien paikkojen joukkoon lukeutuvaa kohdetta.
Väärässä olin, taas kerran, sillä Death Valley osoittautui aivan fantastiseksi paikaksi! Kierreltiin kansallispuistossa koko päivä, mutta siitä huolimatta nähtävää olis ollut vielä vaikka kuinka, ja moni kohde jäi vielä kalvamaan hampaankoloon. Mutta mennään kuitenkin siihen, mitä me siellä nähtiin!
Saavuttiin Death Valleyyn meidän ensimmäisestä road tripin majapaikasta. Ajomatka aamun alkajaisiksi kesti muutaman tunnin, joten matkaa sai tehdä hetken aikaa, ennen kuin päästiin perille. Kansallispuiston pääsymaksu, 25 dollaria, maksettiin poikkeuksellisesti automaattiin. Vastaavaa en oo nähny muualla kuin Arizonan Slide Rock State Parkissa, mutta ilmeisesti kyseessä on kuitenkin suht yleinen käytäntö.
Pysähdyttiin ensimmäisellä pysähdyspaikalla, sillä hyvin varustettuihin vierailijakeskuksiin oli vielä matkaa ja meillä oli sitä ennen vielä ehkä päivän kiinnostavin kohde edessä. Pysähdyspaikalla oli kuitenkin aika aneemiset vessat ja parkkipaikka, jossa pystyi helposti pysähtyä sen verran, että saatiin lounaseväät nautittua autossa. Ilma alkoi olla mukavan lämmin kansallispuiston sisäpuolella, ja mittarin kolkutellessa 30 astetta mää vaihdoin pitkät housut shortseihin, mutta Karimin mukaan ei ollu vielä riittävän lämmin, että mustat housut olis saaneet auringossa kyytiä. Mikäs siinä!
Lyhyt huristelu ja oltiin ensimmäisen kohteen äärellä. Mesquite Flat Sand Dunes oli hurmannut mut kuvien perusteella, ja nyt oltiin hiekkadyyneillä! Oon ollut vastaavien maisemien edessä Arabiemiraateissa, Karim taas Kanarialla, mutta Jenkkien hiekkadyynit avautui nyt ihan ensimmäistä kertaa.
Lähdettiin tekemään matkaa hiljalleen autojen täyttämältä parkkipaikalta. Oli hauskaa, miten parkkipaikat oli ihan täynnä, mutta porukka vaan hukkui aavikon äärettömyyteen. Taustalla kohosi vuori, ja hiekka-aavikon alkuvaiheessa kasvoi kukkien täyttämiä risupuskia siellä täällä, mutta maisema harveni kovaa vauhtia sitä mukaa, mitä edemmäs asteltiin.
Asetettiin tavoite jatkuvasti pidemmälle, aina kaikkein kauimmaiselle dyynille, missä ei näkynyt yhtään ihmistä. Noustiin valuvaa ja upottavaa hiekkaa pitkin rauhassa dyynin päälle, ja laskeuduttiin taas alas kaikessa rauhassa. Lopulta, melko jyrkän nousun jälkeen oltiin sen viimeisimmän dyynin laella. Vähän matkan päässä oikealla oli yks kaveriporukka, mutta muuten edessä tai sivuilla ei näkynyt enää ketään. Aution tunnelman maksimoimiseksi mentiin tietysti vasemmalle kapean dyynin lakea pitkin, kunnes löytyi koskematon kohta: ei kengänjälkiä missään.
Kun siitä laskeutui vielä alas ja istahti paikkaan, missä dyyni kohosi korkealla pään yläpuolella takana, ei mistään kuulunut ääntäkään. Edessä oli ainoastaan dyynimaisema, ja kaukana horisontissa kohosi vuoret. Nämä hiekalla istutut minuutit muodosti äänettömän hetken, joka samaan aikaan rentoutti mutta yhtä lailla sai myös aivan hiljaiseksi. Kerrankin.
Kun oltiin nautittu hiekkamaisemasta tarpeeksi, oli edessä paluu autolle. Mentiin takaisin päin hiljakseltaan, ja kiitettiin onneamme, että löydettiin Karimin taskusta pudonnut auton avain samalla hetkellä, kun se sieltä tipahti. Samoin oli myös mukavaa, että lämmintä ei ollut 30 astetta enempää. Kuolemanlaakson hiekkadyynireissu 50 lämpöasteessa olis voinu olla vähän too much.
Autolle päästyämme tyhjennettiin lenkkarit hiekasta. Mulla sitä oli aikamoinen määrä, ja veikkaisin näppituntumalta, että hiekkaa valui ulos noin desilitran verran. Onneksi mukana oli släbärit, jotka pystyin vaihtamaan hetkeksi jalkaan ennen seuraavaa kohdetta!
Se oli luvassa kuitenkin aika pian, sillä matkalla kohti visitor centeriä reitille osui vielä Golden Canyon -niminen paikka. Päätettiin pysähtyä vielä alkumatkan virroilla hetkeksi tsekkaamaan kohdetta, mutta lopulta jätettiin kuitenkin parin kilometrin patikointi välistä eikä menty aivan perille kanjoniin. Käytiin kuitenkin kävelemässä lyhyt matka kanjonille päin, ja sekin reitti oli aika fantastinen!
Kävelyreitti kulki kanjonin keskellä korkeiden kallioiden välissä. Reitillä oli muinoin kulkenut amerikkalaisittain autotie, joka oli kuitenkin sittemmin suljettu. Aivan esteetön reitti ei tuosta alkupäästäkään kuitenkaan ollut, mutta vanha asfaltti oli siellä täällä selvästi yhä näkyvillä ja saman verran kuin se pilasi autenttista kalliomaisemaa, se myös helpotti liikkumista. Oikein hyvä siis mun mielestä.
Mutta kuten sanottua, kuljettiin reittiä ehkä vartin verran, kunnes päätettiin tehdä u-käännös ja palata autolle. Hienot oli maisemat jo alkupätkästä!
Viimein edessä oli kauan odotettu pysähdys vierailijakeskuksessa, jossa olleen kartan avulla tsekattiin vielä päivän lopulliset kohteet, ostettiin matkamuistot ja nautittiin ei-aneemisista saniteettitiloista. Matka jatkui kohti kohdetta, joka oli päivän ainoa pettymys.
Värikkäistä kallioista muodostuva Artist’s Palette -vuoristo näyttää valokuvissa nimenomaan siltä, kuin joku taiteilija olis läiskinyt sinistä, punaista, oranssia ja keltaista pastellimaalia vuorille. Näkymä on aika hieno, mutta pettymys tuli siinä, että maisemapaikoilla ei päässyt riittävän lähelle, jotta mun kaltainen puusilmä olis maisemasta mitään saanut irti. Siihen kun otetaan mukaan värisokea matkakumppani, jolla on muutenkin haastetta sävyjen erottelemisessa, ei tää kaksikko ollut kovin mielissään. Toki sanottakoot, että riemunkiljahduksiakin Hondan etupenkiltä kyllä kuultiin, mutta ne oli aika yksipuolisia.
Artist’s Palette on muutaman mailin mittainen yksisuuntainen maisematie, joka luikertelee kallioiden välissä välillä aika jännittävänkin tiukoissa mutkissa. Reitin varrelle tulee muutama maisemapaikka, joista kaikkein upein on ilmeisesti reitin keskiosassa oleva Artist’s Palette. Kuten arvata saattaa, me jäätiin innostuksissamme ensimmäiseen, eikä sitten jaksettu enää poistua autosta ja kävellä kilometriä nähdäksemme sen the-kohteen. Kieltämättä näin matkan jälkeen vähän harmittaa, mutta senhetkinen väsymys alkoi olla jo sitä luokkaa, että ei auta muu kuin tarjota itelle ymmärrystä.
Sinä päivänä oli edessä vielä yksi kohde, jonne saatiin huristella ihan mukava tovi. Badwater Basin eli Yhdysvaltain matalin kohta, 85,5 metrissä sijaitseva suola-aavikko. Aiempi suolakenttäkokemus, Utahin Bonneville Salt Flats, oli maaliskuisesta vierailuajankohdasta ja märästä säästä johtuen jättänyt vähän kylmäksi, joten tämän suhteen oli ymmärrettävästi hieman varautuneet odotukset.
Kurvattiin Honda parkkiin, syötiin vielä eväät autossa ennen suola-aavikolle astumista ja sitten oltiin valmiita seikkailuun! Aurinko oli jo hieman laskemassa, ja kello lähenteli kuutta, mutta päätettiin jaksaa vielä yksi kohde ennen sen yön majapaikkaan suuntaamista. Vastaan tuli jenkkejä, joiden keskustelusta erotettiin ilmaisu ”so worth it”, ja paineltiin kohti ääretöntä.
Sillä siltä se horisontti näyttikin, aivan äärettömältä. Oli mahdotonta arvioida, miten pitkään saataisiin kävellä ennen maiseman muuttumista täysin valkoiseksi. Aluksi ympäröivä suola-aavikko oli täynnä tummia alueita ja jopa hieman likaisen näköinen, mutta mitä pidemmäs käveltiin, sitä valkoisemmaksi ympäröivä maisema muuttui. Sinällään se oli hassua, sillä vaikka lämmintä oli noin 30 astetta ja oltiin Yhdysvaltain matalimmassa paikassa, tuntui kuin ympärillä olis lunta ja oltaisiin vuorilla.
Aivan vedenkaltaista hohtavaa maisemaa ei Badwater Basinissa päässyt näkemään, mutta kahdeksankulmaiset muodot maassa jatkuvana kuviona loi vähintään yhtä hienon maiseman. Jossain vaiheessa ympärillä oli aika lailla vaan valkoista maisemaa ja todettiin, että eiköhän nyt olla kävelty riittämiin ja saavuttu tarpeeksi pitkälle.
Ihmeteltiin näkymää jokunen tovi, napattiin sivupotkukuvat ja ihmeteltiin suolan koostumusta samalla, kun hengiteltiin raitista suolailmaa. Kovin kauaksi ei kuitenkaan jääty jähimään paikoilleen, sillä takaisin autolle oli vielä aika pitkä matka, ja aurinkokin alkoi jo laskea. Lähdettiin taivaltamaan takas parkkipaikalle, mutta etäisyyksien arviointi oli lähes mahdotonta myös paluumatkalla, joten otettiin rennosti ja luotettiin siihen, että joskus tullaan vielä perille.
Ja niin päästiin! Vähän matkaa ennen parkkipaikkaa huomattiin kalliossa merkintä, ja lähemmäs päästyämme huomattiin, että kallioon oli merkattu merenpinnan korkeus! Se oli aika hyvä merkki osoittamaan, miten matalalla oltiinkaan.
Enää edessä oli ajo Nevadan puolelle Pahrumpiin, jonne kruisailtiin samalla, kun laskeva aurinko heijasti ympäröivät kalliot aika upeiksi. Katse oli harvinaisen hankala pitää tiessä, kun jatkuvasti teki mieli tiirailla taustapeileihin siinä toivossa, että pääsisi edes hetkeksi ihailemaan väriloistossa laskevaa aurinkoa.
Päivä oli melko pitkä mutta sitäkin antoisa, enkä sen perusteella voi suositella Kuolemanlaaksoa liiaksi!
